tiistai 22. kesäkuuta 2021

Inferno #191/2021

Aztlan
Legion Mexica
Metal Inside

2,5

Kerrankin voi rehellisesti sanoa olevan sekä omaperäisen että kiehtovan musiikin äärellä, vaikka hyvää levytystä se ei Legion Mexicasta teekään. Kysymys on enemmänkin toteutuksen kuin musiikin ytimen kehnoudesta.

Aztlanin tapa tehdä kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva, mutta biisien pitkät kestot ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät sisäistämisestä ärsyttävyydessään haasteellista. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua sensaatiosta kuriositeetin sijaan.

Black Moon Mother
Illusions Under the Sun (reissue)
Petrichor

4

Black Moon Mother on yksi monista viimeaikaisista Petrichorin Internet-löydöistä, sillä amerikkalaisyhtye ehti julkaisemaan itse tämän ensimmäisen täyspitkänsä jo viime kesän lopulla.  Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä tippaakaan. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset versiot sekä kaikki mahdollisuudet ja lisänäkyvyyden mitkä se vain voi saada uusintansa myötä.

Yhtyeen musiikin voi melko helposti luokitella Chelsea Wolfe -genreen, jossa tummia pop-sävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omiin kengänkärkiin tuijotellen. Onpahan tätä myös kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksi, joka käykin terminä täysin järkeen, jos vain vähänkin on em. tyylilajeihin perehtynyt. Näitä vaikutteita musiikissa onkin yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja silti saatua pidettyä vain pikkaisen yli puolen tunnin mittainen parilla lyhyellä välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä.

Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattarensa raukealla äänellään, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin lailla jostain usvan takaa. Kappaleissa tunnelmissa flirttaillaan samanaikaisesti sekä haikeuden että kepeyden kanssa, niin raskaammalla kuin kevyemmälläkin otteella, että lopputulosta voi hyvinkin kutsua nykyajan hippien omaksi sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista. Sen verran mainiosti vastakohdat toisiinsa on yhdistetty aivan kuten ilmeinen esikuvansakin teki jo 50 vuotta sitten.

Heavy Sentence
Bang to Rights
Dying Victims

4,5

Olen ennenkin niin ihmetellyt kuin marmattanut siitä, kuinka käytännössä raskaan rockin ja heavy metallin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut jo 80-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Muutamia valopilkkuja on sentään viime vuosina ilmaantunut horisonttiin ja näistä nyt ilmestyvän Heavy Sentencen esikoinen loistaa selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä.

Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanha- ja alkukantaista heavy metalia. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentence on selkeästi sekä menevämpää että rouheampaa. Kappaleissa brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa enemmän tilaa motörheadmaiselle julkeudelle ja tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joille testosteronin tuoksu ei automaattisesti ole kammoksuttavaa.

Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käyttöä pisaraakaan, sillä mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Kappaleet pysyvät silti täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä vastustamattomia kaikessa kirkasotsaisuudessaan. Jos tämä ei saa paukuttamaan farkkuun ja nahkaan pukeutuvan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään.

Hecatomb
Horrid Invocations EP (reissue)
Invictus

4

Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tutuksi tullut irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää uudestaan pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun Horrid Invocations -demon (2020).

Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash metal -ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle ja sen alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta. Deströyer 666:n ensimmäistä demoa, EP:tä ja albumia palvovat löytänevät tästä toivon mukaan uuden suosikkinsa.

Ildaruni
Beyond Unseen Gateways
Black Lion

4

Helleeninen black metal on käsite itsessään ja tähän kastiin Ildaruni onkin helppo tiputtaa huolimatta siitä faktasta, että kotimaansa onkin Armenia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy myös runsaasti, vaikka musiikissa onkin enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta.

Pitkähköihin biiseihin on maltillisesti upotettu niin kansanmusiikkivaikutteita tina- ja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, vaikka painotus on aina melodisuudessa. Beyond Unseen Gateways onkin esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolen teos.

Rain of Terror
Witch Hunt LP
Hellation

2

Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellään, jossa on kuitenkin aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä mukana. Esikoisalbumiksi Witch Hunt kuulostaakin liian ympäripyöreältä ja sekoitussuteenkin metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi toisin kuin nyt.

Seuraavalla kerralla roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään.

Rituals of the Dead Hand
With Hoof and Horn
Dunkelheit

2

Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroitunut ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgikolmikon hidastempoisesta lanauksesta puutuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys,  jotta se viiltäisi syvältä. Tässä tapauksessa myös sopivaan genrelokeroon istuttaminen ei ole mikään meriitti, sillä yhtye on black- mutta myös death- ja doom-metallia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä.

With Hoof and Hornin tarina ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaansa alueella ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä, joka onkin levyn kiinnostavampaa sisältöä.

Rukous
Kaikki saastuneet tuhotaan LP
Cimex/Kibou

4

Rukouksen kakkoslevyn voi rehellisesti sanoa olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa/tofua ja nuudeleita -osastoa kaikessa perustavaa laatuisuudessaan. Ja tässähän ei ole niin yhtikäs mitään vikaa, vaan pikemminkin päin vastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät lajista riippumatta. Eikä sitä raastavuuttakaan nyt äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflon-tuotannolla korvansa turruttaneille. Itse asiassa soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät sekä sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat.

Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissakaan säästellä. Keskimäärin parin minuutin mittaisiin repäisyihin on silti saatu paljonkin monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla ja löytyypä niistä myös paikoitellen vienoa melodisuutta. Ihmisten toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena ja näistä asioista ei some-poppareiden kuulla laulavan, vaikka syytä olisikin. Tässä kontekstissa 20 minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko onkin formaattina napakkuudessaan optimaalinen.

Kaikki saastuneet tuhotaan on juuri sellainen levy, jonka voi koska tahansa laittaa soimaan, jos v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi ja eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, jotka sopisivat hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa.

Shamael
Melancholie der Engel
Negre planY

3

Shamael on oppikirjamainen tapaus funeral doomista eikä ollenkaan kehno sellainen. Melancholie der Engel kun on yhden miehen visio sekä toteutus alusta loppuun, joka valuu hyvin verkkaisesti ja  miellyttävän lämminhenkisesti.

Vaikka moni pitänee tämän lajin musiikkia synkkänä, on Shamael melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonnin painoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, joissa ei kuitenkaan ole teräviä särmiä. Pehmeä lopputulos onkin onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria syvemmältäkin mielihyväkeskusta.

Slithering Decay
Aeons Untold
Testimony

3

Belgien ensimmäisellä täyspitkällä kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti aivan kuten 30 vuotta sitten ja sama pätee myös kappaleiden kiivauteen, vaikka tempot itsessään vaihtelevat laaja-alaisesti koko skaalan mitalla niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin.

Aeons Untoldilla kuuluu useammassakin kohtaa selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Ei levy silti ole kuitenkaan mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa, vaan pikemminkin kelpo osoitus siitä, kuinka death metal hyvin tehtynä voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja silti kaikessa ajattomuudessaan hyvää.


Video Nasty
Video Nasty EP (reissue)
Petrichor

3

Viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestyneen Video Nastyn eponyymi-EP on sen verran ”ilkeää” rässinmäiskettä, että Petrichorin mielestä se ansaitsee CD- ja LP-painokset. Reiluun 21 minuuttiin mahtuu seitsemän räväkkää repäisyä, että jo pelkän tekemisen meiningin perusteella julkaisu onkin perusteltu.

Jokainen biisi perustuu kauhuleffojen slasher-alagenren kulttiklassikoihin ja tähän teemaan mukavan suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu hyvin. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Inferno #190/2021

Aggravator
Unseen Repulsions EP
Empire

4,5

Näin sitä pitää rässätä! Aggravatorin kuuden biisin EP:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Samaan syssyyn voi mainita myös Deathin, sillä sen verran tutunoloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja usein vedellään. Harvoin sitä kuulekaan nykyaikana näin päällekäyvää ja runsaan laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan.

Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye vielä onnistuu tyylillä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -coverin omaan muottiinsa, on 20 minuutin mittainen kokonaisuus yksinkertaisesti hemmetin kova.

Blóð
Serpent
Malpermesita

4

Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi toisella levyllään on äärimmäisen yksinkertainen mutta pirullisen tehokas. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. valittaa puhtaan kuulaalla äänellään yltäen välillä piinattuihin rääkymisiin. Näillä toistensa vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doom metalin lohduttomuutta.

Albumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovatkin pitkähköjä, on kokonaismitta hyvin maltillinen 43 minuuttia. Näin se ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan samanaikaisesti mieltä sekä lannistavana että ahdistuksesta voimaa -tyyppisesti saa janoamaan lisää. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden musiikissaan näin hyvin ja Blóðin tapauksessa tämä johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten sisältämistä tehokeinoista.

Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän silloin kun visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Samasta syystä se on varmasti myös monelle liikaa, vaikka kuvailuun käyttäisikin adjektiivia tylsä.

Eri Esittäjiä
Iron and Hell vol. 1
Gates of Hell

3,5

Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka CD:n myynti on romahtanut ja se ei kiinnosta enää ketään koska vinyyli vöyhöti vöyhöti sekä digi-digi-dägä. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen jokaiselle musiikille on oma sopivin formaattinsa. Ja tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin pienjulkaisujen kokoelmalle hopeakiekko jos mikä on täydellinen formaatti.

Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7” singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu aiempaan verrattuna kunnianhimoisesti osioita ja sävyjä myös perinteisemmän heavy metalin saralta. Emma Grönqvistin  kireän kiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nouseekin seuralaisiaan korkeammalle ja onkin parasta, mitä yhtye on tähän mennessä saanut aikaiseksi.

Atom Smasherin kappaleet ovat nekin julkaistu viime vuonna seiskana. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä osaltaan johtuu myös laulajan lievästä nasaalisoundista. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja tästä aiheutuvan pituutensa ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka siltä syvyyttä senkin sävellyksestä jää uupumaan.

Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-EP:nsä, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaasti korkeuksiin kuten yleensä tämän genren artisteilta odottaa. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta lisääviä tuovia valopilkkuja saisi olla enemmänkin.

Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaisemaan täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt vuonna 2017 julkaistu eponyymi EP. Kaikessa 70-lukulaisuudessaan ote musiikkiin on nelikon kepein ja hämyisin. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätös- ja paalupaikka on ansaittua.

Sen lisäksi, että Iron and Hell Vol. 1 on helposti ja huokeasti saatavilla oleva kuunteluystävällinen kokonaisuus, tuntuu myös, että muiden riittävän samankaltaisten joukossa osalliset saavat vertaistukea olleessaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Herzel
Le Dernier Rempart
Gates Of Hell

3,5

On hyvin helppoa ymmärtää, miksi uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Laulukielenä ranska on yhä eksoottisen kuuloinen, ja kun tämä yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, löytyy ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista kivasti läpikattavaa tenhoavuutta.

Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä 2020-luvulla, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle.

Lucifuge
Infernal Power
Dying Victims

3

Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempää julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Vaan niinhän se pitää ollakin, kun kyse on rennon timmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista.

Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovinkaan ihmeellisiä sävellyksiä, pärjää se helpostikin keskitason saakka pelkällä räyhäkkäällä otteellaan, jossa fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on tärkeämpää kuin nuottien asettelu oikeille paikoilleen ensin päässä ja lopuksi tietokoneen ruudulla.

SpellForger
Upholders of Evil EP
Personal

3

Tuoreen tulokkaan SpellForgerin voisi helposti olettaa olevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on esikoisjulkaisunsa speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava suht intensiivinen meininki. Oikea lähtöosoite on kumminkin Kaakkois-Aasia, mikä sekin käy hyvin pirtaan.

Upholders of Evililta löytyy runsaasti hyvin soljuvaa ja asiaan sopivaa vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffiä ja sooloilua aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin hiukan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatun laisia primitiivireaktioita.

Superlynx
Electric Temple
Dark Essence

3

Mielikuvat nimestä Superlynx ohjautuvat ensimmäisenä rennon retromaisen rock’n’rollin suuntaan ennemminkin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessäkin on oma verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy musiikista enemmänkin, sillä vaikka sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, löytyy taustalta myös synkempiäkin välähdyksiä.

Musiikin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päälle. Jollain lailla tämä onnistuu paikoitellen luomaan myös mielikuvan savuisen raukeasta jazz-klubista ilman että tällaiseen musiikkiin löytyy minkäänlaista yhteyttä.

Oma suuri merkityksensä kappaleissa on myös basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön, kirkkokaiutettu laulu, mikä assosioituu vahvasti myös albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että Jimi Hendrix -viittauksen kautta kolmikko sanookin kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunnekirjon koko skaalan aiheuttaman henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.

Vaan kun oma maailmankatsomus vaihtelee vähän päivästä riippuen ateismin ja agnostismin välillä, ei Electric Temple saa minua vielä tällä kertaa uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä siinä kumminkin piilee ja ehkä valaistumisen aika seuraa jatkossa.

The Limit
Caveman Logic
Svart

3,5

The Limit on hyvin epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa onkin rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä. Kirjaimellista vaariosastoa levyllä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Bobby Liebling Pentragramista lauluissa, hyvin lyhyen uran The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca ja kitaristina New Yorkin punk-skenessä 70-luvun lopussa pyörinyt Sonny Vincent. Orkesterin keski-ikää taas laskevat portugalilaisen doom-bändi Dawnriderin rumpali ja kitaristi joiden mukaan päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä.

Helpoiten levyä sisältöä voi kuvailla The Stoogesin perilliseksi tai lyödä se suoraan proto-punk lokeroon. Löytyypä levyltä myös tuon ajan garage rockin lisäksi selkeätä doomailua, mikä sekään ei ole ihme ottaen huomioon kuka kappaleita tulkitsee. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Bobbyn tuttu pappalespauskin tuo vain oman lisävärinsä muuten tanakasti soitetun ja yllättävänkin energiseen musiikkiin.

Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vaikka aivan maaliin saakka sillä ei päästäkään innostuskäyrän alkaessa kääntyä varovaisesti alaspäin loppua kohti edessä, löytyy kiekolta useampikin hyvällä asenteella vetäisty ralli, jossa tekijöidensä oma soittohistoria ja kokemus kuuluu. Vaikka nuorisoa kiinnostaa ihan muut asiat kuin rock-musiikki, ei se silti ole kuollut vaikka Gene Simmons niin toitottaakin. Ironisesti kyllä tekijöinä pitää näemmä vaan olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan on säilynyt.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Inferno #189/2021

Die Apokalyptischen Reiter
All You Need Is Love (XX Anniversary Edition) REISSUE
Nuclear Blast

3

Kahden ensimmäisen Die Apokalyptischen Reiter -albumin kohdalla ei voinut välttyä ajatukselta, että ainoastaan saksalainen voi keksiä yhdistää yllättävästi mutta irrallisen tuntuisesti folk-jollotteluja ja sokerisia kosketinkuvioita muuten ärhäkästi kulkevaan death metaliin. Ja että lopputuloksesta voi tykätä ainoastaan toinen sakemanni.

Tasavuosiensa kunniaksi nyt uusionsa saava All You Need Is Love muutti kumminkin jossain määrin mieleni. Edeltäjiään joka suhteessa ”vakavammin” tehdyn levyn tenho ei juurikaan ole haalistunut, vaikka vaatiikin avointa mieltä ja jonkinmoista ymmärrystä saksalaisuudesta.

Funeral Storm/Synteleia
The Ancient Calling EP
Hells Headbangers

2,5

Funeral Stormin edellinen yhteisjulkaisu Celestial Riten kanssa vuodelta 2017 oli hyvä osoitus helleenisen black metallin nykytilasta ja kaksi vuotta myöhemmin seurannut täyspitkä oli sekin laadukas. Samaa ei voi sanoa kummastakaan The Ancient Calling -splittiseiskan kappaleesta.

Mistress of the Night on alun kuoro-osuutta lukuun ottamatta vallan tunnelmaköyhä veisu, jonka riffittely on silkkaa pastissia Rotting Christin alkuajoista. Tuoreemman tulokkaan Synteleian ote oman puoliskonsa Stellar Return -biisissä on selkeästi vakuuttavampi kaikessa perinnetietoisuudessaan, vaikka väkevyyttä siitäkään ei löydy.

Godsend
In the Electric Mist REISSUE
Petrichor

2,5

Kovimman doom-kiimani aikaan Godsendin gootahtavan letkeä ja lämminhenkinen debyytti As the Shadows Fall (-93) oli ilmestymisensä tienoilla ahkerassa kuuntelussa. Kaksi vuotta myöhemmin ja nyt taas myös trendiformaatissakin julkaistava seuraajansa oli sen sijaan pettymys. Musiikillinen kehittyminen oli muuttanut ilmaisua laveammaksi ja leijuvammaksi, vaikka siellä täällä kitarat vielä vähän murisevatkin.

In the Electric Mist on kestänyt aikaa paremmin kuin odotin, mutta esikoisen varjossa se kuulostaa edelleen sekä turhan linjattomalta että myös vaisulta.

John Carpenter
Lost Themes III: Alive After Death
Sacred Bones

4,5

Mestarillisilla elokuvillaan ja sävellyksillään 70-80-lukujen taitteen molemmin puolin kannuksensa ansainnut John Carpenter on varttuneella iällään keskittynyt musiikin tekoon. Reilussa viidessä vuodessa on perhepiirin avustuksella syntynyt kolme Lost Themes -nimikkeistä albumia, jotka ovatkin maestron ensimmäisiä ei soundtrackeja. Yllättävää ei ole huomata, että nykyaikaan hienoeleisesti päivitetystä soundista huolimatta sävellystyyli on pysynyt täysin tunnistettavana ja niin rautaisena, ettei edes ajan hammas ole siihen pystynyt.

Hivenen hämmästyttävää on kuitenkin huomata, kuinka hienosti Lost Themes III: Alive After Death toimii kokonaisuutena ilman elokuvakytköstä. Tamppaavat rytmit yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja hypnoottisiin pimputuksiin onnistuvat luomaan elokuvamaisia mielikuvia, joissa tilanteiden uhkaavuus aina painostavuuteen saakka on vahvasti läsnä juuri tässä ja nyt tai korkeintaan aivan nurkan takana. Levyn ehdottomia vahvuuksia on myös taidokkaasti valittu draaman kaarta korostava kappalejärjestys, jota on mitä todennäköisimmin mietitty jo sävellysvaiheessa. Tätä olettamusta vahvistaa myös alun Weeping Ghostin teemaan palaaminen loppupuolen The Dead Walkissa.

Ällistyttävintä kuitenkin on havahtua siihen seikkaan, että vaikka John Carpenterin minimalistinen lähestymistapa sävellyksiin on pysynyt identtisenä alkuajoista saakka, ja jos ei nyt suoranaisesti lainaa niin vähän varioi omia aiempia teoksiaan, kuulostaa tämäkin levy silti tuoreelta ja vain omalta itseltään. Tähän ei yksikään uutta renessanssiaan elävän synthwave-genren artisti pysty, vaikka suurin osa heistä on Carpenterilta inspiraatiota ammentanut.

Kankar
Dunkle Millennia
Eisenwald

3

Ennen tämän ensimmäisen täyspitkänsä julkaisua Kankar on ehtinyt hiomaan tyyliään viiden vuoden ja yhden EP:n ajan. Dunkle Millennialle onkin onnistuttu saamaan oma selkeä monimuotoinen ilmeensä, mutta samaan aikaan se kuitenkin jää kiikkumaan merkillisen hahmottomuuden ja mukaansa melkein imaisevan kiehtovuuden välimaastoon lipsahdellen puoleen ja toiseen.

Saksalaisduon ote black metaliinsa on tuotannollisesti korvia hellivän ilmava onnistuen silti kuulostamaan samalla sekä rouhealta että räväkältä. Mitenkään jääkylmää tai repivää ei sen musiikki myöskään ole johtuen pitkälti hitaan ja keskitempon välimaastossa etenevästä pakanahenkisestä ja rokkaavasta lähestymistavasta. Syventävää sävytystä kappaleisiin on taas haettu onnistu blastipyrähdyksistä sekä ajoittain puhdastakin laulua arähtelyn vastapainona sisältävästä tunnelmoinnista.

Dunkle Millenniasta löytyy kunnianhimoista ja vahvaakin näkemystä, josta kuitenkaan ei saada läheskään kaikkia tehoja irti. Osaltaan tämä johtuu liiankin lyhyeksi jäävistä 3-4 minuutin mittaisista kappaleista, jotka useimmiten tuntuvat loppuvan jopa töksähtäen kesken ennen kliimaksinsa saavuttamista.

Mount Mary
Mount Mary LP
Ainoa

3,5

Virkaiältään nuoren kotimaisen Mount Maryn esikoisälpeetä kuunnellessa käy heti ensitahdeista alkaen ilman nimien pudotteluakin selväksi, että musikanteilla ei ole takanaan vain rutosti kilometrejä, vaan myös niiden mukanaan tuomaa taitoa ja näkemystä. Yhtyeen soitannollisesti rikas ja vähän varttuneempaan makuun parhaiten soveltuva klassinen ja osin blues-sävyttynyt rock kun on samaan aikaan tukevasti kiinni niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Tämä jos mikä on aidon ajattomuuden merkki.

Letkeän mutta tanakan soitannon päälle Maria Hännisen kelpaa käyttää sielukasta ja somasti raspea sisältävää ääntään. Laulajatteren ammattitaitoa ihastellessa huomaa kuitenkin kaipaavansa vähän kovempaakin revittelyä johon palkeita taatusti riittäisi. Ja mitä enemmän tähän alkaa kiinnittää levyn edetessä huomiota, sitä enemmän haluaisi myös turvallisesti verkkaisen ja keskitempon välimaastossa kulkevilta sävellyksiltä jonkinlaisia satunnaisia irtiottoja, vaikka tyylilaji itsessään ei niitä edellytäkään.

Kun nyt hivenen takakireältä vaikuttavan Mount Maryn päästäisi kunnolla irti aikuismaisen tarkan harkinnan antaessa hitusen enemmän tilaa nuoruuteen liitetylle energiselle spontaaniudelle, laajentuisi sekä kohdeyleisö että lakoamisprosentti. Tämän sadonkorjuun aika ei kuitenkaan ole vielä, vaikka itämisprosentti hyvä jo onkin.

MP
Bursting Out (The Beast Became Human) REISSUE
Relics from the Crypt

3

Jos sivistyksessäsi on aukko ja teutonihevin nälkäsi kyltymätön, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla hommaamalla tämän uusintaversion MP:n esikoisalbumista vuodelta -86. Verrokkina toimikoon Acceptin Breaker-Restless And Wild -levykaksikko, vaikka yleisesti ottaen materiaali ei nimikappaletta lukuun ottamatta ylläkään aivan samalle tasolle.

Loppuun tällätyt viisi livebonaria ovat laimeita niin versioina kuin myöhempien aikojen veisuinakin venyttäen ja tylsistyttäen turhaa muuten nasevaa kokonaisuutta.

Scald
There Flies Our Wail! EP
High Roller

2

Pari vuotta sitten henkiin herätetty venäläinen yhden albumin ihme Scald on katsonut parhaimmakseen tiedottaa asiasta sekä uudesta laulajastaan EP:llä. Ratkaisu on mystinen, sillä eeppistä doom metalia haluaisi kuulla hieman pidemmissä annoksissa kuin mitä seiskatuumaiselle mahtuu.

A-puolen nimibiisi on moneen kertaan kuultua hidastelua vailla minkäänlaista yritystä kulkea rinta rottingilla uudisraivaajien polkuja. Samaa linja jatkuu kääntöpuolen uudelleenäänitetyssä versiosta Eternal Stonesta, jonka perimmäinen tarkoitus lienee esitellä nykyisen ja edesmenneen solistin eroja. Tämän esityksen perusteella sankarin viitta jää kaappiin odottamaan lunastajaansa.

Significant Point
Into the Storm
Dying Victims

4

Significant Pointin ensimmäisen täyspitkän studioalbumin käynnistävä Attacker on lähes täydellinen aloitus. Ei siksi, että se olisi sävellyksenä millään muotoa klassikko, vaan koska se kiteyttää heti kättelyssä mikä on kupletin juoni ja saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Ja homman nimihän on vanhan koulukunnan vauhdikas heavy metal, joka kiivaimmillaan hivuttelee kohti speed metalin vauhtilukemia aivan kuten Acceptin Fast As a Shark lähemmäs 40 vuotta sitten.

Kauttaaltaan rempseä Into the Storm on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Biisit ovat kyllästetty melkoisella kitarailotulituksella riffejä ja sooloilua myöten ja muutenkin musiikki tihkuu kiimaista tekemisen meininkiä, josta selkeästi kuuluu tekijöidensä olevan mukana täydellä sydämellä kaihtavan kaikenlaista metallia nykyisellään piinaavan excel-laskelmoinnin sijasta. Sympatiapisteitä  yhtye kerää myös kliseisellä kappalenimistöllään kuten Night of the Axe, Deathrider ja Danger Zone sekä näitä tulkitsevan laulajansa vahvasta aksentista. Kaikki Loudnessin 80-luvun levyjä kuunnelleet tietävät tasan varmasti mitä tarkoitan näillä yksityiskohdilla.

Kun bändi malttaa muutamaan otteeseen hidastaa tempoa ja satsata hitusen enemmän melodioihin You’ve Got the Powerin tapaan, eivät yhteneväisyydet em. japanilaisen metallin pioneeriin ole mitenkään vähäiset. Vexi Salmen Topille kynäilemiin sanoihin ”En purjeita mä reivannut vaan syöksyin myrskyihin” kannattaa tässäkin tapauksessa uskoa, sillä puhurin silmästä löytyy alkuvuoden kirkkaimmin helottava punainen väripilkku.

Suzi Quatro
The Devil in Me
Steamhammer

3

Leppoisan joskin hajanaisen ja liiankin lepsun No Controlin (2019) jälkeen rokkaava isoäiti on napakoittanut otettaan The Devil in Me:llä. Levyn musiikillinen skaala on silti edelleen laveahko, ja vaikka kovin jytämeno onkin olematonta, löytyy albumilta nimibiisin lisäksi silti enemmänkin hyvällä ja tanakalla boogiella varustettua menoa kevyt-bluesin vastapainoksi ja kuuraamaan My Heart And Soul -joululauluslovarin imelyydet korvista.

Toivon mukaan Vanha Kehno tritonus aseenaan tunkeutuu Suzin sydämeen entistäkin syvemmälle seuraavalla julkaisulla.

Vladimír Pavelka
Spomienky
Beyond Eyes

2,5

Vladimír ”Infernal Vlad” Pavelkan kättenjälki luomistöissään oli vakuuttavaa 2010-luvun alkupuoliskolla. Cult Of Firen kaksi ensimmäistä täyspitkää Triumvirát (-12) ja मृत्यु का तापसी अनुध्यान (-13) olivat jo lähestymistavastaan johtuen uniikkeja teoksia eivätkä pelkästään vain tarkasteltuna kotimaansa Tšekin black metal -historian valossa. Samaa voi sanoa myös em. ”sisarbändin” Death Karman debyytistä The History of Death & Burial Rituals Part I (-15), joka sekin oli teemansa lisäksi omalaatuinen yhdistelmä black- ja death metalia.

Omaa soolomateriaalia alkoi myös syntyä vajaa 10 vuotta sitten, mutta vasta nyt sitä on kasassa täysi levyllinen. Temaattisesti puhtaasti instrumentaalinen Spomienky on aikamatka luojansa onnellisen lapsuuden maalaismaisemiin. Räväkimmillään selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy pääbändiensä melodioihin, vaikka yleisote ja tunnelma ovatkin lähempänä Alcestin vuonna 2007 julkaistua Souvenirs d'un autre monde -levyn herkistelevää haaveilua.

Kappaleissa kuultavat kissan kehräys, lintujen sirkutus ja laineiden liplatus ovat kieltämättä sympaattisia yksityiskohtia, joilla on pyritty syventämään lämminhenkisen levyn tunnelmaa entistään, mutta niistäkin huolimatta kaikki kuulostaa korvaan turhan haalealta. Olo onkin kuin katsellessa menneiden aikojen kellertäviksi muuttuneita valokuvia, joihin ei ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä. Samalla tavalla laimeahkoja ovat myös tuotannolliset arvot kuin itse sävellykset erityisesti kitaroinnin osalta, samat jipot ja kuviot kun on kuultu em. yhteyksissä moneen kertaan aiemminkin mutta vain innovatiivisempina.

Levyn tekeminen on epäilemättä herättänyt tekijässään nimensä mukaisesti vahvoja muistoja, mutta kuulijalle ne eivät välity kuin puolittain.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Inferno #188/2021

Agasia
Arkunkantajat LP
Räkälevyt/Mögähead

2,5

EP:n ja LP:n verran aiempaa kokemusta omaavan Agasian Arkunkantajat on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus pahimmillaan aina ärsyttävyyteen saakka. Osaltaan tähän on syypää turkulaisten valitsema metallin ja crust punkin yhdistelmä, jonka em. elementit positiivisesta näkövinkkelistä katsottuna monipuolistavat ilmaisua laimentaen kuitenkin samanaikaisesti liiaksi jälkimmäisen tyylilajin armottomuutta.

A-puolen biisikolmikko on kaikessa suoraviivaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan huonolla tavalla lähellä monotonisuutta. Mitään kikkakolmostulitusta ei tämän sorttimentin mekkaloinnissa toki haluakaan kuulla, mutta kaikessa selkeydessään latteaksi jäävä tuotanto korostaa liiaksi kitarariffien palikkamaisuutta korvakarvatkin niittävän repivyyden loistaessa poissaolollaan. Osuvaa negatiivisuutta löytyy kyllä kaiken tekemisen taustalta aina laulajan röhisemiä tekstejä myöten, mutta vakuuttavalla tasolle ei nousta missään kohtaa ja mieleen jää pyörimään vain kysymys: ihan kivaa, mutta mitä sitten?

Kääntöpuolen pidemmin, polveilevammin ja rauhallisemmin kuljetetuissa Tomu sekä Saatana-kappaleissa bändi osoittaa olevansa paremmin sinut musiikkinsa kanssa. Melankolisuuden hiipiminen mukaan auttaa myös syventämään tunnetilojen kirjoa ja samalla myös riittävän kaukana toisistaan olevat osiot tarjoavat vastakohtaisuudessaan enemmän tarttumapintaa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa puoliskojen eroavaisuudet eivät tähän itsessään valitettavasti pysty. Valitettavaa ristiriitaisuutta sekin.

Caedes Cruenta
Of Ritual Necrophagia and Mysterious Ghoul Cults
Helter Skelter

3

Kreikkalaisten kolmoskiekko on imenyt vaikutteensa hyvin pitkälti Rotting Christin Thy Mighty Contractista, vaikka sen nykyaikaistetumpi ilmaisu on myös jatkoa muidenkin maanmiestensä pioneerilevytykselle. Tästä syystä helleenisen mystistä tunnelmaa huokuva räväkkä avauskappalekaksikko nostattaakin odotuksia loppulevyä kohtaan.

Kokonaisuus kuitenkin taantuu tasaisesti aika hyvä -tasolle mitä pidemmälle se etenee. Mittavien biisien moninaisetkin kikat kun osoittautuvat kauttaaltaan liian samankaltaisiksi noustakseen kohti todellista eliittiä.

Exsul
Exsul EP
Caligari

3,5

Ensijulkaisuksi Exsulin minari on kaikin puolin jykevän uskottavaa toimitusta. Kaksikon hyvin vanhakantainen death metal riskisti luolakaiutettuine mehevine murinoineen etenee pääsääntöisesti doom-tempoisena, mutta pitkähköihin raahustuksiin mahtuu myös keskitempoisempia osuuksia ja nopeitakin pyrähdyksiä. Nämä sekä synkentävät että syventävät tunnelmaa mainiosti elävöittäen tätä myötä myös kokonaisuutta.

Tässäpä nimi, joka jo pelkällä alkukantaisella ja jylhällä musertavuudellaan painautuu väkisinkin alan miesten ja naisten mieleen.

Hero Dishonest/Ydinperhe
Split 7” EP
If Society/Hakaniemi Hardcore

3,5

Tätä loogisempaa yhteisjulkaisua tuskin löytyy Suomen maasta on genre mikä tahansa. Kaksikko on kannuksensa ansainnut jo aikoja sitten sekä levyllä että lavoilla, mutta duunarin hanska pitää edelleen eikä ärhäkästä ulosannista tai sanomasta ole edelleenkään puutetta. Ikääntyminen ei todellakaan tee kaikista ihmisistä ja muusikoista laiskanpulskeita hymistelijöitä.

Maailma palaa taas -albumiin (2019) verrattuna Hero Dishonestin kappalekolmikko keskittyy enemmän suoraviivaiseen päällekäymiseen kuin yhtyeelle tyypilliseen sinne tänne tiputeltuun pieneen venkoiluun pois lukien Pettynyt-biisin loppupuolisko. Neljän minuutin yhteismitta on tasapainoisen ytimekäs hardcore-pläjäys, jonka absurdejakin sävyjä sisältävät havainnot ja tarinat arkimaailmasta tuovat oman kiehtovan lisänsä musiikkiin.

Ydinperhe on kimppakaveriaan joka suhteessa pelkistetympi, muttei tippaakaan lussumpi. Yksinkertainen on kaunista kiteyttää karun soundimaailman, vauhtia mutta myös vaihtelua sisältävät biisit sekä laulaja Matin lausumat tekstit. Omasta sekä muiden asenteista sekä asioista puhutaan omaa skeneä myöten niiden oikeilla nimillä mitään kaunistelematta tai kaihtamatta. Tapa ei sinällään ole uusi edes bändin itsensä kohdalla, mutta sisältö ja tyyli erottuvat jälleen edukseen.

Kumpikin yhtye on julkaissut aiemmin mieleenpainuvampaakin matskua ja myös tiukempia kokonaisuuksia, mutta eihän kukaan voi aina olla erihyvä ja harva pääsee koskaan edes tälle tasolle.

Iotunn
Access All Worlds
Metal Blade

4

Musiikissakin ensivaikutelman merkitystä ei pidä missään nimessä väheksyä ja debyyttialbumillaan tanskalainen Iotunn tekee jo heti avauskappaleellaan selväksi, miksi se on kiinnittänyt Metal Bladen  huomion. Viisi vuotta sitten julkaistulla omakustanteisella EP:llä haettiin vielä musiikillisia uomia, mutta viimeistään Jón Aldarán liittyessä vahvuuteen laulajaksi voi paletin sanoa täydentyneen niin monipuoliseksi kuin valmiiksikin.

Hamferd-ukkelin äänenkäyttö on kirjaimellisesti isossa roolissa Access All Worldsilla eikä tästä syystä vertailuja pääbändiinsä musiikkiinkaan voi täysin välttää. Iotunn on kuitenkin paljon hankalammin lokeroitavissa ja niin näkökulmasta kuin jopa päivän fiilistilastakin riippuen tämän voi nähdä etuna tai haittana. Levyltä kun löytyy pitkää ja moneen suuntaan polveilevaa kappaletta, joita joku voisi kutsua myös progressiivisiksi. Komeasti korkeuksiin kohoavat laulusuoritukset taas tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja tunnelmallisuutta, mutta lähinnä mausteina käytetyt örähtelyt ja ärähtelyt yhdessä säästeliäästi rivakoiksi kiihdytettyine tempoineen ovat taas lähempänä Amon Amarth -tyylistä melodeathia ilman liiallista cheddarin aromia.

Näennäisen helpoista ja maistuvista elementeistään huolimatta Access All Worldsissa riittää hahmoteltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Vain aika näyttää, kuinka suuri levytys siitä lopulta kasvaakaan.

Jameson Raid
Raiderstronomy RE
High Roller

2,5

80-luvun taitteessa ainoastaan kaksi EP:tä ja demon julkaissut Jameson Raid tuntuu tehneen suuremmankin vaikutuksen ainakin pariin levylafkaan, sillä em. pienjulkaisut sisältävä Raiderstronomy on kolmas enempi vähempi samaa materiaalia sisältävä kokoelma 10 vuoden sisään.

Omiin korviini yhtyeen hentosoundista boogierokin ja esihevin seosta sympatiseeraa kuitenkin enemmän kuin mitä diggailee. Kokis on toki selkeässä kattavuudessaan kulttuurin säilyttämistä parhaimmillaan, jonka selkeä kauneusvirhe on loppuun ympätty ekan EP:n turha(n) moderni remiksaus.

Jewel Throne
Obscure Relics MC
Fetusvomit

2

Nimen perusteella Jewel Thronesta ei kannata tehdä minkäänlaisia oletuksia, sillä Celtic Frostin sijasta kaikessa kuuluu pikemminkin jo vähän varttuneempien tekijöidensä oma vahva 90-lukulainen soittohistoria. Primitiivisen proto-black-death-ughin sijasta musiikki on jonkinnäköinen rennosti rokkaava yhdistelmä karheahkoa mutta melodioita kaihtamatonta thrash/speed/death metalia.

EP:n viidessä biisissä kuuluu selkeästi jäsenten kokemus viehättävänä rullaavuutena, mutta suurin häiriötekijä on musiikin linjattomuus, joka saa kokonaisuuden vaikuttamaan epämääräiseltä.

Sandstorm
Desert Warrior EP
Dying Victims

2,5

Jos esillepanon nykyaikaista siisteyttä ei oteta huomioon, Sandstormin ep voisi olla hellyttävän käppäistä kansitaidettaan myöten vain todellisten alan miesten tiedossa oleva eurooppalainen kulttiklassikko 1980-luvun alkupuolelta.

Todellisuudessa Desert Warrior on kolmisen vuotta vanhan kanadalaisyhtyeen toinen levytys. Kolmikko osoittaa hallitsevansa lajin muotokielen, mutta sävellykset on koostettu vähän liiankin heppoisista eväistä, eikä tunnelmassakaan ole riittävästi ajan patinan tuomaa mystisyyttä.

Vox Mortis
Avignam Jagat Samagram
Necropsy
3

Viime syksynä ilmestyneen Vox Mortisin kahden biisin promo oli sen verran hyvin runnova ja ytimekäs death metal -pläjäys, että ihastuminen oli tosiasia, jossa eläinsuojeluteemalla on kieltämättä osuteensa. Vaan onhan indonesialaiskolmikolla aikaisempaakin kokemusta tämän sortimentin brutaloinnista, ettei laadukkaan ja em. kappalekaksikon ympärille rakennetun esikoistäyspitkän ilmestyminen näinkin nopeasti ole kummoinenkaan yllätys.

Albumi on läpikotaisin tymäkkä ja odotetunlainen kokonaisuus. Mutta näin pidennetyssä mitassa musiikki menettää aika lailla viehätystään eikä sen ympärillä tunnu leijuvan myöskään entisenlaista eksotiikkaa muuta kuin siellä täällä kappaleiden nimissä. Avignam Jagat Samagram onkin kuin mikä tahansa kirkassoundinen ja kaikin puolin teknisesti pätevä amerikkalainen myllytyslevy sekä hyvässä että pahassa.

Selkeän oman identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tee levystä mitenkään erityisen tylsää, vaan kappaleesta toiseen tutuin sarjoin tykitettyä rumputulta lukuun ottamatta koskettimillakin väritetystä dödöilystä löytyy riittävästi kiinniotettavaa vähintäänkin satunnaiseen kuunteluun. Paatuneimmille muttei vielä kaulaansa myöten saastaan uponneille genren ystäville levy voi hyvinkin olla astetta kovempi fiksi.

torstai 25. helmikuuta 2021

Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur

1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse

3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music

4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller

1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom

3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow

3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD

4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.

tiistai 26. tammikuuta 2021

Inferno #186/2020

Celestial Season
The Secret Teachings
Burning World

3,5

Samalla kun Celestial Season julkaisee vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen uuden levyn, ilmestyy myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passion sekä tätä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Noihin kovimman doom-death-palvonnan aikoihin esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä ja Solar Loversin helposti lähestyttävämmäksi muuttunut soundi sai sekin vahvan hyväksynnän eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 80-luvun synapop-hitistä Vienna. Tämän jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoneria rockia oli jo liian suuri, etenkään kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikki muutkin yrittäjät.

The Secret Teachings ei ole vain pelkkä paluu levytyskantaan, vaan sukellus 90-luvun syvään päähän. Nyt ollaan taas haikean ja romanttisen raahustelun parissa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hivenen hämmentävää kokonaisuudessa on se, kuinka musiikki onnistuu kuulostamaan samaan aikaan täysin luontevalta jatkolta esikoiselle muttei tippaakaan ummehtuneelle vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnille. Kaiholle on yhä edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa myös konkareiden toimesta.

Puolikkaan eli karkeasti terän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Genreen toki kuuluu järkälemäisyys yksilötason lisäksi myös näiden muodostaman joukkona, mutta  parinkin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt sopivasti albumia. Näistä kumpikaan ei tosin olisi tarvinnut olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on levyn päättäjänä.

Demoniac
So It Goes
Edged Circle

4,5

Kliseistäkin kliseisemmän bändinimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa sekä leuan että housut lattiaan samanaikaisesti heti ensitahdeista lähtien. Eteläamerikkalainen kipakkuus kun kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti ja tämän päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlaisensa lähestymistapa perinteikkääseen thrashin pieksemiseen.

So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Riffeissä ja sooloissa nimittäin löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama onko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Kokonaisuutta hämmentää vielä entisestään Piirpaukkeen musiikkia muistuttava Extraviado-välisoitto tai levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy edellä mainittua etnotunnelmointia puhaltimineen.

Levyä ei kuitenkaan voi ahtaa minkäänlaiseen proge/teknorässi-kategorioihin, vaan laulaja-kitaristi Javier Ortizin ääntelykin on lajityypillistä monta sanaa sekunnissa -tyyppistä räksytystä, joka vain kireydellään alleviivaa musiikin tehoa ja tenhoa. Näin tässäkin genressä näemmä vaan voi tehdä uutta ja ihmeellistä säilyttämällä musiikin kovin ydin, mutta ilman että alettaisiin perseillä ns. kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle.

Evoke
Seeds of Death
Pulverised

3,5

Ajatus testata musiikkinsa toimivuutta julkaisemalla demoja useankin vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha, mutta se pätee yhä edelleen. Nykyaikana vain kaikilla tuntuu olevan kiire saada itsensä kuuluviin myös metallin saralla vaikka sitten julkaisemalla pelkkiä sinkkuja ja paidathan on nyt vähintään painettava ennen kuin mitään on edes julkaistu. Evoke on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit Sepultura-lainaa lukuun ottamatta muodostavatkin debyytin perusrungon.

Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään koko aika eikä meinata. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi herättämään kohtalaisissa määrin innostusta levyä kohtaan, joka kantaa mielenkiinnon ohella koko juuri sopivan napakan mittaisen kokonaisuudeen viimeiseen nuottiin saakka. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhyimmästä päästä ja 6 minuutin rajapyykkikin ylitetään jopa kahdesti.

Osaamisesta kertoo myös se, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taitoa -tyyppistä roiskimista eikä roisin ryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, on se aivan riittävän räväkkää ollakseen uskottavaa ja helposti pidettävää materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville arkisinkin nahkatakkeja ja luotivöitä pitäville hahmoille.

Gravfraktal
Unhallowed Death Triumph EP
Iron Bonehead

3,5

Esikoissellaan Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä ja musiikillisen linjan selkeytenä, joka pohjautuu vanhaan liittoon, muttei kaikista tunnetuimpana säröpörinäkalmailuna. Neljää kappaletta värittää julkaisun nimen kaltainen mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppeleillä aavemaisilla melodioilla.

Bändi osaa etevästi hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja erilaisten hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen.

Heretical Sect
Rapturous Flesh Consumed
Redefining Darkness

3

Ensimmäiseksi täyspitkäksi albumiksi Rapturous Flesh Consumed on juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin olla. Kun kitaravallit kumpuavat vielä jostain syvyyksistä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doom metaliksi hidastuvat osiot, on tunnelma hyvin lähellä pikimustaa.

Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin sisältävä pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka halukkaasti kuuntelisi ja tuijottaisi pitkään. Liekö korvat puutuneet tai sielu paatunut.

Šamane
Šamane
Last Day of the North

4,5

Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli hyvinkin kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folk-pop-vinyylialbumi, jonka A-puoli jäi kuitenkin hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan kakkoseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille.

Itsensä mukaan nimetyllä seuraajalla musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljelle on jätetty pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka yhdistettynä äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyhin muodostavat kappaleille hypnoottisen pohjavireen. Samalla ne myös antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa laajentuen sisältämiensä elementtien yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi ja osin syvällekin kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi reilun puolen tunnin mittaiseksi äänituokioksi.

Levyn pauloihinsa kietova tenhoavuus piilee yksittäisten musiikkikappaleiden sijasta niiden muodostamassa kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävytteisessä tunnelmassa. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavastaan huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Šamanea ei kuitenkaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan se on joka suhteessa aidompaa ja erilaisempaa.

Speedkiller
Midnight Vampire
Edged Circle

2,5

Debyytiksi Midnight Vampire on brassibändiltä napakkaa menoa, jossa kunnioitetaan samalla niin kotimaalleen tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia kuin tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Edellä mainituista aina hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia.

Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän kokonaisuutta pyörittelee, vaikka levyllä ei intron kera olekaan mittaa kuin 27 minuuttia.

Spellbook
Magick & Mischief
Cruz Del Sur

2,5

Elokuun Infernossa #184 läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle täydet pisteet ja periaatteessa Spellbook liikkuu samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuullostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel nimellä.

Magick & Mischiefilla yhtyeen visio kevytkätisesti soitetusta black sabbathmaisesta proto-heavy -rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu kaikenlainen tunnelmaa nostattava lämmin usvaisuus. Omat selkeät puutteensa on myös suurimmassa osassa sävellyksiä, jotka tahtovat hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta jäädä ikävästi puolitiehen tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen.

Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin ylivoimaisesti pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs 9 minuuttia kestävässä Not Long for This Worldissa ja pitkälti yli 11 minuuttisessa jatsahtavassa päätöskappaleessa Dead Detectivessa. Näissä se pääsee kaikessa rauhassa maalailemaan suurempaan draaman kaarta vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta, jolloin musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin perinteisen suoraa rokkirallia.