perjantai 1. syyskuuta 2006

Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5

 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?

Inferno #39/2006

Doom:Vs
Aeternum Vale
Firedoom Music

4 Oudohkon selkeästi nimetty Doom:Vs osoittaa vanhan yksinkertainen on kaunista –viisauden jälleen kerran paikkansapitäväksi. Simppeleiden ideoiden ja toteutuksen symbioosina Aeternum Vale tarjoaa miellyttävän melankolisen 50 minuutin matkan yhden miehen kokonaisvaltaisiin surumielisiin visioihin, jossa etapit ovat juuri odotetun pitkiä, mutteivät kuitenkaan liian raskaita kuunneltaviksi.

Doom-deathin lokeroon uppoava musiikki täyttää kaikki lajityypin kriteerit: hidas laahaavaa tempo, tasaisen matala örinälaulu mausteinaan hippusellinen puhdasta vokalisointia, tunnelmaa värittävät kosketintaustamatot sekä pelkistetyn kaihoisat kitaramelodiat. Peruselementtien käyttö on läpi levyn minimalistista, toistuvaa ja yllätyksetöntä, mutta tympiintymisen sijasta musiikki onnistuukin koukuttamaan tehokkaasti kaikessa tummasävyisessä kauneudessaan.

Vaikka Doom:Vs ei kaikkia ehkä säväytäkään, on se yhtälailla hyvä johdatus genreen sitä tuntemattomille kuin pahimman synkistelyn janon pidempiaikainen tyydyttäjä tuomiotansa pidempään lusineille. Toivottavasti levyn nimestä ei muodostu ennettä orkesterin alkaneella uralla.

Gojira
The Link Alive DVD
Listenable Records


4 Gojiran hieno kolmos kiekko From Mars To Sirius nosti paremman jakelunsakin ansiosta bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt tuolla yleisöllä on mahdollisuus tutustua myös pari vuotta sitten ainoastaan kotimaassaan Ranskassa julkaistuun DVD:hen, joka rakentuu orkesterin kahden ensimmäisen albumin varaan.

Teknisesti tarkasteltuna kiekko tarjoaa perusmeininkiä pakollisen kuvagallerian, muutaman promovideon sekä kuuden vanhan kotikonstein tallennetun livebiisin normaalin 80 minuuttisen keikan lisäksi. Vaikka kuvaus keskittyykin pääasiassa kitaristi-laulajaan sekä rumpaliin ja leikkaukset ovat varsin rauhallisia, on muutamin tyylikkäin pikkukikoin saatu hopeakiekolle tallennettua intensiivinen ja hieman mystinenkin tunnelma. Osaltaan tämä on bändin ja hyvin rytmitetyn setin, osaltaan taas runsaiden lähes kaiken peittävien staattisten värivalojen ansiota.

Kun tarjolla oleva pelkkä stereo ääniraita potkii jämerästi selkeydessään ja jämäkkyydessään, on The Link Alive DVD:tä iloa katsoa uudestaan ja uudestaan. Julkaisun vahvuus piileekin sen yksinkertaisuudessa, jonka kautta välittyy hyvin laajakuva äärettömän tarkasta ja tiukasta yleisön mukaansa tempaavasta livebändistä.

Scars
The Nether Hell
Omakustanne


3,5 Internet-sivusto Myspacen kautta uusien musiikkituttavuuksien bongailusta on helppo saada itselleen uusi kaikkia osapuolia hyödyntävä harrastus. Kappaleiden kuuntelu on tehty helpoksi ja metallin virratessa ämyreistä voi samalla kasvattaa tietämystään esittäjästä. Sivujen kaverijärjestelmän kautta uusia bändejä löytyy helposti ilman sokkona hapuilemista.

Brasiliasta ponnistava Scars ei lepää laiskana auringossa, vaan paahtaa tiukkaa death-thrashia omaperäisellä otteella melodioita unohtamatta. Bändin vahvuus lepää erityisesti monipuolisessa kitaroinnissa ja sen varaan onnistuneesti rakennetuissa polveilevissa kappaleissa. Alituisen kaahauksen ja murjomisen sijasta Scars fiilistelee mielellään myös keskitempoisesti ja pitkään sekoittaen pakkaa mystiikkaa tihkuvilla kitaramelodioilla hyvänä esimerkkinä albumin päätösraita Hidden Roots of Evil.

Vaikka laulajan huutoääni onkin hieman yksipuolinen ja soundit aavistuksen liian lepsut, on The Nether Hell varsin mallikelpoinen puolituntinen näytös underground osaamisesta. Levyn perusteella Scarsissa on paljon potentiaalia nousta Internet-sivuston pienehköstä diggaripiiristä tunnetummaksi nimeksi maailmalla.


Schizo
Main Frame Collapse
Avantgarde Music


2 Vanhojen vaikeasti nykyisin saatavilla olevien albumien uudelleenjulkaisemista kutsutaan useimmiten kulttuuriteoksi huolimatta siitä, kuinka hyvin musiikki on ajan hampaan nakerrusta kestänyt. Schizon vuonna -88 ainoastaan vinyylinä julkaistun debyytin CD-formaattiin siirtäminen 18 vuotta myöhemmin ei ole kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka vanhat fanit varmasti tyytyväisiä ovatkin.

Orkesterin musiikillinen linjaus on vedetty jonnekin alkukantaisen death/thrash metalin suuntaan pienin säväyksin alkuaikojen grindcoresta. Vaikka vauhtia kappaleissa piisaakin, jää riffittely liian usein tasapaksuksi ja vaisuksi pörinäksi. Omimmillaan bändi onkin hitaammissa thrash-osuuksissa, jossa ideat ja etenkin kitaratyöskentely pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Ajan henkeen vahvasti sidoksissa oleva hypertempo tuntuukin usein vauhdilta vain vauhdin itsensä takia.

Vaikka Schizon primitiivinen räime muistuttaakin hiukan aikalaisiaan Repulsionia ja Slaughteria, eivät sen kappaleet yllä lähellekään samalle brutaalille ja innovatiiviselle tasolle kahden em. kanssa. Kovin yksinäiseksi kummajaiseksi Schizon debyytti näin 2000-luvulla jää, vaikka Annihilatorin samoihin aikoihin julkaistun debyytti toisin väittikin.

Solitaire
Invasion Metropolis
Battle Cry Records


3,5 Solitairen leirissä ei vuosien vieriessä tunnu mikään muu muuttuvan kuin levy-yhtiö. Parin vuoden välein julkaistuissa albumeissa musiikilliset eroavaisuudet ovat äärimmäisen minimaalisia, vaikka levy levyltä pieniä yksityiskohtia onkin saatu selkeästi viilattua entistä ehommiksi. Onkin täysin kuuntelijasta kiinni pitääkö Invasion Metropolista tuttuna ja turvallisena vai yllätyksettömänä ja tylsänä.

Orkesterin 80-luvun palvonta on viety kaikissa suhteissa äärimmäisyyksiin. Kohkaamiselta kuulostava mutta tarkasti soitettu äärimmäisen kiivastempoinen speed metal paljastaa esikuvat helposti muttei kuitenkaan sorru kopiointiin. Soundit ovat täsmälleen samalla tavalla ohuet ja hivenen suttuiset kuin parikymmentä vuotta sitten, ainoastaan nykyteknologialla aikaansaatu jämäkkyys erottaa levyn 2000-luvun tuotokseksi. Kokonaisuuden täydentää osuvalla tavalla rumat, mutta musiikin henkeen sopiva levynkansi ja soittajien ulkoinen habitus.

Uutukaisellaan Solitaire on onnistunut saamaan sävellyksiin aavistuksen lisää tarttuvuutta mikä tekeekin siitä yleisen pienen petraamisen kanssa kolmikon kovimman. Täysin identtisistä elementeistä koostettu musiikillinen anti on kuitenkin koluttu jo sen verran tarkasti, että tuleville on pakko keksiä jotain radikaalia uutta totaalisen taantumisen välttämiseksi.

VOIVOD -OMISSA MAAILMOISSAAN

Kolmeatoista pidetään epäonnen lukuna, ja sitä se myös oli kanadalaiselle Voivodille. Yhtyeen pääasiallinen säveltäjä kitaristi Denis “Piggy” D'Amour menehtyi syöpään pari vuotta kolmannentoista levyn julkaisun jälkeen, elokuussa 2005. Omalaatuisen kitaristin muisto elää silti tuoreella Katorz-levyllä. 

Heti haastattelun alkuun äärimmäisen sympaattisella ja vahvalla ranskalaisella aksentilla englantia puhuva rumpali Michel "Away" Langevin antaa lausumisohjeita uuden albumin nimestä ranskan kieltä taitamattomalle toimittajalle.

– Levyn nimi Katorz tarkoittaa ranskaksi ”neljäätoista”, mutta Piggyn tyylillä kirjoitettuna se kuulostaa aika voivodmaiselta, Away naurahtaa.

Vaikka 1980-luvun alkupuolella uransa räkäisenä thrash metal -orkesterina aloittanut kokoonpano on vuosien varrella napannut soundiinsa mukaan runsaasti progressiivisen ja hyppysellisen psykedeelisen rockin elementtejä, kuvailee Away yhtyettä edelleen runsaasti punkrockista vaikutteita imeneeksi metalliorkesteriksi. Erikoisista lähtökohdista ja haikeissa tunnelmissa kasattu uusi levy kuulostaa kuitenkin eheältä ja ennen kaikkea bändin itsensä näköiseltä kokonaisuudelta.

Useiden kuuntelukertojen jälkeen huomaan löytäväni levystä samanlaisia tunnelmia kuin vuonna 1988 julkaistusta Dimension Hatröss -kiekosta, vaikka musiikillisia yhtymäkohtia ei juurikaan löydy. Awayltä löytyy tähän selitys.

– Kesällä 2005 Piggy ravasi alituiseen sairaalassa, ja useiden hänelle tehtyjen operaatioiden välillä hän sävelsi tyttöystävältään lahjaksi saamallaan akustisella kitaralla musiikkia digitaaliselle tallentimelle. Käytimme osia noista äänityksistä Katorzilla, ja noilla väliosilla on kyllä yhteneväisyyksiä Dimension Hatrössin vastaavien kanssa.

Albumille päätyneen kymmenen kappaleen pohjat äänitettiin jo pari vuotta sitten basisti Jason Newstedin Chophouse-studiolla Piggyn toimesta.

– Jasonin ansiosta Voivod kuulostaa enemmän rockilta kuin koskaan aikaisemmin, koska hänen lähestymistapansa musiikkiin on Black Sabbathin tapaan erittäin groovaava. Katorz on kyllä tavallaan jatkoa 2003 julkaistulle levyllemme, jolla Jason jo soitti, mutta tällä kertaa yritimme tuoda takaisin biiseihimme enemmän outoutta ja synkkyyttä sanoitusten aihepiiristä johtuen.

– Snake (solisti Denis Belanger) kirjoitti sanoitukset ennen Piggyn poismenoa, eikä hän niinkään muuttanut niitä, vaan lähinnä paranteli hieman niiden sisältöä. Hän ei halunnut surra Piggyä lyriikoissa, vaan kunnioittaa hänen muistoaan. Tällä kertaa Snaken lähestymistapa teksteihin oli vähemmän scifiä ja enemmän punkmaisen suoraviivaista kuin aikaisemmin. Hänen mielestään planeettamme voi juuri nyt erittäin huonosti, ja sekä hän että Piggy halusivat herättää ihmisiä huomaamaan tämän karun tosiasian, vaikka kaikki voikin olla jo liian myöhäistä.

Pelkäätkö sinä samoja asioita kuin mitä Snake uuden levyn teksteissään tuo esille?

– Eniten minua pelottaa ja ennen kaikkea ihmetyttää uuden teknologian käyttö yhä tehokkaampien massatuhoaseiden luomiseen. Yhdysvallat testaa yhä ydinaseita, vaikka ihmiset protestoivat noita kokeita vastaan. Lapsena näin erilaisia ydinsotaan liittyviä dokumentteja ja elokuvia, ja olen siitä asti elänyt ydinsodan pelossa.

– Kaikista hämmästyttävintä minusta on kuitenkin, että teknologiaa ei käytetä otsonikerroksen pelastamiseksi. Asiasta on puhuttu jo varmaan parikymmentä vuotta, ja silti tilanne menee vain koko ajan huonompaan suuntaan. En haluaisi olla osa sukupolvea, joka kokee maailmanlopun.

HENGESSÄ MUKANA

Kuinka vaikeaa Katorzin äänittäminen oli, niin henkisesti kuin teknisesti?

– Rumpujen äänittäminen kitararaidan päälle oli teknisesti erittäin hankalaa, ja se vaatikin minulta äärimmäistä keskittymistä, jotta lopputuloksesta tulisi jämäkän kuuloinen. Olimme jammailleet Piggyn kanssa aina vuodesta -79 saakka, joten oli aika outoa ja henkisesti raskasta kuunnella hänen soittoaan luurien läpi näkemättä häntä studiossa. Pari päivää äänitysten aloittamisesta keksimme kuitenkin ripustaa studion seinälle ison Piggyä kuvaavan julisteen, ja näin pystyimme aistimaan hänen läsnäolonsa studiossa.

– Olen aina diggaillut vaihtoehtoisista ulottuvuuksista ja niiden kaltaisista oudoista jutuista, joten tuossa suhteessa minua voisi kutsua hengelliseksi muttei uskonnolliseksi persoonaksi, toteaa Away kysyessäni tarkennusta Piggyn läsnäolosta.

Katorz-levylle on luvassa jatkoa jo ensi vuoden puolella, sillä Piggy ehti tallettaa kannettavalleen vielä kolmentoista muun kappaleen kitararaidat. Awayn mukaan samoissa sessioissa sävelletyt levyt eivät tule eroamaan juurikaan toisistaan, vaikka Voivodin tavaramerkkinä onkin juuri ollut arvaamattomuus.

– Tiedän hyvin, että Voivodilta on aina voinut odottaa jotain odottamatonta. Joskus tämä on kääntynyt jopa meitä itseämme vastaan. Esimerkiksi Nothingface-albumin jälkeen ihmiset odottivat jatko-osaa sille, mutta mepäs julkaisimmekin Angel Rat -levyn. Tuohon aikaan se sai aika kiistanalaisen vastaanoton, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, nykyisin se on monen ihmisen mielestä paras levymme.

Mielestäni odottamattomuudessa piileekin juuri Voivodin vahvuus.

– Levymme saattavat vaatia paljon kuuntelua avautuakseen, mutta jos niihin pääsee sisälle, monesta ihmisestä tulee Voivod-fani koko loppuelämäkseen. Juuri uskollisten faniemme ansiosta levytämme tänä päivänä Nuclear Blastille 23 vuotta bändin perustamisen jälkeen.

Away kertoo tuoreen albumin bändiä kuvaavan kansitaiteen syntyneen puhtaasta kunnioituksesta Piggyn muistoa kohtaan, mutta samalla se myös kuvaa orkesterin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Idea omien luonnoksien skannaamisesta ja käyttämisestä sellaisenaan kansivihkosessa syntyi herran oivallettua, että Katorzin musiikkikin perustuu hyvin pitkälle aiemmin äänitettyihin demoihin.

Onko nuppisi sisällä kenties jonkinlainen vaihtoehtoinen maailma tai ulottuvuus, johon sukellat hakemaan inspiraatiota työstäessäsi uusia piirroksia Voivodin levyjä varten, uuden materiaalin pauhatessa taustalla?

– Jo lapsena löysin aivan kuin vahingossa pääni sisältä minulle täysin luonnolliselta tuntuvan paikan, johon matkaan automaattisesti tarttuessani kynään. Ehkä juuri tästä johtuen minua kutsutaan Awayksi, herra Langevin naurahtaa.

– Luomani teokset ovat aina olleet abstrakteja ja surrealistisia, eikä muiden ihmisten ole välttämättä helppoa ymmärtää niitä. En ole koskaan opiskellut taidetta, joten en ole kovinkaan tekninen, vaan etenen täysin fiiliksen mukaan, ja tässä mielessä se muistuttaakin vähän rumpujensoittotyyliäni.

Herran taidetta on mahdollisuus päästä ihastelemaan laaja-alaisesti vielä tämän vuoden aikana, sillä miehen Voivodille tekemistä teoksista on tarkoitus julkaista taidekirja.

– Kävin läpi arkistojani, ja minulla olisi materiaalia useammankin kirjan edestä. Ensimmäiseen tulee kuitenkin 325 läheisesti bändiin liittyvää piirrosta. Piggyn kuoleman jälkeen en pystynyt luomaan mitään pitkään aikaan, mutta tämän vuoden alusta asti olen työskennellyt useiden eri projektien kanssa.

– Vaikka musiikki onkin ollut pääasiallisin tulonlähteeni aina Dimension Hatrössin ajoista asti, jouduin silti tekemään erilaista graafista suunnittelua myös muille bändeille kuin Voivodille maksaakseni kaikki laskuni.

Valitsetko sinä itse projektisi vai projektit sinut?

– En halua että nimeäni käytetään sellaisissa yhteyksissä, jotka sotivat ajatusmaailmaani vastaan, ja tämän suhteen en ole valmis tekemään minkäänlaisia kompromisseja. Tästä johtuen en esimerkiksi voisi työskennellä rasismia edustavan yhteistyökumppanin kanssa. Bändien kanssa työskennellessäni haluan esimerkiksi ensin lukea heidän sanoituksensa ennen kuin edes kosken kynään.

TULEVAISUUS TUO TULLESSAAN

Levyjen promotoimiseen kuuluu olennaisena osana keikkailu, mutta ymmärrettävistä syistä Voivod-kolmikko ei tällä hetkellä tiedä soittaako se enää livenä koskaan.

– Tilanne on täysin avoin keikkojen suhteen, mutta seuraavan levyn äänitysten jälkeen olemme yhdessä päättäneet ratkaista asian tavalla tai toisella. Andreas Kisser Sepulturasta on jo lupautunut auttamaan meitä, mikäli päätämme soittaa keikkoja. Kiersimme Sepulturan kanssa 2003, ja huomasin jo silloin, että hänen soittotyylinsä muistuttaa aika paljon Piggyn tyyliä kaikessa omaperäisyydessään.

Vaikka Voivod ei koskaan ole saavuttanut suuren metalliyleisön suosiota, löytyy alan ammattilaisten ja muusikoiden piiristä runsaasti arvostusta orkesterin omintakeista tyyliä kohtaan. Away myöntääkin, että erityisesti edesmenneen bänditoverin arvostuksen puute on joskus hieman kismittänyt.

– Meistä Piggy oli aliarvostettu kitaristi, ja nyt missionamme onkin tuoda yhä enenevässä määrin hänen säveltämäänsä musiikkia ihmisten kuunneltavaksi. Emme kuitenkaan ole tilanteesta mitenkään katkeria, koska olemme hyvinkin tietoisia, että musiikkimme on aika omituista esimerkiksi radioissa soitettavaksi.

Tällä hetkellä kaikki näyttää kuitenkin Voivod-leirissä erittäin hyvältä. Awayn taidekirjan lisäksi orkesterin ensimmäinen DVOD-1-dvd on saamassa kaksi jatko-osaa, bändin vaiheista on tekeillä dokumentti ja vanhat levyt on tarkoitus julkaista uudelleen masteroituina.

– Asiat näyttävät etenevän juuri nyt melko mukavasti, vaikka joudummekin paiskimaan koko ajan kovasti töitä. Suuri kiitos kuuluu Jasonille, koska hän vetää puoleensa paljon julkisuutta, muun muassa esiintymällä amerikkalaisessa tosi-tv-ohjelmassa Rock Star: Supernova. Hän pitää jatkuvasti Voivod-paitaa päällään, ja kun ohjelmaa katsoo 30 miljoonaa ihmistä, saamme paljon ilmaista mainosta.

Koetteko itse olevanne missään asiassa jonkinlaisia modernin ajan sotapäälliköitä, eli voivodeja, taistelemassa erilaisia asioita vastaan?

– Olemme taistelleet bändinä lukuisten erilaisten ongelmien kanssa, ja niistä olisi helposti riittänyt ainakin kahdellekymmenelle eri bändille. Toki meistä on tuon seurauksena tullut myös vahvempia, mutta henkisellä tasolla iskut ovat olleet joskus aika kovia.

– Koko Voivod-konsepti luotiin aikanaan, koska meistä ainut mahdollisuutemme vaikuttaa maapallon katastrofaalisen tilaan oli puhua siitä teksteissämme ja sitä kautta saada ihmisiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota. Emme siis varsinaisesti taistele mitään vastaan, vaan ennemminkin haluamme kasvattaa ihmisten tietoisuuden tasoa ja sitä kautta saavuttaa hieman mielenrauhaa itsellemme.

– Emme myöskään taistele musiikillisesti ketään vastaan, sillä tähän teollisuuden alaan kuuluvat erilaiset tyylit ja ilmiöt. Alkuaikoina yritimme kuulostaa mahdollisimman aggressiiviselta, mutta jossain vaiheessa tajusimme, että on mielenkiintoisempaa yrittää kuulostaa mahdollisimman omaperäiseltä, mikä onkin jo paljon hankalampi juttu. Toivottavasti hieman kokeellisemmasta musiikistamme välittyy kuitenkin jonkinlainen perintö nuoremmille bändeille, jonka varaan he voivat rakentaa omaa uraansa.

Julkaistu Inferno #39/2006

MY SHAMEFUL - ITSEINHO, KATUMUS, VIHA

Otsikon kolme sanaa kuvaavat niitä tunteita, jotka My Shamefulin nokkamies, murisija-kitaristi Sami Rautio tuntee läheisiksi. Musiikin toimiessa herran purkautumiskeinona ei liene vaikea arvata, että kyseessä on doom metal -orkesteri.

– Kyllähän nuo tunteet ovat koko ajan taustalla olemassa, koska ne ovat sellaisia asioita, joista ei voi päästää niin vaan irti, Sami aloittaa pohdiskelun säveltämänsä musiikin emotionaalisesta sisällöstä.

– Koska viina ja huumeet eivät auta, niin johonkinhan ne on purettava. Jos sattuu vielä sellainen tilanne, että tulee huono hetki eikä saa musiikkia irti itsestään, niin ei paljoa hymyiltä töissä saati kotona.

Kaulakiikun kokeileminen ei kuitenkaan ole tullut mieleen?

– Ei perkele. Yksi kaveri on itsensä tappanut, ja olen nähnyt mitä se lähipiirille tekee. Samaa ei viitsi omille läheisilleen tehdä. Maailman pitää pyöriä jossain muualla kuin oman navan ympärillä.

My Shamefulin perustamisen aikoihin, vuonna 1999 Sami myöntää saaneensa paljon vaikutteita My Dying Brideltä, aina nimeä myöten. Nimen takana on kuitenkin myös paljon syvällisempiä merkityksiä.

– Pohjimmiltaan nimi viittaa kuitenkin haluun puhua asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Ei ole mitenkään kivaa myöntää, että elämässä kaikki ei olekaan hyvin. Eihän sellaista kukaan halua edes myöntää. Aina ei edes uskalla yrittää niin hyvin kuin pitäisi, mutta toisaalta taas on tullut uskallettua yrittää tehdä juttuja, jotka olisi voinut jättää yrittämättäkin.

Saksassa majaansa pitävä Sami on kerännyt ympärilleen täyden, keikkojakin soittavan kokoonpanon erilaisista kulttuureista ja lähtökohdista tulevista muusikoista. Edellä mainituista seikoista johtuen Samilla ja orkesterin kolmella muulla jäsenellä on selkeä henkinen pesäero.

– Kahden amerikkalaisen kanssa tuo henkinen ero on suurempi kuin ainoan saksalaisjäsenen. Mutta vaikka me liikummekin vähän eri maailmoissa, ei tähän mennessä mitään suurempia ongelmia ole ollut. Aina pienen takomisen jälkeen visioni ovat jollain lailla perille menneet.

– Tekstejäni en yleensä tykkää silti kauheasti selitellä. Pari kertaa olen humalapäissäni kertonut pojille, mistä jotkut tekstit oikeasti kertovat, ja kyllähän sieltä on kummeksuvia katseita takaisin tullut. Tekstit ovat niin henkilökohtaisia, että minusta niitä on turha lähteä selittelemään. En halua teksteihin mitään yhteiskunnallista propagandaa, lohikäärmeitä ja miekkoja.

Entä perinteisessä doom metalissa usein vastaan tulevat uskonnollissävytteiset aihepiirit?

– Minulla on tullut esille korkeintaan viha uskontoja kohtaan, ja uusimmalla levylläkin on yksi kappale, joka kertoo papeista, jotka käytännössä elävät muiden tuskasta.

SYNKÄSTÄ SYNKEMPÄÄN

Sami kertoo syyskuun alussa julkaistavan kolmannen albumin The Return To Nothingin olevan äärimmäisen raskasta ja suoraan päälle hyökyvää doomia ilman viuluja, naislaulua tai koskettimia. Pelkistetymmän ja äärimmäisempään suuntaan viedyn musiikillisen linjan voi nähdä luonnollisen kehityksen sijasta myös eräänlaisena kannanottona.

– Parin edellisen levyn arvosteluja lukiessani alkoi huvittaa, kun niissä kehuttiin jotain synajuttuja. Olin, että hetkinen, ei se mikään syntikka ollut vaan kitara. Ehkä tämän levyn kohdalla tuli sitten jonkinlaista näyttämisenhalua, että soundit voi tehdä jotenkin muutenkin ja kaikkeen ei tarvitse aina laittaa koskettimia.

Synkeämpään ulosantiin Sami täräyttää syyksi viisi Saksassa vietettyä vuotta. Elämä Saksanmaalla on kuulemma välillä aikamoista pään seinään lyömistä.

– Saksalainen yhteiskunta on vaan niin eri aallonpituudella kuin Suomessa, ja minulla on ollut päällä sellainen viisi vuotta kestänyt kulttuurishokki. Esimerkiksi ihmisten suhtautuminen työntekoon on aivan erilainen kuin Suomessa. Itse olen helvetinmoinen työmyyrä, ja Saksassa taas työkalut tippuvat kädestä lattialle heti kun kello lyö viisi. Suorastaan vituttaa olla Saksassa.

Minkä takia siellä sitten pitää olla v-käyrää kasvattamassa?

– Suomesta oman alan työpaikan löytäminen olisi paljon vaikeampaa, koska olen mandoliinikauppias eli myyn soittimia. Työssä kun minun näkemykseni mukaan pitäisi edes jossain määrin viihtyä, niin ei viitsisi lähteä mihinkään tehtaaseen vuorotyöhön. Sitä varmasti ampuisi itsensä puolen vuoden kuluttua.

Synkemmästä yleisilmeestään huolimatta uusi levy tuntee aiempia selkeämmältä ja jopa helpommalta sisäistää.

– Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut hirveän pettynyt uusien metallibändien tarjontaan. Vaikka levyjä tehdään hyvillä soundeilla ja on hirveästi hienoja kikkoja, niin usein Candlemassin Solituden tapaiset mieleenpainuvat kappaleet jäävät puuttumaan. Tuntuukin, että metallipuolella yritetään väen väkisin päästä eroon ns. pop-kaavasta, eikä välttämättä ole hyvä asia, että monimutkaisia biisejä tehdään monimutkaisuuden itsensä takia.

– Meidän uusimmalla levyllä ei tällä kertaa ole yhtään yli kymmenen minuutin kappaletta. Biisimme loppuvat silloin kun ne ovat sanoneet sanottavansa. Lyhin mahdollinen My Shameful -biisi voisi hyvinkin olla vain kolmen minuutin mittainen, ja tälle levylle muutama sellainen uhkasikin tulla, mutta sitten löytyi kumminkin vielä sanottavaa.

– Musiikin tehtävä on herättää erilaisia tunteita, ja sellaista olen meidän kappaleisiin hakenut, jopa niin, että ne tunteet voivat vaihdella jopa saman kappaleen aikana. Esimerkiksi No Dawn -viisussa mennään tosi painostavasta maailmanlopun fiiliksestä erittäin vihaiseen tunnelmaan, sieltä kauhuleffafiiliksen kautta David Lynch -osuuteen ja taas takaisin vihaan.

Olisiko sinun mahdollista tehdä vaikka näiden eri tunteiden ympärille rakentuva teemalevy?

– Viime aikoina itselle läheinen asia on ollut kuolemansairauden kanssa taisteleminen. Siinä ehtii käymään niin monta erilaista tunnetilaa läpi sairauden diagnosoimisesta noutajan tulemiseen, että aihepiiristä riittäisi helposti tavaraa koko levylle.

Inferno #39/2006