Inferno #193/2021

Angel Dust
Into the Dark Past (reissue)
High Roller
3

Angel Dust on yksi niistä lukemattomista 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneista teutonimetallisteista, jotka nauttivat jo tuolloin arvostusta, mutta suosiossa ne jäivät Ragen ja muiden vastaavien jalkoihin. Osa syy tähän lienee lafkansa Disasterin, mutta ei biisimateriaalikaan nyt sitä kaikista kovinta ole.

Alun perin vuonna -86 ilmestynyt debyytti viihdyttää jämäkällä otteellaan ja vauhdinpidollaan, joka on perisaksalaisen kuuloista Iron Angelin tapaan. Pitkähköt biisit ja hivenen yksioikoinen kokonaisuus vie iskuvoimaa, seikka joka osin korjaantuikin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä To Dust You Will Decaylla.

Arna
Dragged to a Lunar Grave (reissue)
Signal Rex
3

Ollakseen tuoreehkon duon ensimmäinen täyspitkä, Dragged to a Lunar Grave on tyylikäs ja vahva kokonaisuus. Ei siis mikään ihme, että alun perin omakustanteinen digijulkaisu saa fyysiset painoksensa black metaliin keskittyvän portugalilaislafkan kautta.

Neljä pitkähköä biisiä vyörytetään päälle perinteisiä kappalerakenteita vältellen, mutta sopivan vähäeleiset melodiat yhdistettynä soljuvine siirtymineen eri osioista toiseen luovat omanlaisensa tunnelman. Mielenkiinto herää heti alussa ja pysyy koko ajan yllä, vaikka väkevyyttä jääkin vielä puuttumaan.

Black Hosts
Onward into the Abyss EP
Helldprod
2,5

Onward into the Abyssin kolmesta varsinaisesta biisistä ja päätöskappaleen syvyyksiin johdattavasta introsta löytyy hevikiekumista ja vauhtia riittämiin eli kaikkea mitä mustempisävytteinen speed/thrash metal -paahto tarvitsee. Kappaleiden ideaosasto onkin sitten jo selkeästi tavanomaisempaa eikä vaarallisia tilanteitakaan oikein löydy.

Hyvinhän puolalaisten niin velhon luolaan kuin Vatikaaninkin suuntaan kohkaava rietastelu rullaa läpeensä, mutta ei tästä EP:stä oikein ole kuin nopeasti kitusiin heitetyksi välipalaksi.

Bong-Ra
Antediluvian (reissue)
Tartarus
4

Nyt murjotaan doomia niin matalilla taajuuksilla, suurilla säröillä ja verkkaisesti, että löysästä vatsasta kärsivillä on vaara turahtaa haisevat punttiin. Tällaisessa lähestymistavassa ei sinällään olisi vielä mitään kovinkaan uutta ja ihmeellistä, mutta kaikessa murinan päälle kudotussa ja osin kokeellisestakin säveltaiteesta sitä alkaa jo löytyä.

Kappaleiden taustoilta löytyy niin saksofonin töräyttelyä, eteerisempää pianon pimputusta ja naislaulua kuin myös rauhallisempaa matalaa miesmessuamista. Näitä elementtejä voi kuvailla jazzmaisiksi samoin kuin Oon [Precession Of The Equinoxes] -biisin kulmikasta rumpurytmiikkaa. Kaikki tämä voi paperilla kuulostaa tekotaiteelliselta sonnalta, mutta käytännössä kokeellinen ilmaisu luo oudon ja paikoin jopa häiritsevän kokonaisuuden, joka kiehtoo ja kietoo pauloihinsa.

Kappaleiden kestot ovat pitkähköjä, mutta ainoastaan neljän teoksen mittainen kokonaisuus taas  täydellisen napakka tätä kolme vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestyvää LP-uusintapainosta ajatellen. Tämän kokemuksen jälkeen Bong-Ra:n pääjehu Jason Köhnen tunnetumpaan doom-bändiin Celestial Seasoniin suhtautuu hieman eri tavoin korvia yksityiskohdille höristellen. Viime vuonna ilmestyneestä kelvollisesta joskin ylipitkästä paluulevystä The Secret Things on hyvä aloittaa, vaikka Forever Scarlet Passion (-93) pienimuotoinen doom-death-klassikko olikin jo ilmestyessään.

Bohemyst
Čerň A Smrt
Petrichor
3

Bohemystista povataan uransa viime vuonna nippuun pistäneen omintakeisen Master’s Hammerin manttelinperijää, mutta ensimmäisen albuminsa Čerň A Smrtin perusteella siihen sillä ei vielä oikein rahkeet riitä. Kokemuksesta homma ei tosin jää kiinni, bändihän on jo 90-luvun alussa aloittanut Avenger vain uudella nimellä ja mukana on alkuaikojen kokoonpanostakin kaksi kaveria. Samat jannut muuten, jotka kuuluivat myös em. tsekkiläisen black metalin pioneerin myöhempien aikojen kokoonpanoon.

Jos Kosti-kappaleessa kuuluukin suht selkeät Master’s Hammer -vaikutteet, on bändillä silti oma tyylinsä. Se on yhdistelmä death- ja black metalia, jotka sulautuvat saumattomasti böömiläisen kulttuuritaustansa ansiosta mystiikka tihkuvaksi dark metaliksi. Niin paljon hyvää kuin omaa tanakasti kulkevalla levyllä onkin, jää siltä kuitenkin puuttumaan niin hulluutta kuin tarttuvuuttakin noustakseen mestarin sarjaan.

Intron jälkeisessä nimikappaleessa näitä elementtejä löytyy eniten kuin myös Nekromantikassa muiden enemmänkin jyristellessä tunnelman kustannuksella. Väkevyyttä kun saisi lisää kumpaankin osa-alueeseen ja ne vielä astetta paremmin levykokonaisuudessa balanssiin, niin johan vasaran naputus muuttuisi kaivatunlaiseksi lekan takomiseksi.

Breathless
Breathless (reissue)
Relics From The Crypt
3

Belgien ainoaksi jäänyt täyspitkä 80-luvun puolivälistä on todellinen julkaisijansa nimen mukainen hämyisä arkistoreliikki, joka todennäköisesti jo lähtökohtaisesti vetoaa vain hyvin pieneen yhtyeen ennestään tuntevaan kohderyhmään.

Musiikillisesti se on vahvasti aikansa kuva, jonka hellyttävä vauhtihevi on kyllä kiinnostavaa ja tasoltaankin aivan kelvollista, mutta joka kumminkin jää enemmänkin satunnaissoittoa kerääväksi kuriositeetiksi kuin vakituiseen kuunteluun hyvänä esimerkkinä unohdetusta helmestä.

Fetid Zombie
Transmutations (reissue)
Transcending Obscurity
2,5

Mark Riddickin nimi on tullut hyvin tutuksi levykansista jo vuosikymmenten ajan, mutta täysin ohi tutkan on mennyt, että taiteilun lisäksi mies on luonut pitkään ja paljon myös musiikkia useissa eri kokoonpanoissa. Pelkästään Fetid Zombien nimen alla on vajaassa viidessätoista vuodessa julkaistu kolmisenkymmentä erilaista julkaisua, joista suurin osa EP:tä ja splittejä.

Alun perin vuosi sitten pelkästään kasettina julkaistu Transmutations on lähteestä riippuen joko pitkä EP tai ytimekäs täyspitkä 36 minuutillaan. Musiikiltaan se on selkeä viittaus tekijänsä 90-luvun alussa käynnistyneeseen uraan jo pelkillä soundeillaan. Entisajan standardeillakin niitä voisia kutsua demomaisiksi kaikissa pelkistetyssä ohuudessaan, mikä ei kuitenkaan tee niistä huonoja, vaan enemmänkin sisältöön sopivia. Musiikki kun sekin on aikamatka taaksepäin aikaan, jolloin Paradise Lostin kaltaiset bändit alkoivat tehdä hidasta death metalia sotkien sekaan goottivaikutteita.

Ja dödöähän tämä lähtökohtaisesti on, vaikka vauhti pysyykin maksimissaan keskitempoisena. Tekstit tulkitaan myös örisemällä, mutta mikä ennen oli rajoja rikkovaa, on nyt suhteellisen tavanomaista. Kappaleissa kun kuullaan siellä täällä eteeristä naislaulua, kosketinmattoja sekä kitaranäppäilyä, melodioita ja varsinkin sooloilua. Tyylillisesti ollaankin melko lähellä em. halifaxilaisten genreklassikkoa Gothic (1991), mutta biisithän eivät ole parhaimmillaankaan kuin puoliksi niin hyviä.

Funeral Chasm
Omniversal Existence
Aesthetic Death
2

Ainoastaan vuoden vanha Funeral Chasm yhdistää esikoisalbumillaan funeral doomia klassisempaa ilmaisuun ja epäonnistuu yrityksessään. Lopputulos kun ei oikein kuulosta kummaltakaan eikä se edes ole kovinkaan ihmeellinen raahustaessaan kaiutetun örinän kera tai murehtiessaan heleämmin tulkiten.

Levyllä raskas ei ole riittävän hidasta ja painavaa eikä kevyempi ilmaisu taas tarpeeksi eeppistä tehdäkseen vaikutusta. Tuntuukin siltä, että Omniversal Existence on tehty vähän liian nopeasti, sillä tämän perusteella tanskalaisduon rahkeet eivät riitä luomaan oikein massiivisia valitusvirsiä.

Infex
Burning in Exile
Omakustanne
2

Ei ole hetkenkään epäilystä siitä, etteikö itsekin Bay Arealta kotoisin oleva Infex olisi Testamentia kuunnellut kuten muitakin alue- ja aikalaisiaan. Tämä kuuluu lähes häiritsevän paljon etenkin laulusoundissa mutta usein myös itse sävellyksissä. Hyviltähän saa toki aina lainata ja huonoilta ei taas kannata, mutta…

Isoin ongelma kaikessa vai on, että vaikka kauttaaltaan hyvin kulkevissa kappaleissa onkin kaikki osa-alueet kohdallaan, puuttuu niistä jokaisesta viimeinen koukkuisuus ja terävyys, jotka nostaisivat ne kaivatun varrenkin verran ylöspäin. Tulkinnasta puuttuu Chuck ”Iso Inkkari” Billyn jämeryys, riffit eivät ole Eric Pettersonin tarttuvan tiukkuuden tasolla ja sooloistakin puuttuu Alex Skolnickin monipuolinen melodisuus. Vertailuja Gene Hoglaniin tai Steve Di Giorgioon ei enää tarvitse edes mainita.

Burning in Exile on malliesimerkki ihan kiva -levystä, mutta mitä sitten? Ei mikään ihme, että porukan kaikki kolme kymmenen vuoden aikana ilmestynyttä levyä ovat omakustanteisia. Arvostan silti valittua tyylilajia ja pelkkää tekemistäkin pitkälle ja onhan sitä paljon ja usein tympeämpääkin rässirytkettä joutunut kuuntelemaan.

Molis Sepulcrum
Left for the Worms EP
Pulverised
4

Jos Dismemberin, Entombedin tai Graven alkupään tuotannon kuuntelu alkaa tilapäisesti tympiä ja kaipaa tilalle jotain uutta muttei erilaista, niin unkarilaisen Molis Sepulcrumin esikois-EP on ideaalinen ratkaisu. Tämän autenttisemmin ei nimittäin klassista hurrikuoloa voi enää imitoida oikein mitenkään.

Laulaja-basisti Disembowelerista irtoaa murakka death metal -röhkintä, Alkoholizerin riffittely on rapsakkaa ja soundi asiaankuuluvaa HM-2-pörinää ja Winehammerin takominen sopivan luupäistä. Vähän hakemalla haettu puute onkin oikeastaan vain todellisten killeribiisien puute.

Musta Risti
Inkvisiittori 7”
Omakustanne
4

Uusimmalla seiskallaan Musta Risti kuulostaa siltä, mitä Moottorilinnut voisi olla, jos se olisi tehnyt paluun 2020-luvulla. Pitkälti tämä johtuu niin entisaikojen mystiikkaa tihkuvasta tyylistä sanoittaa kuin myös niitä tulkitsevan Einari Toiviaisen fraseerauksesta, mutta kyllä kappalekaksikko myös sisällöltään vahvasti esiheviin viittaa.

Ote musiikkiin on toki tuimempaa kuin 40 vuotta sitten ja erityisesti tämä kuuluu kääntöpuolen rässiä lähentelevässä Sotamaagissa. Hevimpi Inkvisiittori vie kumminkin kamppailussa pistevoiton odottamattomiakin osioita sisältävällä monipuolisuudellaan.

Stress Angel
Bursting Church
Dying Victims
3,5

Kaksikkona toimivan Stress Angelin suoraviivaisessa paukutuksessa on rutosti luolamiesmäistä meininkiä. Kaiken pohjana on tanakka esiaikainen death metal, mutta josta löytyy myös ripaukset niin nokisuutta, rässäävyyttä kuin ehtaa heavy metaliakin.  Kikat ja niiden yhdistelmä ovat hyvinkin tutut, ja vaikka lopputulos ei ole mitenkään erityisen rajua, hyvän intensiteetin ansiosta levyssä löytyy riittävästi tenhoa noustakseen keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Eväitä olisi vähän leuhkempaankin lopputulokseen, mutta kokonaismitaltaan sinällään nasevan Bursting Churchin useampaakin yksilöä olisi voinut tiivistää. Etenkin siitä kolmanneksesta, joissa on menty lähelle neljää minuuttia ja ylikin. Rumuus kun olisi tässäkin tapauksessa entistä kauniimpaa ja tehokkaampaa ytimekkäämpänä ja yllättäen suoraan päin pläsiä hierottuna.

Autopsyn henki on musiikissa vahvasti läsnä, vaikka yhtä limaisella ja saastaisella tasolla ei operoidakaan. Huomattavasti heppoisemmille perustuksille on bändejä perustettu ja saarnoja mitättömämmistä aiheista pidetty. Ja jos Stress Angel ei nyt uskontoa ilmeisen esikuvansa tavoin pystykään ikinä perustamaan, niin kyllä siinä kultin ainekset on olemassa jo nyt.

Wormwitch
Wolf Hex
Prosthetic
2,5

Kanukkien kolmas albumi on yritys yhdistää black metaliin hippusellinen punkkia ja toinen mokoma melodisuutta. Sovituksellisesti homma toimiikin hyvin, sillä kappaleista löytyy niin rentoa ja rokkaavaa rullaavuutta, kivoja tarttumapintoja kuin vauhdikkaampaakin rajuutta.

Fiilispuolella taas jäädään liikaa elementtiensä väliseen limboon, jossa mikään ei tunnu kourivan sielua tarpeeksi herkällä tai kovalla kädellä. Wolf Hex kulkee ja sudet ulvovat muiden luontohenkisten välisoittojen värittäminä, mutta mitä sitten? on kysymys, joka jää päähän kaikumaan.