Evil-Lÿn
The Night of Delusions EP
Iron on Iron
4 Alan miesten ja naisten keskuudessa
mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä
on puhuttu jo pidempään, mutta tätä aiemmin yhtyeen perinneheviä
ei ole voitu kuulla kuin keikoilla. Viiden biisin minijulkaisu onkin
tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin
hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun
avausraidaksi.
The Night of Delusionsin kohdalla on
ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy
metallista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. Tämä ei
missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä,
läpikotoisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen
materiaali kauttaaltaan on aina visuaalista ilmettä myöten.
Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia yllä, mutta
keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyisen tunnelmaan saavat
aikaan hyvän aikamatkan niin ikään 30-vuoden taakse, jolloin
hevissä oli vielä usein edes pieni vaaran ja jännityksen tunne
läsnä. EP on myös erittäin onnistunut äänimaailmaltaan, sillä
leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on omiaan
yhtyeelle.
Pienjulkaisua voi ainoastaan suomia
suuremmin siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella
biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Niin mukavaääninen
hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, toisi pieni äänijänteiden
ekstravenytys lisää vibaa kuuntelijoiden punttiin. Evil-Lÿn
onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWOBHM:n vuoteen 2012.
Horn of the Rhino
Grengus
Doomentia
3,5 Jos oli kahden vuoden takainen Horn of
the Rhinon debyytti varsin rauhallista, mutta jokseenkin
yllätyksetöntä perus-sludgea, ovat bilboalaiset laittaneet selkeän
rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Nyt jyrätään ja
kunnolla raskain käsin myös soundillisesti ja osin yllättämäänkin
pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja
ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan
peruslanaukseen.
Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin
äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta
albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja
doomina etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä,
herkän raskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissa amigon
monipuolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin.
Horn of the Rhinon rujo, mutta samalla
lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa.
Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of
Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman
luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen, mutta tasainen kokonaisuus
ei nouse miksikään genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen
tarkemmalla korvalla seurattavien bändien listaan.
Ordo Obsidium
Orbis Tertius
Eisenwald
2,5 Kevätaurinko helottaa täydeltä
terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa saman aikaisesti ämyreistä.
Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä,
mutta tätä tunnetilaa eivät amerikkalaiset pysty ensijulkaisullaan
muuttamaan juuri yhtään. Trion 90-lukulaisen osin doom elementtejä
sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä,
melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu
ainoastaan musiikin muttei tunnetasolla.
Orbis Tertius on julkaisu, josta ei
löydy aitoa tunteen paloa eikä luomisen tuskaa, vaan ainoastaan
genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia
ratkaisuja. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta
pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä.
Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo
Obsidiumista nyt ole tämän tahtotilan muuttajaksi.
Overkill
The Electric Age
Nuclear Blast
4 Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna
Overkillin ura ei 2000-luvulla ollut kovinkaan ihmeellistä, mutta
kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisasten kivi
tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eikä
kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrash-veteraanit ole vanhentuneet
ja löystyneet tippaakaan parissa vuodessa, sillä porukan 16. albumi
The Electric Age on pirun energinen ja hyvän tuulinen pläjäys.
On hienoa todeta, että Bobby ”Blitz”
Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa
eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki D. D. Vernin tanakka
ja biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Bändillä
on edelleen taito hyppysissä tehdä kepeän oloisesti rullaavia
vauhtiveisuja avausraita Come And Get Itin tapaan, joissa raskaus on
lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa ja jossa kummatkin
ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. Rivakalle
etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypillisen
tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, joista
esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon.
The Electric Agen ainut joskin pieni
kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla
jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Nyt pelkästään
kymmenestä kiekon kappaleesta peräti puolet kellottaa kestoksi
5,5-6,5 minuuttia ja klassiseen ~40 minuutin LP-mittaan lyhennettynä
intensiteetti olisi vieläkin hurjempaa ja nautittavampaa. Hyvä
tosin näinkin, sanokaapa mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt
yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan?
