keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Inferno #189/2021

Die Apokalyptischen Reiter
All You Need Is Love (XX Anniversary Edition) REISSUE
Nuclear Blast

3

Kahden ensimmäisen Die Apokalyptischen Reiter -albumin kohdalla ei voinut välttyä ajatukselta, että ainoastaan saksalainen voi keksiä yhdistää yllättävästi mutta irrallisen tuntuisesti folk-jollotteluja ja sokerisia kosketinkuvioita muuten ärhäkästi kulkevaan death metaliin. Ja että lopputuloksesta voi tykätä ainoastaan toinen sakemanni.

Tasavuosiensa kunniaksi nyt uusionsa saava All You Need Is Love muutti kumminkin jossain määrin mieleni. Edeltäjiään joka suhteessa ”vakavammin” tehdyn levyn tenho ei juurikaan ole haalistunut, vaikka vaatiikin avointa mieltä ja jonkinmoista ymmärrystä saksalaisuudesta.

Funeral Storm/Synteleia
The Ancient Calling EP
Hells Headbangers

2,5

Funeral Stormin edellinen yhteisjulkaisu Celestial Riten kanssa vuodelta 2017 oli hyvä osoitus helleenisen black metallin nykytilasta ja kaksi vuotta myöhemmin seurannut täyspitkä oli sekin laadukas. Samaa ei voi sanoa kummastakaan The Ancient Calling -splittiseiskan kappaleesta.

Mistress of the Night on alun kuoro-osuutta lukuun ottamatta vallan tunnelmaköyhä veisu, jonka riffittely on silkkaa pastissia Rotting Christin alkuajoista. Tuoreemman tulokkaan Synteleian ote oman puoliskonsa Stellar Return -biisissä on selkeästi vakuuttavampi kaikessa perinnetietoisuudessaan, vaikka väkevyyttä siitäkään ei löydy.

Godsend
In the Electric Mist REISSUE
Petrichor

2,5

Kovimman doom-kiimani aikaan Godsendin gootahtavan letkeä ja lämminhenkinen debyytti As the Shadows Fall (-93) oli ilmestymisensä tienoilla ahkerassa kuuntelussa. Kaksi vuotta myöhemmin ja nyt taas myös trendiformaatissakin julkaistava seuraajansa oli sen sijaan pettymys. Musiikillinen kehittyminen oli muuttanut ilmaisua laveammaksi ja leijuvammaksi, vaikka siellä täällä kitarat vielä vähän murisevatkin.

In the Electric Mist on kestänyt aikaa paremmin kuin odotin, mutta esikoisen varjossa se kuulostaa edelleen sekä turhan linjattomalta että myös vaisulta.

John Carpenter
Lost Themes III: Alive After Death
Sacred Bones

4,5

Mestarillisilla elokuvillaan ja sävellyksillään 70-80-lukujen taitteen molemmin puolin kannuksensa ansainnut John Carpenter on varttuneella iällään keskittynyt musiikin tekoon. Reilussa viidessä vuodessa on perhepiirin avustuksella syntynyt kolme Lost Themes -nimikkeistä albumia, jotka ovatkin maestron ensimmäisiä ei soundtrackeja. Yllättävää ei ole huomata, että nykyaikaan hienoeleisesti päivitetystä soundista huolimatta sävellystyyli on pysynyt täysin tunnistettavana ja niin rautaisena, ettei edes ajan hammas ole siihen pystynyt.

Hivenen hämmästyttävää on kuitenkin huomata, kuinka hienosti Lost Themes III: Alive After Death toimii kokonaisuutena ilman elokuvakytköstä. Tamppaavat rytmit yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja hypnoottisiin pimputuksiin onnistuvat luomaan elokuvamaisia mielikuvia, joissa tilanteiden uhkaavuus aina painostavuuteen saakka on vahvasti läsnä juuri tässä ja nyt tai korkeintaan aivan nurkan takana. Levyn ehdottomia vahvuuksia on myös taidokkaasti valittu draaman kaarta korostava kappalejärjestys, jota on mitä todennäköisimmin mietitty jo sävellysvaiheessa. Tätä olettamusta vahvistaa myös alun Weeping Ghostin teemaan palaaminen loppupuolen The Dead Walkissa.

Ällistyttävintä kuitenkin on havahtua siihen seikkaan, että vaikka John Carpenterin minimalistinen lähestymistapa sävellyksiin on pysynyt identtisenä alkuajoista saakka, ja jos ei nyt suoranaisesti lainaa niin vähän varioi omia aiempia teoksiaan, kuulostaa tämäkin levy silti tuoreelta ja vain omalta itseltään. Tähän ei yksikään uutta renessanssiaan elävän synthwave-genren artisti pysty, vaikka suurin osa heistä on Carpenterilta inspiraatiota ammentanut.

Kankar
Dunkle Millennia
Eisenwald

3

Ennen tämän ensimmäisen täyspitkänsä julkaisua Kankar on ehtinyt hiomaan tyyliään viiden vuoden ja yhden EP:n ajan. Dunkle Millennialle onkin onnistuttu saamaan oma selkeä monimuotoinen ilmeensä, mutta samaan aikaan se kuitenkin jää kiikkumaan merkillisen hahmottomuuden ja mukaansa melkein imaisevan kiehtovuuden välimaastoon lipsahdellen puoleen ja toiseen.

Saksalaisduon ote black metaliinsa on tuotannollisesti korvia hellivän ilmava onnistuen silti kuulostamaan samalla sekä rouhealta että räväkältä. Mitenkään jääkylmää tai repivää ei sen musiikki myöskään ole johtuen pitkälti hitaan ja keskitempon välimaastossa etenevästä pakanahenkisestä ja rokkaavasta lähestymistavasta. Syventävää sävytystä kappaleisiin on taas haettu onnistu blastipyrähdyksistä sekä ajoittain puhdastakin laulua arähtelyn vastapainona sisältävästä tunnelmoinnista.

Dunkle Millenniasta löytyy kunnianhimoista ja vahvaakin näkemystä, josta kuitenkaan ei saada läheskään kaikkia tehoja irti. Osaltaan tämä johtuu liiankin lyhyeksi jäävistä 3-4 minuutin mittaisista kappaleista, jotka useimmiten tuntuvat loppuvan jopa töksähtäen kesken ennen kliimaksinsa saavuttamista.

Mount Mary
Mount Mary LP
Ainoa

3,5

Virkaiältään nuoren kotimaisen Mount Maryn esikoisälpeetä kuunnellessa käy heti ensitahdeista alkaen ilman nimien pudotteluakin selväksi, että musikanteilla ei ole takanaan vain rutosti kilometrejä, vaan myös niiden mukanaan tuomaa taitoa ja näkemystä. Yhtyeen soitannollisesti rikas ja vähän varttuneempaan makuun parhaiten soveltuva klassinen ja osin blues-sävyttynyt rock kun on samaan aikaan tukevasti kiinni niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Tämä jos mikä on aidon ajattomuuden merkki.

Letkeän mutta tanakan soitannon päälle Maria Hännisen kelpaa käyttää sielukasta ja somasti raspea sisältävää ääntään. Laulajatteren ammattitaitoa ihastellessa huomaa kuitenkin kaipaavansa vähän kovempaakin revittelyä johon palkeita taatusti riittäisi. Ja mitä enemmän tähän alkaa kiinnittää levyn edetessä huomiota, sitä enemmän haluaisi myös turvallisesti verkkaisen ja keskitempon välimaastossa kulkevilta sävellyksiltä jonkinlaisia satunnaisia irtiottoja, vaikka tyylilaji itsessään ei niitä edellytäkään.

Kun nyt hivenen takakireältä vaikuttavan Mount Maryn päästäisi kunnolla irti aikuismaisen tarkan harkinnan antaessa hitusen enemmän tilaa nuoruuteen liitetylle energiselle spontaaniudelle, laajentuisi sekä kohdeyleisö että lakoamisprosentti. Tämän sadonkorjuun aika ei kuitenkaan ole vielä, vaikka itämisprosentti hyvä jo onkin.

MP
Bursting Out (The Beast Became Human) REISSUE
Relics from the Crypt

3

Jos sivistyksessäsi on aukko ja teutonihevin nälkäsi kyltymätön, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla hommaamalla tämän uusintaversion MP:n esikoisalbumista vuodelta -86. Verrokkina toimikoon Acceptin Breaker-Restless And Wild -levykaksikko, vaikka yleisesti ottaen materiaali ei nimikappaletta lukuun ottamatta ylläkään aivan samalle tasolle.

Loppuun tällätyt viisi livebonaria ovat laimeita niin versioina kuin myöhempien aikojen veisuinakin venyttäen ja tylsistyttäen turhaa muuten nasevaa kokonaisuutta.

Scald
There Flies Our Wail! EP
High Roller

2

Pari vuotta sitten henkiin herätetty venäläinen yhden albumin ihme Scald on katsonut parhaimmakseen tiedottaa asiasta sekä uudesta laulajastaan EP:llä. Ratkaisu on mystinen, sillä eeppistä doom metalia haluaisi kuulla hieman pidemmissä annoksissa kuin mitä seiskatuumaiselle mahtuu.

A-puolen nimibiisi on moneen kertaan kuultua hidastelua vailla minkäänlaista yritystä kulkea rinta rottingilla uudisraivaajien polkuja. Samaa linja jatkuu kääntöpuolen uudelleenäänitetyssä versiosta Eternal Stonesta, jonka perimmäinen tarkoitus lienee esitellä nykyisen ja edesmenneen solistin eroja. Tämän esityksen perusteella sankarin viitta jää kaappiin odottamaan lunastajaansa.

Significant Point
Into the Storm
Dying Victims

4

Significant Pointin ensimmäisen täyspitkän studioalbumin käynnistävä Attacker on lähes täydellinen aloitus. Ei siksi, että se olisi sävellyksenä millään muotoa klassikko, vaan koska se kiteyttää heti kättelyssä mikä on kupletin juoni ja saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Ja homman nimihän on vanhan koulukunnan vauhdikas heavy metal, joka kiivaimmillaan hivuttelee kohti speed metalin vauhtilukemia aivan kuten Acceptin Fast As a Shark lähemmäs 40 vuotta sitten.

Kauttaaltaan rempseä Into the Storm on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Biisit ovat kyllästetty melkoisella kitarailotulituksella riffejä ja sooloilua myöten ja muutenkin musiikki tihkuu kiimaista tekemisen meininkiä, josta selkeästi kuuluu tekijöidensä olevan mukana täydellä sydämellä kaihtavan kaikenlaista metallia nykyisellään piinaavan excel-laskelmoinnin sijasta. Sympatiapisteitä  yhtye kerää myös kliseisellä kappalenimistöllään kuten Night of the Axe, Deathrider ja Danger Zone sekä näitä tulkitsevan laulajansa vahvasta aksentista. Kaikki Loudnessin 80-luvun levyjä kuunnelleet tietävät tasan varmasti mitä tarkoitan näillä yksityiskohdilla.

Kun bändi malttaa muutamaan otteeseen hidastaa tempoa ja satsata hitusen enemmän melodioihin You’ve Got the Powerin tapaan, eivät yhteneväisyydet em. japanilaisen metallin pioneeriin ole mitenkään vähäiset. Vexi Salmen Topille kynäilemiin sanoihin ”En purjeita mä reivannut vaan syöksyin myrskyihin” kannattaa tässäkin tapauksessa uskoa, sillä puhurin silmästä löytyy alkuvuoden kirkkaimmin helottava punainen väripilkku.

Suzi Quatro
The Devil in Me
Steamhammer

3

Leppoisan joskin hajanaisen ja liiankin lepsun No Controlin (2019) jälkeen rokkaava isoäiti on napakoittanut otettaan The Devil in Me:llä. Levyn musiikillinen skaala on silti edelleen laveahko, ja vaikka kovin jytämeno onkin olematonta, löytyy albumilta nimibiisin lisäksi silti enemmänkin hyvällä ja tanakalla boogiella varustettua menoa kevyt-bluesin vastapainoksi ja kuuraamaan My Heart And Soul -joululauluslovarin imelyydet korvista.

Toivon mukaan Vanha Kehno tritonus aseenaan tunkeutuu Suzin sydämeen entistäkin syvemmälle seuraavalla julkaisulla.

Vladimír Pavelka
Spomienky
Beyond Eyes

2,5

Vladimír ”Infernal Vlad” Pavelkan kättenjälki luomistöissään oli vakuuttavaa 2010-luvun alkupuoliskolla. Cult Of Firen kaksi ensimmäistä täyspitkää Triumvirát (-12) ja मृत्यु का तापसी अनुध्यान (-13) olivat jo lähestymistavastaan johtuen uniikkeja teoksia eivätkä pelkästään vain tarkasteltuna kotimaansa Tšekin black metal -historian valossa. Samaa voi sanoa myös em. ”sisarbändin” Death Karman debyytistä The History of Death & Burial Rituals Part I (-15), joka sekin oli teemansa lisäksi omalaatuinen yhdistelmä black- ja death metalia.

Omaa soolomateriaalia alkoi myös syntyä vajaa 10 vuotta sitten, mutta vasta nyt sitä on kasassa täysi levyllinen. Temaattisesti puhtaasti instrumentaalinen Spomienky on aikamatka luojansa onnellisen lapsuuden maalaismaisemiin. Räväkimmillään selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy pääbändiensä melodioihin, vaikka yleisote ja tunnelma ovatkin lähempänä Alcestin vuonna 2007 julkaistua Souvenirs d'un autre monde -levyn herkistelevää haaveilua.

Kappaleissa kuultavat kissan kehräys, lintujen sirkutus ja laineiden liplatus ovat kieltämättä sympaattisia yksityiskohtia, joilla on pyritty syventämään lämminhenkisen levyn tunnelmaa entistään, mutta niistäkin huolimatta kaikki kuulostaa korvaan turhan haalealta. Olo onkin kuin katsellessa menneiden aikojen kellertäviksi muuttuneita valokuvia, joihin ei ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä. Samalla tavalla laimeahkoja ovat myös tuotannolliset arvot kuin itse sävellykset erityisesti kitaroinnin osalta, samat jipot ja kuviot kun on kuultu em. yhteyksissä moneen kertaan aiemminkin mutta vain innovatiivisempina.

Levyn tekeminen on epäilemättä herättänyt tekijässään nimensä mukaisesti vahvoja muistoja, mutta kuulijalle ne eivät välity kuin puolittain.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Inferno #188/2021

Agasia
Arkunkantajat LP
Räkälevyt/Mögähead

2,5

EP:n ja LP:n verran aiempaa kokemusta omaavan Agasian Arkunkantajat on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus pahimmillaan aina ärsyttävyyteen saakka. Osaltaan tähän on syypää turkulaisten valitsema metallin ja crust punkin yhdistelmä, jonka em. elementit positiivisesta näkövinkkelistä katsottuna monipuolistavat ilmaisua laimentaen kuitenkin samanaikaisesti liiaksi jälkimmäisen tyylilajin armottomuutta.

A-puolen biisikolmikko on kaikessa suoraviivaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan huonolla tavalla lähellä monotonisuutta. Mitään kikkakolmostulitusta ei tämän sorttimentin mekkaloinnissa toki haluakaan kuulla, mutta kaikessa selkeydessään latteaksi jäävä tuotanto korostaa liiaksi kitarariffien palikkamaisuutta korvakarvatkin niittävän repivyyden loistaessa poissaolollaan. Osuvaa negatiivisuutta löytyy kyllä kaiken tekemisen taustalta aina laulajan röhisemiä tekstejä myöten, mutta vakuuttavalla tasolle ei nousta missään kohtaa ja mieleen jää pyörimään vain kysymys: ihan kivaa, mutta mitä sitten?

Kääntöpuolen pidemmin, polveilevammin ja rauhallisemmin kuljetetuissa Tomu sekä Saatana-kappaleissa bändi osoittaa olevansa paremmin sinut musiikkinsa kanssa. Melankolisuuden hiipiminen mukaan auttaa myös syventämään tunnetilojen kirjoa ja samalla myös riittävän kaukana toisistaan olevat osiot tarjoavat vastakohtaisuudessaan enemmän tarttumapintaa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa puoliskojen eroavaisuudet eivät tähän itsessään valitettavasti pysty. Valitettavaa ristiriitaisuutta sekin.

Caedes Cruenta
Of Ritual Necrophagia and Mysterious Ghoul Cults
Helter Skelter

3

Kreikkalaisten kolmoskiekko on imenyt vaikutteensa hyvin pitkälti Rotting Christin Thy Mighty Contractista, vaikka sen nykyaikaistetumpi ilmaisu on myös jatkoa muidenkin maanmiestensä pioneerilevytykselle. Tästä syystä helleenisen mystistä tunnelmaa huokuva räväkkä avauskappalekaksikko nostattaakin odotuksia loppulevyä kohtaan.

Kokonaisuus kuitenkin taantuu tasaisesti aika hyvä -tasolle mitä pidemmälle se etenee. Mittavien biisien moninaisetkin kikat kun osoittautuvat kauttaaltaan liian samankaltaisiksi noustakseen kohti todellista eliittiä.

Exsul
Exsul EP
Caligari

3,5

Ensijulkaisuksi Exsulin minari on kaikin puolin jykevän uskottavaa toimitusta. Kaksikon hyvin vanhakantainen death metal riskisti luolakaiutettuine mehevine murinoineen etenee pääsääntöisesti doom-tempoisena, mutta pitkähköihin raahustuksiin mahtuu myös keskitempoisempia osuuksia ja nopeitakin pyrähdyksiä. Nämä sekä synkentävät että syventävät tunnelmaa mainiosti elävöittäen tätä myötä myös kokonaisuutta.

Tässäpä nimi, joka jo pelkällä alkukantaisella ja jylhällä musertavuudellaan painautuu väkisinkin alan miesten ja naisten mieleen.

Hero Dishonest/Ydinperhe
Split 7” EP
If Society/Hakaniemi Hardcore

3,5

Tätä loogisempaa yhteisjulkaisua tuskin löytyy Suomen maasta on genre mikä tahansa. Kaksikko on kannuksensa ansainnut jo aikoja sitten sekä levyllä että lavoilla, mutta duunarin hanska pitää edelleen eikä ärhäkästä ulosannista tai sanomasta ole edelleenkään puutetta. Ikääntyminen ei todellakaan tee kaikista ihmisistä ja muusikoista laiskanpulskeita hymistelijöitä.

Maailma palaa taas -albumiin (2019) verrattuna Hero Dishonestin kappalekolmikko keskittyy enemmän suoraviivaiseen päällekäymiseen kuin yhtyeelle tyypilliseen sinne tänne tiputeltuun pieneen venkoiluun pois lukien Pettynyt-biisin loppupuolisko. Neljän minuutin yhteismitta on tasapainoisen ytimekäs hardcore-pläjäys, jonka absurdejakin sävyjä sisältävät havainnot ja tarinat arkimaailmasta tuovat oman kiehtovan lisänsä musiikkiin.

Ydinperhe on kimppakaveriaan joka suhteessa pelkistetympi, muttei tippaakaan lussumpi. Yksinkertainen on kaunista kiteyttää karun soundimaailman, vauhtia mutta myös vaihtelua sisältävät biisit sekä laulaja Matin lausumat tekstit. Omasta sekä muiden asenteista sekä asioista puhutaan omaa skeneä myöten niiden oikeilla nimillä mitään kaunistelematta tai kaihtamatta. Tapa ei sinällään ole uusi edes bändin itsensä kohdalla, mutta sisältö ja tyyli erottuvat jälleen edukseen.

Kumpikin yhtye on julkaissut aiemmin mieleenpainuvampaakin matskua ja myös tiukempia kokonaisuuksia, mutta eihän kukaan voi aina olla erihyvä ja harva pääsee koskaan edes tälle tasolle.

Iotunn
Access All Worlds
Metal Blade

4

Musiikissakin ensivaikutelman merkitystä ei pidä missään nimessä väheksyä ja debyyttialbumillaan tanskalainen Iotunn tekee jo heti avauskappaleellaan selväksi, miksi se on kiinnittänyt Metal Bladen  huomion. Viisi vuotta sitten julkaistulla omakustanteisella EP:llä haettiin vielä musiikillisia uomia, mutta viimeistään Jón Aldarán liittyessä vahvuuteen laulajaksi voi paletin sanoa täydentyneen niin monipuoliseksi kuin valmiiksikin.

Hamferd-ukkelin äänenkäyttö on kirjaimellisesti isossa roolissa Access All Worldsilla eikä tästä syystä vertailuja pääbändiinsä musiikkiinkaan voi täysin välttää. Iotunn on kuitenkin paljon hankalammin lokeroitavissa ja niin näkökulmasta kuin jopa päivän fiilistilastakin riippuen tämän voi nähdä etuna tai haittana. Levyltä kun löytyy pitkää ja moneen suuntaan polveilevaa kappaletta, joita joku voisi kutsua myös progressiivisiksi. Komeasti korkeuksiin kohoavat laulusuoritukset taas tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja tunnelmallisuutta, mutta lähinnä mausteina käytetyt örähtelyt ja ärähtelyt yhdessä säästeliäästi rivakoiksi kiihdytettyine tempoineen ovat taas lähempänä Amon Amarth -tyylistä melodeathia ilman liiallista cheddarin aromia.

Näennäisen helpoista ja maistuvista elementeistään huolimatta Access All Worldsissa riittää hahmoteltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Vain aika näyttää, kuinka suuri levytys siitä lopulta kasvaakaan.

Jameson Raid
Raiderstronomy RE
High Roller

2,5

80-luvun taitteessa ainoastaan kaksi EP:tä ja demon julkaissut Jameson Raid tuntuu tehneen suuremmankin vaikutuksen ainakin pariin levylafkaan, sillä em. pienjulkaisut sisältävä Raiderstronomy on kolmas enempi vähempi samaa materiaalia sisältävä kokoelma 10 vuoden sisään.

Omiin korviini yhtyeen hentosoundista boogierokin ja esihevin seosta sympatiseeraa kuitenkin enemmän kuin mitä diggailee. Kokis on toki selkeässä kattavuudessaan kulttuurin säilyttämistä parhaimmillaan, jonka selkeä kauneusvirhe on loppuun ympätty ekan EP:n turha(n) moderni remiksaus.

Jewel Throne
Obscure Relics MC
Fetusvomit

2

Nimen perusteella Jewel Thronesta ei kannata tehdä minkäänlaisia oletuksia, sillä Celtic Frostin sijasta kaikessa kuuluu pikemminkin jo vähän varttuneempien tekijöidensä oma vahva 90-lukulainen soittohistoria. Primitiivisen proto-black-death-ughin sijasta musiikki on jonkinnäköinen rennosti rokkaava yhdistelmä karheahkoa mutta melodioita kaihtamatonta thrash/speed/death metalia.

EP:n viidessä biisissä kuuluu selkeästi jäsenten kokemus viehättävänä rullaavuutena, mutta suurin häiriötekijä on musiikin linjattomuus, joka saa kokonaisuuden vaikuttamaan epämääräiseltä.

Sandstorm
Desert Warrior EP
Dying Victims

2,5

Jos esillepanon nykyaikaista siisteyttä ei oteta huomioon, Sandstormin ep voisi olla hellyttävän käppäistä kansitaidettaan myöten vain todellisten alan miesten tiedossa oleva eurooppalainen kulttiklassikko 1980-luvun alkupuolelta.

Todellisuudessa Desert Warrior on kolmisen vuotta vanhan kanadalaisyhtyeen toinen levytys. Kolmikko osoittaa hallitsevansa lajin muotokielen, mutta sävellykset on koostettu vähän liiankin heppoisista eväistä, eikä tunnelmassakaan ole riittävästi ajan patinan tuomaa mystisyyttä.

Vox Mortis
Avignam Jagat Samagram
Necropsy
3

Viime syksynä ilmestyneen Vox Mortisin kahden biisin promo oli sen verran hyvin runnova ja ytimekäs death metal -pläjäys, että ihastuminen oli tosiasia, jossa eläinsuojeluteemalla on kieltämättä osuteensa. Vaan onhan indonesialaiskolmikolla aikaisempaakin kokemusta tämän sortimentin brutaloinnista, ettei laadukkaan ja em. kappalekaksikon ympärille rakennetun esikoistäyspitkän ilmestyminen näinkin nopeasti ole kummoinenkaan yllätys.

Albumi on läpikotaisin tymäkkä ja odotetunlainen kokonaisuus. Mutta näin pidennetyssä mitassa musiikki menettää aika lailla viehätystään eikä sen ympärillä tunnu leijuvan myöskään entisenlaista eksotiikkaa muuta kuin siellä täällä kappaleiden nimissä. Avignam Jagat Samagram onkin kuin mikä tahansa kirkassoundinen ja kaikin puolin teknisesti pätevä amerikkalainen myllytyslevy sekä hyvässä että pahassa.

Selkeän oman identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tee levystä mitenkään erityisen tylsää, vaan kappaleesta toiseen tutuin sarjoin tykitettyä rumputulta lukuun ottamatta koskettimillakin väritetystä dödöilystä löytyy riittävästi kiinniotettavaa vähintäänkin satunnaiseen kuunteluun. Paatuneimmille muttei vielä kaulaansa myöten saastaan uponneille genren ystäville levy voi hyvinkin olla astetta kovempi fiksi.

torstai 25. helmikuuta 2021

Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur

1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse

3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music

4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller

1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom

3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow

3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD

4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.

tiistai 26. tammikuuta 2021

Inferno #186/2020

Celestial Season
The Secret Teachings
Burning World

3,5

Samalla kun Celestial Season julkaisee vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen uuden levyn, ilmestyy myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passion sekä tätä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Noihin kovimman doom-death-palvonnan aikoihin esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä ja Solar Loversin helposti lähestyttävämmäksi muuttunut soundi sai sekin vahvan hyväksynnän eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 80-luvun synapop-hitistä Vienna. Tämän jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoneria rockia oli jo liian suuri, etenkään kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikki muutkin yrittäjät.

The Secret Teachings ei ole vain pelkkä paluu levytyskantaan, vaan sukellus 90-luvun syvään päähän. Nyt ollaan taas haikean ja romanttisen raahustelun parissa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hivenen hämmentävää kokonaisuudessa on se, kuinka musiikki onnistuu kuulostamaan samaan aikaan täysin luontevalta jatkolta esikoiselle muttei tippaakaan ummehtuneelle vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnille. Kaiholle on yhä edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa myös konkareiden toimesta.

Puolikkaan eli karkeasti terän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Genreen toki kuuluu järkälemäisyys yksilötason lisäksi myös näiden muodostaman joukkona, mutta  parinkin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt sopivasti albumia. Näistä kumpikaan ei tosin olisi tarvinnut olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on levyn päättäjänä.

Demoniac
So It Goes
Edged Circle

4,5

Kliseistäkin kliseisemmän bändinimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa sekä leuan että housut lattiaan samanaikaisesti heti ensitahdeista lähtien. Eteläamerikkalainen kipakkuus kun kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti ja tämän päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlaisensa lähestymistapa perinteikkääseen thrashin pieksemiseen.

So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Riffeissä ja sooloissa nimittäin löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama onko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Kokonaisuutta hämmentää vielä entisestään Piirpaukkeen musiikkia muistuttava Extraviado-välisoitto tai levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy edellä mainittua etnotunnelmointia puhaltimineen.

Levyä ei kuitenkaan voi ahtaa minkäänlaiseen proge/teknorässi-kategorioihin, vaan laulaja-kitaristi Javier Ortizin ääntelykin on lajityypillistä monta sanaa sekunnissa -tyyppistä räksytystä, joka vain kireydellään alleviivaa musiikin tehoa ja tenhoa. Näin tässäkin genressä näemmä vaan voi tehdä uutta ja ihmeellistä säilyttämällä musiikin kovin ydin, mutta ilman että alettaisiin perseillä ns. kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle.

Evoke
Seeds of Death
Pulverised

3,5

Ajatus testata musiikkinsa toimivuutta julkaisemalla demoja useankin vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha, mutta se pätee yhä edelleen. Nykyaikana vain kaikilla tuntuu olevan kiire saada itsensä kuuluviin myös metallin saralla vaikka sitten julkaisemalla pelkkiä sinkkuja ja paidathan on nyt vähintään painettava ennen kuin mitään on edes julkaistu. Evoke on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit Sepultura-lainaa lukuun ottamatta muodostavatkin debyytin perusrungon.

Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään koko aika eikä meinata. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi herättämään kohtalaisissa määrin innostusta levyä kohtaan, joka kantaa mielenkiinnon ohella koko juuri sopivan napakan mittaisen kokonaisuudeen viimeiseen nuottiin saakka. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhyimmästä päästä ja 6 minuutin rajapyykkikin ylitetään jopa kahdesti.

Osaamisesta kertoo myös se, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taitoa -tyyppistä roiskimista eikä roisin ryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, on se aivan riittävän räväkkää ollakseen uskottavaa ja helposti pidettävää materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville arkisinkin nahkatakkeja ja luotivöitä pitäville hahmoille.

Gravfraktal
Unhallowed Death Triumph EP
Iron Bonehead

3,5

Esikoissellaan Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä ja musiikillisen linjan selkeytenä, joka pohjautuu vanhaan liittoon, muttei kaikista tunnetuimpana säröpörinäkalmailuna. Neljää kappaletta värittää julkaisun nimen kaltainen mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppeleillä aavemaisilla melodioilla.

Bändi osaa etevästi hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja erilaisten hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen.

Heretical Sect
Rapturous Flesh Consumed
Redefining Darkness

3

Ensimmäiseksi täyspitkäksi albumiksi Rapturous Flesh Consumed on juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin olla. Kun kitaravallit kumpuavat vielä jostain syvyyksistä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doom metaliksi hidastuvat osiot, on tunnelma hyvin lähellä pikimustaa.

Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin sisältävä pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka halukkaasti kuuntelisi ja tuijottaisi pitkään. Liekö korvat puutuneet tai sielu paatunut.

Šamane
Šamane
Last Day of the North

4,5

Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli hyvinkin kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folk-pop-vinyylialbumi, jonka A-puoli jäi kuitenkin hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan kakkoseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille.

Itsensä mukaan nimetyllä seuraajalla musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljelle on jätetty pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka yhdistettynä äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyhin muodostavat kappaleille hypnoottisen pohjavireen. Samalla ne myös antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa laajentuen sisältämiensä elementtien yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi ja osin syvällekin kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi reilun puolen tunnin mittaiseksi äänituokioksi.

Levyn pauloihinsa kietova tenhoavuus piilee yksittäisten musiikkikappaleiden sijasta niiden muodostamassa kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävytteisessä tunnelmassa. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavastaan huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Šamanea ei kuitenkaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan se on joka suhteessa aidompaa ja erilaisempaa.

Speedkiller
Midnight Vampire
Edged Circle

2,5

Debyytiksi Midnight Vampire on brassibändiltä napakkaa menoa, jossa kunnioitetaan samalla niin kotimaalleen tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia kuin tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Edellä mainituista aina hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia.

Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän kokonaisuutta pyörittelee, vaikka levyllä ei intron kera olekaan mittaa kuin 27 minuuttia.

Spellbook
Magick & Mischief
Cruz Del Sur

2,5

Elokuun Infernossa #184 läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle täydet pisteet ja periaatteessa Spellbook liikkuu samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuullostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel nimellä.

Magick & Mischiefilla yhtyeen visio kevytkätisesti soitetusta black sabbathmaisesta proto-heavy -rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu kaikenlainen tunnelmaa nostattava lämmin usvaisuus. Omat selkeät puutteensa on myös suurimmassa osassa sävellyksiä, jotka tahtovat hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta jäädä ikävästi puolitiehen tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen.

Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin ylivoimaisesti pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs 9 minuuttia kestävässä Not Long for This Worldissa ja pitkälti yli 11 minuuttisessa jatsahtavassa päätöskappaleessa Dead Detectivessa. Näissä se pääsee kaikessa rauhassa maalailemaan suurempaan draaman kaarta vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta, jolloin musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin perinteisen suoraa rokkirallia.