MY SHAMEFUL - ITSEINHO, KATUMUS, VIHA

Otsikon kolme sanaa kuvaavat niitä tunteita, jotka My Shamefulin nokkamies, murisija-kitaristi Sami Rautio tuntee läheisiksi. Musiikin toimiessa herran purkautumiskeinona ei liene vaikea arvata, että kyseessä on doom metal -orkesteri.

– Kyllähän nuo tunteet ovat koko ajan taustalla olemassa, koska ne ovat sellaisia asioita, joista ei voi päästää niin vaan irti, Sami aloittaa pohdiskelun säveltämänsä musiikin emotionaalisesta sisällöstä.

– Koska viina ja huumeet eivät auta, niin johonkinhan ne on purettava. Jos sattuu vielä sellainen tilanne, että tulee huono hetki eikä saa musiikkia irti itsestään, niin ei paljoa hymyiltä töissä saati kotona.

Kaulakiikun kokeileminen ei kuitenkaan ole tullut mieleen?

– Ei perkele. Yksi kaveri on itsensä tappanut, ja olen nähnyt mitä se lähipiirille tekee. Samaa ei viitsi omille läheisilleen tehdä. Maailman pitää pyöriä jossain muualla kuin oman navan ympärillä.

My Shamefulin perustamisen aikoihin, vuonna 1999 Sami myöntää saaneensa paljon vaikutteita My Dying Brideltä, aina nimeä myöten. Nimen takana on kuitenkin myös paljon syvällisempiä merkityksiä.

– Pohjimmiltaan nimi viittaa kuitenkin haluun puhua asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Ei ole mitenkään kivaa myöntää, että elämässä kaikki ei olekaan hyvin. Eihän sellaista kukaan halua edes myöntää. Aina ei edes uskalla yrittää niin hyvin kuin pitäisi, mutta toisaalta taas on tullut uskallettua yrittää tehdä juttuja, jotka olisi voinut jättää yrittämättäkin.

Saksassa majaansa pitävä Sami on kerännyt ympärilleen täyden, keikkojakin soittavan kokoonpanon erilaisista kulttuureista ja lähtökohdista tulevista muusikoista. Edellä mainituista seikoista johtuen Samilla ja orkesterin kolmella muulla jäsenellä on selkeä henkinen pesäero.

– Kahden amerikkalaisen kanssa tuo henkinen ero on suurempi kuin ainoan saksalaisjäsenen. Mutta vaikka me liikummekin vähän eri maailmoissa, ei tähän mennessä mitään suurempia ongelmia ole ollut. Aina pienen takomisen jälkeen visioni ovat jollain lailla perille menneet.

– Tekstejäni en yleensä tykkää silti kauheasti selitellä. Pari kertaa olen humalapäissäni kertonut pojille, mistä jotkut tekstit oikeasti kertovat, ja kyllähän sieltä on kummeksuvia katseita takaisin tullut. Tekstit ovat niin henkilökohtaisia, että minusta niitä on turha lähteä selittelemään. En halua teksteihin mitään yhteiskunnallista propagandaa, lohikäärmeitä ja miekkoja.

Entä perinteisessä doom metalissa usein vastaan tulevat uskonnollissävytteiset aihepiirit?

– Minulla on tullut esille korkeintaan viha uskontoja kohtaan, ja uusimmalla levylläkin on yksi kappale, joka kertoo papeista, jotka käytännössä elävät muiden tuskasta.

SYNKÄSTÄ SYNKEMPÄÄN

Sami kertoo syyskuun alussa julkaistavan kolmannen albumin The Return To Nothingin olevan äärimmäisen raskasta ja suoraan päälle hyökyvää doomia ilman viuluja, naislaulua tai koskettimia. Pelkistetymmän ja äärimmäisempään suuntaan viedyn musiikillisen linjan voi nähdä luonnollisen kehityksen sijasta myös eräänlaisena kannanottona.

– Parin edellisen levyn arvosteluja lukiessani alkoi huvittaa, kun niissä kehuttiin jotain synajuttuja. Olin, että hetkinen, ei se mikään syntikka ollut vaan kitara. Ehkä tämän levyn kohdalla tuli sitten jonkinlaista näyttämisenhalua, että soundit voi tehdä jotenkin muutenkin ja kaikkeen ei tarvitse aina laittaa koskettimia.

Synkeämpään ulosantiin Sami täräyttää syyksi viisi Saksassa vietettyä vuotta. Elämä Saksanmaalla on kuulemma välillä aikamoista pään seinään lyömistä.

– Saksalainen yhteiskunta on vaan niin eri aallonpituudella kuin Suomessa, ja minulla on ollut päällä sellainen viisi vuotta kestänyt kulttuurishokki. Esimerkiksi ihmisten suhtautuminen työntekoon on aivan erilainen kuin Suomessa. Itse olen helvetinmoinen työmyyrä, ja Saksassa taas työkalut tippuvat kädestä lattialle heti kun kello lyö viisi. Suorastaan vituttaa olla Saksassa.

Minkä takia siellä sitten pitää olla v-käyrää kasvattamassa?

– Suomesta oman alan työpaikan löytäminen olisi paljon vaikeampaa, koska olen mandoliinikauppias eli myyn soittimia. Työssä kun minun näkemykseni mukaan pitäisi edes jossain määrin viihtyä, niin ei viitsisi lähteä mihinkään tehtaaseen vuorotyöhön. Sitä varmasti ampuisi itsensä puolen vuoden kuluttua.

Synkemmästä yleisilmeestään huolimatta uusi levy tuntee aiempia selkeämmältä ja jopa helpommalta sisäistää.

– Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut hirveän pettynyt uusien metallibändien tarjontaan. Vaikka levyjä tehdään hyvillä soundeilla ja on hirveästi hienoja kikkoja, niin usein Candlemassin Solituden tapaiset mieleenpainuvat kappaleet jäävät puuttumaan. Tuntuukin, että metallipuolella yritetään väen väkisin päästä eroon ns. pop-kaavasta, eikä välttämättä ole hyvä asia, että monimutkaisia biisejä tehdään monimutkaisuuden itsensä takia.

– Meidän uusimmalla levyllä ei tällä kertaa ole yhtään yli kymmenen minuutin kappaletta. Biisimme loppuvat silloin kun ne ovat sanoneet sanottavansa. Lyhin mahdollinen My Shameful -biisi voisi hyvinkin olla vain kolmen minuutin mittainen, ja tälle levylle muutama sellainen uhkasikin tulla, mutta sitten löytyi kumminkin vielä sanottavaa.

– Musiikin tehtävä on herättää erilaisia tunteita, ja sellaista olen meidän kappaleisiin hakenut, jopa niin, että ne tunteet voivat vaihdella jopa saman kappaleen aikana. Esimerkiksi No Dawn -viisussa mennään tosi painostavasta maailmanlopun fiiliksestä erittäin vihaiseen tunnelmaan, sieltä kauhuleffafiiliksen kautta David Lynch -osuuteen ja taas takaisin vihaan.

Olisiko sinun mahdollista tehdä vaikka näiden eri tunteiden ympärille rakentuva teemalevy?

– Viime aikoina itselle läheinen asia on ollut kuolemansairauden kanssa taisteleminen. Siinä ehtii käymään niin monta erilaista tunnetilaa läpi sairauden diagnosoimisesta noutajan tulemiseen, että aihepiiristä riittäisi helposti tavaraa koko levylle.

Inferno #39/2006