71TonMan
War Is Peace // Peace Is Slavery EP
Transcending Obscurity
2,5
71TonManilla on kahden kappaleen verran doom-death-standardien mukaista painavaa sanottavaa, mutta varsinaista painostavuutta soisi olevan lisääkin. Tämä siitäkin huolimatta, että bändin tulokulma musiikkiin ei ole kaikista julminta, vaan mukana on myös tummasävytteisen ilmavaa tunnelmointia.
Minarilla on vähän kaikkea hyvää, muttei oikein mitään syvällistä. Paras erityispiirre julkaisulla onkin biisikolmikon mittavin Ignorance Is Strength -huminaoutro, joka puhepätkineen kaikessa yksinkertaisuudessaan onnistuu luomaan toismaallisen häröisän ilmapiirin.
Amenra
De Doorn
Relapse
4
22 olemassaolovuotensa aikana Amenra on ollut sangen tuottelias, mutta varsinaisia täyspitkiä se on tiputellut suht harvakseltaan De Doornin ollessa vasta viides. Parin aiemman koti on löytynyt jollain lailla ilmiselvältä Neurotilta, mutta nyt pitkäjänteinen työ tuo entisestään tulosta Relapsen ollessa uusi yhteistyökumppani.
Belgit toden teolla osaavat painostavan ja riipaisevan synkistelyn. Summittaisesti doomiksihan tätä voisi kutsua, mutta taustalta löytyy niin myös paljon sludgeilua ja jälkijättöistä hardcorea, että yksinkertaisesta ilmaisusta huolimatta sisältö on yllättävänkin vivahteikasta. Repivästä kitaravallista löytyy jyhkeyttä ja solistin äänenkäyttö on todella vakuuttavassa raastavuudessaan niin piinatun kuuloista, että ihailun ohella alkaa käydä jo sääliksi kaverin elämä.
Vaan eipä levyllä koko ajan kynnetä murheen mustimmassa ja syvimmässä aallonpohjassa, sillä orkesteri taitaa myös vastakohtien luoman dynamiikan. Huminaa ja puhetta sisältävä intromainen kakkoskappale De Dood In Bloe antaa sopivan hengähdystauon jyrkän aloituksen jälkeen ja tämän haikeudenhetken jälkeen taas jyrähtää entistäkin tujakammin. Samoja toimivia tehokeinoja käytetään myös kappaleiden sisällä parhaimpana esimerkkinä päätöseepos Voor Immer.
Ihanaa, rujoa sekä kaunista.
Axewitch
Out of the Ashes into the Fire
Pure Steel
3
Axewitch on yksi ruotsalaisen heavy metalin pioneereista, vaikka sijoitus oli lähinnä jossain pistesijojen tietämillä ennen popahtimisen myötä tullutta romahdusta ja sitä seurannutta lopettamista. Lukemattomien aikalaistensa tavoin jokin on saanut lähes alkuperäisen kokoonpanon tekemään vielä ”yhden” levyn reilu neljännesvuosisata edellisen jälkeen. Ja kuten aina vastaavien tapausten kohdalla, uteliaisuutta lopputulosta kohtaan on, mutta odotukset ovat enemmän pettymisen kuin iloisen yllättymisen puolella.
Out of the Ashes into the Fire osoittautuu kumminkin aivan kelpo levyksi. Sen arvoa nostaa se, että bändi ei ole yrittänyt lähteä toisintamaan orjallisesti menneisyyttään ja retroilemaan perinneheavyn parissa. Toki biisit pohjautuvat melodiseen metalliin, jossa ei nykyaikaisia kotkotuksia tunnetta millään saralla, mutta ote aina soundeja myöten on nykyaikaisen tanakka. Leppoisaa menoa mahtuu mukaan paljon, jonka vastapainona on myös tummasävytteisempää poljentoa. Verrokiksi käykin hyvin 2000-luvun Saxon, johon löytyy myös yhteneväisyyksiä Anders Wallentoftin äänestä ja laulumaneereista.
Kappaleet ovat jipoiltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisen traditionaalisia ja useimmiten myös juuri siksi toimivia, vaikka hyvin usein ollaan siinä kintailla, onko musiikki jo vähän liiankin setämiesmäisen heppoisella otteella tehtyä. Tästäkin mielikuvasta olisi päästy osittain irti, mikäli heikommasta aineksesta olisi karsittu ja kokonaiskestoa typistetty lähemmäs tunnista kohti klassista vinyylimittaa.
Betelzeus/Ockultist
Split from the Isolation LP
Interstellar Smoke/Kohina
4
Kaukana valtavirran ulkopuolella piilee väkevin tekemisen meininki, jossa niin musiikissa, yhteisöllisyydessä kuin yhteistyössäkin on voimaa. Tämän kuulee sokeakin otsallaan, kun jurnuuttajat kotimaasta ja Ruotsista lyövät hynttyyt yhteen kimppajulkaisun muodossa, ja itse fyysinen julkaisukin on suomalais-puolalaisten tahojen kustantama.
Lahtelaisen Betelzeusin puolta kuunnellessa on ilo huomata, että yhtyeen omin linja on alkanut sekä löytyä että selkeytyä selvästi paremmin kuin mitä vuonna 2019 ilmestyneellä esikoisalbumilla Congolese Sterilization. Tuolloinhan Eyehategod-vaikutteet olivat jo vähän liiankin ilmeiset kuten niin monella muullakin sludgeilijalla eikä perinteisemmästä doom-himmailusta riekkumisineen saatu aivan vielä kaikkia tehoja irti.
Nyt genressään maltillisen mittaiset ja mukavan ilmavan soundimaailman omaavat Shitborn sekä Paradise/Parasite ovat kaivatunlaista ahdistavan raastavaa rääkymistä, joka uppoutuu jumituksellaan väkisinkin kaaliin. Jälkimmäisen biisin huminaefektit edustavat kokeellisempaa laitaa, ja vaikka ne pintaan nostettuina kuulostavatkin liiaksi päälleliimatulta, laajentaa kombinaatio ilmaisua muuten oikeaan suuntaan. Vinyylin ostajia hellivä bonusbiisi, lainaversio Mayhemin Deathcrustista on murjottu niin omannäköisekseen, että alkuperäistä ei tahdo ihan heti tunnistaa. Tätä voi pitää hyvänä meriittinä.
Jos suomalaisia ahdistaa, keskittyy Ockultist muhkealla ja muhjuisella äänivallilla painostavuuteen. Hidasteluun maalaillaan houreisen piinaavia kitarakuvioita, jotka muistuttavat painajaismaista happotrippiä. Kun laulukin on vielä niin matalalta kumpuavaa murinaa, että se uppoutuu lähes erottumattomaksi osaksi muita instrumentteja, on kappalekaksikko yhtä ja samaa jykevän vakuuttavaa toimitusta, jossa yksilöillä ei edes ole mitään väliä. Näiden jälkeen Nasum-cover Fight Terror with Terrorista kuulostaa väkisinkin hieman irralliselta että vaisulta, vaikka toteutus ei mikään läpiluenta olekaan.
Molemmilla osallistujilla on oma tyylinsä ja vahvuutensa, joten splitti onkin tasapelin. Eikä tässä tarvitse edes mainita mitään vallitsevan virustilanteen tuomaa kulunutta lisää, sillä erilaista piinaavuutta löytyy musiikista aivan riittämiin.
Brats
The Lost Tapes - Copenhagen 1979 REISSUE
High Roller
2,5
Brats tuskin kiinnostaisi moniakaan kotimaansa Tanskan ulkopuolella, jos sitä ei mainostettaisi Mercyful Faten esiasteena. Periaatteessa tämä onkin totta, sillä Hank Shermannin perustamaan porukkaan kun liittyi Michael Denner ennen vuonna 1980 julkaistua debyyttiä ja vielä myöhemmin myös itse Kim Bendix Petersen, vaikka kultakurkkuisen kiljukaulan kanssa ei mitään ehditty levyttääkään ennen hajoamista.
Vaan eihän Bratsilla ole niin mitään tekemistä heavy metallin kanssa. Tämä käy selväksi tältä varsinaiseksi esikoisalbumiksi tarkoitetulta, mutta sopimuskuvioiden takia lähes 30 vuodeksi arkistoihin pölyttymään jääneeltä levyltä, josta nyt on katsottu tarpeelliseksi tehdä uusintapainos. Kuriositeettihan tämä on eniten jos mikä, sillä ensipainostakin on vielä saatavilla maltilliseen hintaan, vaikka uusi digitointi ja masterointi on lopputulosta varmasti parantanutkin aika lailla aiempaan verrattuna.
Yhtyeen räimimä ensimmäisen aallon punk on pääsääntöisesti aivan hyvää, mutta vaikea on näin härmäläisestä näkökulmasta tarkasteltuna innostua musiikista sen ihmeemmin. Misfits kun teki samoihin aikoihin enemmän laadukkaampaa materiaalia ja olihan meillä Suomessakin jo Aknepop-klassikon julkaissut Eppu Normaali sekä kiljupunkin esi-isä Maho Neitsyt. Nämä kaikki pesevät juuttien touhut mennen tullen, mutta todelliset pitkän linjan punkkarit saanevat materiaalista enemmän irti.
CMPT
Mrtvaja EP
Osmose
4,5
Anonyymiuden viittaan kätkeytyvän CMPT:n musiikki on ehtaa toisen aallon black metalia. Mutta siinä missä ilmeiset esikuvat Darkthrone ja miksei myös Mayhem huokuivat hypnoottisen vangitsevassa diskanttikaaoksessaan pohjoista kylmyyttä, tihkuu jostain Balkanin alueelta kotoisin oleva porukka slaavilaista melankoliaa ja mystiikkaa.
Kahdesta 10 minuutin kantturoilla kestävästä kappaleesta koostuva EP on vaikuttavan intensiivinen kokonaisuus, jonka suoraviivaisen pätkytyksen sekaan maltillisesti pudotetut erilaiset tyylitellyt osiot osaavat yllättää tunnelman syventyessä entisestään.
Drawn And Quartered
Congregation Pestilence
Krucyator
4
Drawn And Quarteredilla on takanaan jo sen verran mittava ura, ettei oikeastaan ole mikään ihme kuinka vakuuttavalta sen death metal -rynnistys kuulostaa tällä kahdeksannella levyllään. Musiikissajub tapahtuu koko ajan niin paljon, että korvia on oikein höristettävä ja mieltä terävöitettävä päästäkseen kyytiin edes repsikan paikalle.
Juuri todella monipuolisessa menevyydessä että alati taka-alalla piilevässä pahanenteisessä tunnelmassa piilee musiikin suurin viehätys. Kappaleiden värikäs instrumenttihulluttelu on kontrolloidun kaoottisesta ilmaisutavastaan huolimatta taitavasti sävellettyä tarjoten runsaasti tarttumakohtia. Mielikuvat Morbid Angel -tyyppisen oudon venkoilun suuntaan muodostuvatkin vahvoiksi mitä pidemmälle albumi etenee ja mitä enemmän siihen uppoutuu.
Congregation Pestilencea voi yhtään liioittelematta kutsua innovatiiviseksi julkaisuksi, vaikka genren historiassa onkin tehty jos vaikka ja mitä. Suoraviivaisen toimivalle brutaloinnille on aina aikansa ja paikkansa, mutta kun harvoin törmää näin omalaatuiseen ja vahvaan visioon, onnistuu se sekä yllättämään että myös säväyttämään kyynistyneempääkin.
Evil
Ride to Hell REISSUE
3
Evil's Message EP REISSUE
4
Mighty
Jos Tanskan merkitys metallin historiassa onkin melko vaatimaton, ei tämä tarkoita sitä, etteikö pienimässä pohjoismaassakin jytissyt jo 80-luvun alussa. Monelle tosin tuttu on vain yhä edelleen kaikista suurin ja kaunein eli Mercyful Fate Artilleryn tunnistaminen ja diggailu kun vaatii jo pidemmälle edistyneitä opintoja. Onkin sääli vaikkakin myös täysin ymmärrettävää, että Evil on jäänyt historian hämäriin. Vain muutaman vuoden koossa ollut yhtye kun ei ehtinyt julkaisemaan kahden demon lisäksi kuin yhden EP:n.
Ride to Hell sisältää yhtyeen ensimmäisen kolmen biisin demon vuodelta -83, joka onkin tanakkaa ja tarttuvaa heavy metalia aivan kuten em. kuningassarjalainenkin. Uudelleenmasterointi on kirkastanut soundeja selkeästi, vaikka kultakorvat voivatkin kammoksua huojuntaa ja kohinaa sisältävää yleissoundia. Kääntöpuolen ainoastaan VHS:nä julkaistulta Live on Stage keikkataltioinnilta (-85) napatut viisi kappaletta eivät kuitenkaan paranna kokonaisuutta edes kompletismin nimissä, sillä demoon verrattuna materiaali ei ole kovinkaan kummoista.
Yhtyeen ainoaksi viralliseksi julkaisuksi 80-luvulla jäi Evil’s Message (-84), joka sisältää kaksi kolmesta em. demon biisistä. Parantuneiden soundien ja yleisen kehityksen myötä bändi kuulostaa entistä itsevarmemmalta että monipuolisemmalta ja onneksi vauhdistakaan ei ole tingitty. Kun kitaristitkin panevat parastaan heti julkaisun avaavasta instrumentaalista lähtien, on EP helppo julistaa skandihevin salamyhkäiseksi helmeksi kuin pitää sitä pelkkänä kuriositeettina.
Nämä jo itsessään tarpeelliset uusiot olisivat enemmän kuin osiensa summa, mikäli kahdesta olisi tehty vain yksi ja unohdettu turha keikkatäytematsku.
Godspeed You! Black Emperor
G_d’s Pee AT STATE’S END!
Constellation
3
Godspeed You! Black Emperor onnistui heti uransa alussa tekaisemaan parikin genreklassikkoa F♯ A♯ ∞ (1997) sekä Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000). Vaikka kollektiivia ei aivan voi post-rockin pioneeriksi kutsuakaan, on se tuonut merkittävän oman panoksensa laajentamalla musiikkityyliä maalailemalla sekaan rauhoittavia ja välillä kokeellisiakin äänimaisemia.
Yhtyeelle tyypillisen omalaatuisen kirjoitusasun omaava seitsemäs albumi on heti ensitahdeista alkaen täysin tunnistettavaa GYBEä. Vaikka pitkän tauon jälkeistä levyistä vuoden 2012 'Allelujah! Don't Bend! Ascend! lähtien ovatkin jääneet lähes tyystin tsekkaamatta veikkaisinpa, että irtiottoja ei niilläkään ole juuri otettu. Soundit, melodiat, kappalerakenteet ja niiden vaihdokset ovat pysyneet samoina kuin aikoinaankin. Kaikin puolin perin tuttua ja turvallista siis, mutta kanadalaisten tapauksessa voi puhua ennemminkin musiikin taantumuksellisuudesta kuin linjan pitämisestä.
Perin helpostihan G_d’s Pee AT STATE’S END! taustamusiikkina soljuu, mutta etenkin biisijärkälekaksikko jää tunnelataukseltaan liian hailakoiksi. Lyhyemmät kaksi biisiä tasapainottavat ja myös parantavat levykokonaisuutta kelvolliseksi, sillä niissä on enemmän intensiteettiä ja etenkin melankolisuus pääsee paremmin esille.
Ei mustaa keisaria voi uusista vaatteista syyttää, mutta siunausta on syytä toivottaa, ettei jatkossa hallitsijaa nähtäisi samoissa kuluneissa ryysyissä.
Harms
A Lifetime Spent on Dying LP
EFOTNS
3
A Lifetime Spent on Dying on kimurantilla tapaa kahtiajakoinen tapaus. Yhtä lailla karkeasti post-hardcore-kategoriaan luokiteltavassa musiikissa kuuluu lappeenrantalaisten tekijöidensä kokemus tuhdin metallisena ja räväkkänä ilmaisuna että soljuvina sovitusratkaisuna vaihdeltaessa tempoista ja tummista tunnetiloista toiseen. Ja samalla kuitenkin useista hyvistäkin ideoistaan huolimatta sävellyksistä tuntuu puuttuvan sellaista syvyyttä, joka imaisi mukaansa pää edellä.
Em. puutteestaan johtuen takaraivossa juilii etäinen ulkokultaisuuden tunne, jota levyn formaatti ja kylkiäisinä lähetetty oma pehmeän tummapaahtoinen brändikahvi vain tehostavat. Riffeissä on kumminkin sen verran sekä sisältöä että massaa ja Jussi Tyrisevän tuplatuissa huudossa painokkuutta, ettei ajatus pääse liiaksi dominoimaan. Toisaalta levyllä on käytetty myös maltillisesti naislaulua, puhaltimia, selloa ja pianoa tuomaan herkkyyttä, joka kertoo niin tyylitajusta kuin taiteellisemmastakin puolesta.
Esikoiseksi albumi on aivan hyvä, mutta lähimpään kotimaiseen verrokkiinsa Surut-yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneeseen debyytti-EP:lle se jää lähinnä monipuolisuudessa mutta myös musiikin ja tunnelman intensiteetissä.
Hypnosia
Extreme Hatred REISSUE
Petrichor
3,5
On melko helppoa ymmärtää, miksi Petrichorilta tulee jo kolmas uusintapainos alun perin emoyhtiönsä Hammerheartin vuonna 2000 julkaisemasta ruotsalaisretkueen kakkoslevystä. Extreme Hatredin retrohenkisen rätväkkä rässiräksytys kun on yhä enemmän kuin relevanttia näinä Sanni-hevin aikoina.
Mielleyhtymät Extreme Aggressions -aikakauden Kreatoriin ovat levynnimeä myöten vahvat eikä vähiten laulajan millemäisen kireän äänen takia. Teutoonien yksinkertaisen tehokkaasta iskevyydestä Hypnosia jää jälkeen, mutta intensiteetissä ei niinkään.
Lucifer's Hammer
The Trip
High Roller
3
Mielikuviin ei aina ole uskominen, sille chileläisen Lucifer’s Hammerin leipälaji ei ole ärhäkkä äärimetalli, vaan tarinankerronnallinen perinnehevi. Albumin hämyisä ja melankolinen tunnelma tuo mieleen Piece of Mindin aikaisen Iron Maidenin, ja mikäli torille haluaa kirmata, voi tässä yhteydessä mainita myös Lord Fistin:
Lähtökohtaisesti levyssä on potentiaalia, mutta kirveen verran verottaa yleinen vaisuus. The Trip kun ei ole tarpeeksi hämyisä tai riittävän eeppinen maalatakseen mielikuvitusta ruokkivia suurempia sankaritaruja.
Nuclear Revenge
Dawn of the Primitive Age
Awakening
3,5
Nuclear Revengen jantterit ovat sisäistäneet black-thrashin olemuksen melko täydellisesti. Räyhähenkinen räksytys yhdistettynä vimmattuun etenemiseen on itsessään jo vahva pohja tämän sortin mekkaloinnille. Muita verrokkeja paremmaksi musiikin tekee kuitenkin häpeilemättömän runsasmittainen kitarointi, josta löytyy niin oikeita ja hyviä riffejä kuin mieleen painuvaa näppärää melodisuutta ja sooloilua.
Deströyer 666:n uutta levyä odotellessa Dawn of the Primitive Age käy hyvästä ajankulusta. Se näet on lähes samalla lailla kiinni tässä ajassa, vaikka nojaakin vahvasti myös menneisyyteen.
Templar/Barbatos
Split 7”
Left Hand Patches/Quiet Notes
2
Kotimainen Templar on löytänyt kimppakaverikseen Barbatoksen Japanista, joka lienee myös yksi musiikillisista esikuvista. Bändin punk-black-thrash remellyksen ongelma vain on, että muotokieli tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Englanniksi väännetty tulkinta Maho Neitsyt -klassikkosta Ydinaseeton hautausmaa on sekin runnottu väkinäisenoloisesti lähes tunnistamattomaksi mölinäksi.
Barbatos on ilmaisussaan selkeämpi, mutta uudelleenmiksauksen ja masteroinnin myötä kappaleista on kadonnut puhti. Uusiksi vedetyissä lauluissakin on jokin huvittavan ja ärsyttävän välimaastossa liikkuva merkillinen efekti, jonka ansiosta ne kuulostavat lähinnä metallipurkissa räyhäävältä Aku Ankalta.
Thirsty Demon
Unconscious Suicide REISSUE
Awakening
3
Moniosaaja Cristian Leónia tuntuu olevan musisointiin melkoinen nälkä ja tämän projektin perusteella myös janokin, sillä sen verran moneen paikkaan chileläinen on kätensä tunkenut vuosien aikana aina soittohommista studiotyöskentelyyn. Osaamisen puutteestakaan ei miestä voi syyttää, sillä Unconscious Suicide on hurjuudessaan aivan pätevää proto-death/thrash metalia.
Alkuaikojen Morbid Angeliin ja Possessediin löytyy selkeitä viitteitä sieltä täältä, jota vanhakantainen soundimaailma ja ei niin ilmeisen suorat kappalerakenteet vielä korostavat entisestään. Suositus tasavahvasta eläimellisyydestä pitäville.
Wartooth
Programmed Dichotomy REISSUE
Omakustanne
3,5
Ihanaa, rujoa sekä kaunista.
Axewitch
Out of the Ashes into the Fire
Pure Steel
3
Axewitch on yksi ruotsalaisen heavy metalin pioneereista, vaikka sijoitus oli lähinnä jossain pistesijojen tietämillä ennen popahtimisen myötä tullutta romahdusta ja sitä seurannutta lopettamista. Lukemattomien aikalaistensa tavoin jokin on saanut lähes alkuperäisen kokoonpanon tekemään vielä ”yhden” levyn reilu neljännesvuosisata edellisen jälkeen. Ja kuten aina vastaavien tapausten kohdalla, uteliaisuutta lopputulosta kohtaan on, mutta odotukset ovat enemmän pettymisen kuin iloisen yllättymisen puolella.
Out of the Ashes into the Fire osoittautuu kumminkin aivan kelpo levyksi. Sen arvoa nostaa se, että bändi ei ole yrittänyt lähteä toisintamaan orjallisesti menneisyyttään ja retroilemaan perinneheavyn parissa. Toki biisit pohjautuvat melodiseen metalliin, jossa ei nykyaikaisia kotkotuksia tunnetta millään saralla, mutta ote aina soundeja myöten on nykyaikaisen tanakka. Leppoisaa menoa mahtuu mukaan paljon, jonka vastapainona on myös tummasävytteisempää poljentoa. Verrokiksi käykin hyvin 2000-luvun Saxon, johon löytyy myös yhteneväisyyksiä Anders Wallentoftin äänestä ja laulumaneereista.
Kappaleet ovat jipoiltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisen traditionaalisia ja useimmiten myös juuri siksi toimivia, vaikka hyvin usein ollaan siinä kintailla, onko musiikki jo vähän liiankin setämiesmäisen heppoisella otteella tehtyä. Tästäkin mielikuvasta olisi päästy osittain irti, mikäli heikommasta aineksesta olisi karsittu ja kokonaiskestoa typistetty lähemmäs tunnista kohti klassista vinyylimittaa.
Betelzeus/Ockultist
Split from the Isolation LP
Interstellar Smoke/Kohina
4
Kaukana valtavirran ulkopuolella piilee väkevin tekemisen meininki, jossa niin musiikissa, yhteisöllisyydessä kuin yhteistyössäkin on voimaa. Tämän kuulee sokeakin otsallaan, kun jurnuuttajat kotimaasta ja Ruotsista lyövät hynttyyt yhteen kimppajulkaisun muodossa, ja itse fyysinen julkaisukin on suomalais-puolalaisten tahojen kustantama.
Lahtelaisen Betelzeusin puolta kuunnellessa on ilo huomata, että yhtyeen omin linja on alkanut sekä löytyä että selkeytyä selvästi paremmin kuin mitä vuonna 2019 ilmestyneellä esikoisalbumilla Congolese Sterilization. Tuolloinhan Eyehategod-vaikutteet olivat jo vähän liiankin ilmeiset kuten niin monella muullakin sludgeilijalla eikä perinteisemmästä doom-himmailusta riekkumisineen saatu aivan vielä kaikkia tehoja irti.
Nyt genressään maltillisen mittaiset ja mukavan ilmavan soundimaailman omaavat Shitborn sekä Paradise/Parasite ovat kaivatunlaista ahdistavan raastavaa rääkymistä, joka uppoutuu jumituksellaan väkisinkin kaaliin. Jälkimmäisen biisin huminaefektit edustavat kokeellisempaa laitaa, ja vaikka ne pintaan nostettuina kuulostavatkin liiaksi päälleliimatulta, laajentaa kombinaatio ilmaisua muuten oikeaan suuntaan. Vinyylin ostajia hellivä bonusbiisi, lainaversio Mayhemin Deathcrustista on murjottu niin omannäköisekseen, että alkuperäistä ei tahdo ihan heti tunnistaa. Tätä voi pitää hyvänä meriittinä.
Jos suomalaisia ahdistaa, keskittyy Ockultist muhkealla ja muhjuisella äänivallilla painostavuuteen. Hidasteluun maalaillaan houreisen piinaavia kitarakuvioita, jotka muistuttavat painajaismaista happotrippiä. Kun laulukin on vielä niin matalalta kumpuavaa murinaa, että se uppoutuu lähes erottumattomaksi osaksi muita instrumentteja, on kappalekaksikko yhtä ja samaa jykevän vakuuttavaa toimitusta, jossa yksilöillä ei edes ole mitään väliä. Näiden jälkeen Nasum-cover Fight Terror with Terrorista kuulostaa väkisinkin hieman irralliselta että vaisulta, vaikka toteutus ei mikään läpiluenta olekaan.
Molemmilla osallistujilla on oma tyylinsä ja vahvuutensa, joten splitti onkin tasapelin. Eikä tässä tarvitse edes mainita mitään vallitsevan virustilanteen tuomaa kulunutta lisää, sillä erilaista piinaavuutta löytyy musiikista aivan riittämiin.
Brats
The Lost Tapes - Copenhagen 1979 REISSUE
High Roller
2,5
Brats tuskin kiinnostaisi moniakaan kotimaansa Tanskan ulkopuolella, jos sitä ei mainostettaisi Mercyful Faten esiasteena. Periaatteessa tämä onkin totta, sillä Hank Shermannin perustamaan porukkaan kun liittyi Michael Denner ennen vuonna 1980 julkaistua debyyttiä ja vielä myöhemmin myös itse Kim Bendix Petersen, vaikka kultakurkkuisen kiljukaulan kanssa ei mitään ehditty levyttääkään ennen hajoamista.
Vaan eihän Bratsilla ole niin mitään tekemistä heavy metallin kanssa. Tämä käy selväksi tältä varsinaiseksi esikoisalbumiksi tarkoitetulta, mutta sopimuskuvioiden takia lähes 30 vuodeksi arkistoihin pölyttymään jääneeltä levyltä, josta nyt on katsottu tarpeelliseksi tehdä uusintapainos. Kuriositeettihan tämä on eniten jos mikä, sillä ensipainostakin on vielä saatavilla maltilliseen hintaan, vaikka uusi digitointi ja masterointi on lopputulosta varmasti parantanutkin aika lailla aiempaan verrattuna.
Yhtyeen räimimä ensimmäisen aallon punk on pääsääntöisesti aivan hyvää, mutta vaikea on näin härmäläisestä näkökulmasta tarkasteltuna innostua musiikista sen ihmeemmin. Misfits kun teki samoihin aikoihin enemmän laadukkaampaa materiaalia ja olihan meillä Suomessakin jo Aknepop-klassikon julkaissut Eppu Normaali sekä kiljupunkin esi-isä Maho Neitsyt. Nämä kaikki pesevät juuttien touhut mennen tullen, mutta todelliset pitkän linjan punkkarit saanevat materiaalista enemmän irti.
CMPT
Mrtvaja EP
Osmose
4,5
Anonyymiuden viittaan kätkeytyvän CMPT:n musiikki on ehtaa toisen aallon black metalia. Mutta siinä missä ilmeiset esikuvat Darkthrone ja miksei myös Mayhem huokuivat hypnoottisen vangitsevassa diskanttikaaoksessaan pohjoista kylmyyttä, tihkuu jostain Balkanin alueelta kotoisin oleva porukka slaavilaista melankoliaa ja mystiikkaa.
Kahdesta 10 minuutin kantturoilla kestävästä kappaleesta koostuva EP on vaikuttavan intensiivinen kokonaisuus, jonka suoraviivaisen pätkytyksen sekaan maltillisesti pudotetut erilaiset tyylitellyt osiot osaavat yllättää tunnelman syventyessä entisestään.
Drawn And Quartered
Congregation Pestilence
Krucyator
4
Drawn And Quarteredilla on takanaan jo sen verran mittava ura, ettei oikeastaan ole mikään ihme kuinka vakuuttavalta sen death metal -rynnistys kuulostaa tällä kahdeksannella levyllään. Musiikissajub tapahtuu koko ajan niin paljon, että korvia on oikein höristettävä ja mieltä terävöitettävä päästäkseen kyytiin edes repsikan paikalle.
Juuri todella monipuolisessa menevyydessä että alati taka-alalla piilevässä pahanenteisessä tunnelmassa piilee musiikin suurin viehätys. Kappaleiden värikäs instrumenttihulluttelu on kontrolloidun kaoottisesta ilmaisutavastaan huolimatta taitavasti sävellettyä tarjoten runsaasti tarttumakohtia. Mielikuvat Morbid Angel -tyyppisen oudon venkoilun suuntaan muodostuvatkin vahvoiksi mitä pidemmälle albumi etenee ja mitä enemmän siihen uppoutuu.
Congregation Pestilencea voi yhtään liioittelematta kutsua innovatiiviseksi julkaisuksi, vaikka genren historiassa onkin tehty jos vaikka ja mitä. Suoraviivaisen toimivalle brutaloinnille on aina aikansa ja paikkansa, mutta kun harvoin törmää näin omalaatuiseen ja vahvaan visioon, onnistuu se sekä yllättämään että myös säväyttämään kyynistyneempääkin.
Evil
Ride to Hell REISSUE
3
Evil's Message EP REISSUE
4
Mighty
Jos Tanskan merkitys metallin historiassa onkin melko vaatimaton, ei tämä tarkoita sitä, etteikö pienimässä pohjoismaassakin jytissyt jo 80-luvun alussa. Monelle tosin tuttu on vain yhä edelleen kaikista suurin ja kaunein eli Mercyful Fate Artilleryn tunnistaminen ja diggailu kun vaatii jo pidemmälle edistyneitä opintoja. Onkin sääli vaikkakin myös täysin ymmärrettävää, että Evil on jäänyt historian hämäriin. Vain muutaman vuoden koossa ollut yhtye kun ei ehtinyt julkaisemaan kahden demon lisäksi kuin yhden EP:n.
Ride to Hell sisältää yhtyeen ensimmäisen kolmen biisin demon vuodelta -83, joka onkin tanakkaa ja tarttuvaa heavy metalia aivan kuten em. kuningassarjalainenkin. Uudelleenmasterointi on kirkastanut soundeja selkeästi, vaikka kultakorvat voivatkin kammoksua huojuntaa ja kohinaa sisältävää yleissoundia. Kääntöpuolen ainoastaan VHS:nä julkaistulta Live on Stage keikkataltioinnilta (-85) napatut viisi kappaletta eivät kuitenkaan paranna kokonaisuutta edes kompletismin nimissä, sillä demoon verrattuna materiaali ei ole kovinkaan kummoista.
Yhtyeen ainoaksi viralliseksi julkaisuksi 80-luvulla jäi Evil’s Message (-84), joka sisältää kaksi kolmesta em. demon biisistä. Parantuneiden soundien ja yleisen kehityksen myötä bändi kuulostaa entistä itsevarmemmalta että monipuolisemmalta ja onneksi vauhdistakaan ei ole tingitty. Kun kitaristitkin panevat parastaan heti julkaisun avaavasta instrumentaalista lähtien, on EP helppo julistaa skandihevin salamyhkäiseksi helmeksi kuin pitää sitä pelkkänä kuriositeettina.
Nämä jo itsessään tarpeelliset uusiot olisivat enemmän kuin osiensa summa, mikäli kahdesta olisi tehty vain yksi ja unohdettu turha keikkatäytematsku.
Godspeed You! Black Emperor
G_d’s Pee AT STATE’S END!
Constellation
3
Godspeed You! Black Emperor onnistui heti uransa alussa tekaisemaan parikin genreklassikkoa F♯ A♯ ∞ (1997) sekä Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000). Vaikka kollektiivia ei aivan voi post-rockin pioneeriksi kutsuakaan, on se tuonut merkittävän oman panoksensa laajentamalla musiikkityyliä maalailemalla sekaan rauhoittavia ja välillä kokeellisiakin äänimaisemia.
Yhtyeelle tyypillisen omalaatuisen kirjoitusasun omaava seitsemäs albumi on heti ensitahdeista alkaen täysin tunnistettavaa GYBEä. Vaikka pitkän tauon jälkeistä levyistä vuoden 2012 'Allelujah! Don't Bend! Ascend! lähtien ovatkin jääneet lähes tyystin tsekkaamatta veikkaisinpa, että irtiottoja ei niilläkään ole juuri otettu. Soundit, melodiat, kappalerakenteet ja niiden vaihdokset ovat pysyneet samoina kuin aikoinaankin. Kaikin puolin perin tuttua ja turvallista siis, mutta kanadalaisten tapauksessa voi puhua ennemminkin musiikin taantumuksellisuudesta kuin linjan pitämisestä.
Perin helpostihan G_d’s Pee AT STATE’S END! taustamusiikkina soljuu, mutta etenkin biisijärkälekaksikko jää tunnelataukseltaan liian hailakoiksi. Lyhyemmät kaksi biisiä tasapainottavat ja myös parantavat levykokonaisuutta kelvolliseksi, sillä niissä on enemmän intensiteettiä ja etenkin melankolisuus pääsee paremmin esille.
Ei mustaa keisaria voi uusista vaatteista syyttää, mutta siunausta on syytä toivottaa, ettei jatkossa hallitsijaa nähtäisi samoissa kuluneissa ryysyissä.
Harms
A Lifetime Spent on Dying LP
EFOTNS
3
A Lifetime Spent on Dying on kimurantilla tapaa kahtiajakoinen tapaus. Yhtä lailla karkeasti post-hardcore-kategoriaan luokiteltavassa musiikissa kuuluu lappeenrantalaisten tekijöidensä kokemus tuhdin metallisena ja räväkkänä ilmaisuna että soljuvina sovitusratkaisuna vaihdeltaessa tempoista ja tummista tunnetiloista toiseen. Ja samalla kuitenkin useista hyvistäkin ideoistaan huolimatta sävellyksistä tuntuu puuttuvan sellaista syvyyttä, joka imaisi mukaansa pää edellä.
Em. puutteestaan johtuen takaraivossa juilii etäinen ulkokultaisuuden tunne, jota levyn formaatti ja kylkiäisinä lähetetty oma pehmeän tummapaahtoinen brändikahvi vain tehostavat. Riffeissä on kumminkin sen verran sekä sisältöä että massaa ja Jussi Tyrisevän tuplatuissa huudossa painokkuutta, ettei ajatus pääse liiaksi dominoimaan. Toisaalta levyllä on käytetty myös maltillisesti naislaulua, puhaltimia, selloa ja pianoa tuomaan herkkyyttä, joka kertoo niin tyylitajusta kuin taiteellisemmastakin puolesta.
Esikoiseksi albumi on aivan hyvä, mutta lähimpään kotimaiseen verrokkiinsa Surut-yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneeseen debyytti-EP:lle se jää lähinnä monipuolisuudessa mutta myös musiikin ja tunnelman intensiteetissä.
Hypnosia
Extreme Hatred REISSUE
Petrichor
3,5
On melko helppoa ymmärtää, miksi Petrichorilta tulee jo kolmas uusintapainos alun perin emoyhtiönsä Hammerheartin vuonna 2000 julkaisemasta ruotsalaisretkueen kakkoslevystä. Extreme Hatredin retrohenkisen rätväkkä rässiräksytys kun on yhä enemmän kuin relevanttia näinä Sanni-hevin aikoina.
Mielleyhtymät Extreme Aggressions -aikakauden Kreatoriin ovat levynnimeä myöten vahvat eikä vähiten laulajan millemäisen kireän äänen takia. Teutoonien yksinkertaisen tehokkaasta iskevyydestä Hypnosia jää jälkeen, mutta intensiteetissä ei niinkään.
Lucifer's Hammer
The Trip
High Roller
3
Mielikuviin ei aina ole uskominen, sille chileläisen Lucifer’s Hammerin leipälaji ei ole ärhäkkä äärimetalli, vaan tarinankerronnallinen perinnehevi. Albumin hämyisä ja melankolinen tunnelma tuo mieleen Piece of Mindin aikaisen Iron Maidenin, ja mikäli torille haluaa kirmata, voi tässä yhteydessä mainita myös Lord Fistin:
Lähtökohtaisesti levyssä on potentiaalia, mutta kirveen verran verottaa yleinen vaisuus. The Trip kun ei ole tarpeeksi hämyisä tai riittävän eeppinen maalatakseen mielikuvitusta ruokkivia suurempia sankaritaruja.
Nuclear Revenge
Dawn of the Primitive Age
Awakening
3,5
Nuclear Revengen jantterit ovat sisäistäneet black-thrashin olemuksen melko täydellisesti. Räyhähenkinen räksytys yhdistettynä vimmattuun etenemiseen on itsessään jo vahva pohja tämän sortin mekkaloinnille. Muita verrokkeja paremmaksi musiikin tekee kuitenkin häpeilemättömän runsasmittainen kitarointi, josta löytyy niin oikeita ja hyviä riffejä kuin mieleen painuvaa näppärää melodisuutta ja sooloilua.
Deströyer 666:n uutta levyä odotellessa Dawn of the Primitive Age käy hyvästä ajankulusta. Se näet on lähes samalla lailla kiinni tässä ajassa, vaikka nojaakin vahvasti myös menneisyyteen.
Templar/Barbatos
Split 7”
Left Hand Patches/Quiet Notes
2
Kotimainen Templar on löytänyt kimppakaverikseen Barbatoksen Japanista, joka lienee myös yksi musiikillisista esikuvista. Bändin punk-black-thrash remellyksen ongelma vain on, että muotokieli tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Englanniksi väännetty tulkinta Maho Neitsyt -klassikkosta Ydinaseeton hautausmaa on sekin runnottu väkinäisenoloisesti lähes tunnistamattomaksi mölinäksi.
Barbatos on ilmaisussaan selkeämpi, mutta uudelleenmiksauksen ja masteroinnin myötä kappaleista on kadonnut puhti. Uusiksi vedetyissä lauluissakin on jokin huvittavan ja ärsyttävän välimaastossa liikkuva merkillinen efekti, jonka ansiosta ne kuulostavat lähinnä metallipurkissa räyhäävältä Aku Ankalta.
Thirsty Demon
Unconscious Suicide REISSUE
Awakening
3
Moniosaaja Cristian Leónia tuntuu olevan musisointiin melkoinen nälkä ja tämän projektin perusteella myös janokin, sillä sen verran moneen paikkaan chileläinen on kätensä tunkenut vuosien aikana aina soittohommista studiotyöskentelyyn. Osaamisen puutteestakaan ei miestä voi syyttää, sillä Unconscious Suicide on hurjuudessaan aivan pätevää proto-death/thrash metalia.
Alkuaikojen Morbid Angeliin ja Possessediin löytyy selkeitä viitteitä sieltä täältä, jota vanhakantainen soundimaailma ja ei niin ilmeisen suorat kappalerakenteet vielä korostavat entisestään. Suositus tasavahvasta eläimellisyydestä pitäville.
Wartooth
Programmed Dichotomy REISSUE
Omakustanne
3,5
Knappsteinin veljekset ovat sisäistäneet thrash metalin olemuksen varsin onnistuneesti ensimmäisellä täyspitkällään. Läpeensä hyvällä intensiteetillä rullaavalla sisältörikkaalla levyllä todellinen vanha liitto lyö kättä uudemman kanssa ja lopputuloksessa on paljon samaa kuin vaikka 90-luvun alkupuolen Testamentissa.
Programmed Dichotomy vääntää kuulijaansa puolinelsoniin ja tällä suorituksella se ansaitseekin vinyylijulkaisunsa vuosi CD:n jälkeen. Kunniakirjan ausseille voi myöntää myös siitä, että nykyajan standardit täyttävästä toteutuksestaan huolimatta lopputulos ei putoa steriiliyden sudenkuoppaan.
Programmed Dichotomy vääntää kuulijaansa puolinelsoniin ja tällä suorituksella se ansaitseekin vinyylijulkaisunsa vuosi CD:n jälkeen. Kunniakirjan ausseille voi myöntää myös siitä, että nykyajan standardit täyttävästä toteutuksestaan huolimatta lopputulos ei putoa steriiliyden sudenkuoppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti