Inferno #118/2014

Abraxas Countdown

Abraxas Countdown 7”

Samsara Exit

3

Yksinkertaisen tyylikkääseen avattavaan nuttuun puetun Abraxas Countdownin pienehköpainoksinen esikoinen antaa jo pelkällä habituksellaankin ymmärtää, että duona toteutetun musiikin kanssa ollaan joka suhteessa täysillä mukana.

Avausraita Requiem for Entertainment ei vielä kuitenkaan kasvata kummoisiakaan odotuksia, sillä sen post-rock henkinen ja vastakohdista tehoa hakeva minimalistinen eteneminen kuulostaa hieman päämäärättömältä koneiden käyntiin polkemiselta. Kääntöpuolen Israel (Azrael Is Real) -biisissä mylly jyskääkin jo hitailla kierroksilla selvästi aloitusta tehokkaammin. Jesumaisessa lopputuloksessa yhdistyykin varsin mukavasti simppeli hypnoottisuus herkempään ja melankolisempaan tunnelmointiin ja juuri tällaisessa materiaalissa yhtye vaikuttaisi olevan omimmillaan.

6,5 minuuttia musiikkia per puoli 33:lla pyörivälle seiskalle tekee kuitenkin soundeista ikävän latteat ja rupiset, vaikka korvat eivät edes jalometallia olisikaan. Kun soundillisesti toimivampi ilmainen nettilataus tarjoaa kaupan päälle vielä hyvin kokonaisuutta täydentävän ja yhdessä B-puolen kanssa kärkeen nousevan godfleshmaisen The Cradle of Grace-bonuskappaleen, voi vain kurtistella kulmiaan sekä formaatti- että kappalevalinnoille.

Selkeistä satsauksistaan huolimatta Abraxas Countdown ei vielä debyytillään ole läheskään valmis, mutta oikeaan suuntaan se silti on matkalla.

Capilla Ardiente

Bravery, Truth And the Endless Darkness

High Roller

3,5

80-luvun loppupuoliskolla ja 90-luvun alussa Candlemass ja Solitude Aeturnus määrittelivät käytännössä kahdestaan ensimmäisillä albumeillaan miltä eeppinen doom metal on. Noiden 20 vuoden takaisten julkaisujen jälkeen uusia yrittäjiä on toki tullut tasaisesti vähissä määrin, mutta varsin harvassa ovat olleet edes lähellekään em. klassikoita päässeet yhtyeet ja julkaissut. Capilla Ardientella tuntuisi löytyvän tähän potentiaalia, vaikka taivaspaikka ei vielä ensimmäisellä levyllään aukeakaan.

Chileläisten musiikin laadukkuus ei varsinaisesti tule suurena yllätyksenä, onhan nelikon jäsenistö suurilta osin tuttua jo aiemmin ansiosta ihan mukavasti mainetta keränneistä tuomionjulistajista kuten Procession ja Poema Arcanvs. Niinpä sisältöä hyvin kuvaavalla, jyhkeällä nimellä ristityn levyn neljä yli 10 minuutin mittaista biisiä ovatkin alusta loppuun saakka monipuolisen tasapainoksia teoksia, jotka yhdessä lyhyehköjen intron ja välisoiton kanssa muodostavat melko ilahduttavan kokonaisuuden.

Capilla Ardienten musiikissa on paljon samaa kuin Ancient Dreamsin (1988) ja Tales of Creationin (1989) aikaisessa Candlemassissa, vaikkei tunnelma yhtä vahvan eeppiseksi kohoakaan. Usein biiseissä edetäänkin samanlaisella yllättävälläkin vauhdilla, jossa siinäkin em. mestari oli erittäin taitava. Eikä kitaristi-laulaja Felipe Plaza Kutzbachin tarvitse hävetä vertailussa Messiah ”The mad monk” Marcoliniiin, sillä sen verran kuulaana ja kantavana hänen äänensä soi.

Bravery, Truth And the Endless Darkness on kaikin puolin jämerä ja taidokas esitys tässä erittäin vaikeassa genressä, vaikka jonkinlaista ytimekkäämpää tarttuvuutta siltä jääkin kaipaamaan. Toivon mukaan tunnelin päässä näkyy valoa tässä asiassa jo seuraavalla levyllä.

Church of Void/Lowburn

Split 7”

Omakustanne

3

Hajanaisen ja ikävän, parhaimmillaankin keskinkertaisen neitsyttäyspitkänsä viime vuonna Svartin kautta julkaissut Church of Void on lyöttäytynyt yhteen ”saman kylän” miesten Lowburnin kanssa, ja tuloksena on pienikokoinen ja painoksinen vinyylijulkaisu eli splitti. Jälkimmäinen porukkahan julkaisi niin ikään esikoisjulkaisunsa viime vuoden puolella ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan maistuvaa stoner-rokkia Soaring High EP:n neljä raitaa olivatkin.

Splitin avaava, tanakan suoraviivaisesti jytäävä Church of Void tuntuu saaneen juonen päästä kiinni debyyttiään selvästi paremmin, vaikkei muutamalla mieluisalla ja yksinkertaisella kitarajipolla varustettu Mad Mortician vielä mikään syvälle kuuloelimeen luikerteleva korvamato olekaan.

Lowburnin Dope Is a Pope rokkaa sekin raskaasti ja sekä samasta äänityspaikasta että miehestä johtuen pitkälti samankaltaisin soundein kuin kaverinsakin. Jostain kumman syystä se tuntuu kuitenkin kadottaneen turhan paljon vielä EP:llä vahvasti huokuneesta usvaisesta letkeydestään, joka tämän kaltaisessa huuruilussa on ykkösprioriteetti.

Kun toinen yllättää hiukan ja toinen pettää saman verran, on lopputulos kokonaisuutena kaikkien inhoama ihan kiva. Sellaisellekin on kuitenkin aikansa ja paikkansa ja aina sekin selvästi paskaa parempi on.

Desert Lord

To the Unknown

Under a Serpent Sun

3,5

Vain vuosi perustamisesta julkaistu Salvation 7” oli kehno startti Desert Lordin levytysuralle, junnaava ja mitäänsanomaton laahaus kun painoi herrojen otsaan oitis negatiivisen stigman. To the Unknown -levyllä oma tyyli tuntuu kuitenkin löytyneen hieman uudesta suunnasta ja letkeän raskas ja rouheahko synkistely kuittaakin esikoisen epäonnistumisen hyvin.

Kuten yhtye nimessäänkin kenties jo vihjaa, löytyy musiikistaan enemmän kuin hyppysellinen ns. desert rockia sekä stoneria, vaikka kotimaastamme lähin aavikkoa edes etäisesti muistuttava paikka löytyykin jumalan selän takaa Kalajoen hiekkasärkiltä. Selvimmin tämä tulee ilmi heti kärkeen vauhdikkaasti kulkevassa Forlorn Caravanissa loppuviisikon pikemminkin vasta matkatessa kohti hiekka-alueen ydintä hitaammin ja raskaammin.

Kumpikin tyyli sopii Desert Lordille hyvin, mutta avaajan ytimekkäämpää lähestymistapaa voisi soveltaa useammassakin kappaleissa. Jos bändi osaakin erilaisin pienin jipoin ja sopivin vaihteluin pitää biisinsä varsin mielenkiintoisena, voisi albumin neljää 8,5-9,5 minuutin raitaa osaavasti laihduttaakin ilman pelkoa anoreksiasta.

To the Unknown yllättää positiivisesti ja nostattaa vieläpä pientä toivoa sen suhteen, että entistä tutummaksi tyylinsä kanssa tuleva porukka saattaa jatkossa pystyä petraamaan vielä tästäkin.

GumoManiacs

Out of Disorder

Golden Core

3

Lähes kaikki niin vanhat kuin uudet sakurässijulkaisuthan nyt vaan on lähtökohtaisesti tsekattava, jos sopivasti eteen sattuu. Laulaja-kitaristi Daniel Reißin lempinimellä Gumo vielä demottanut, mutta debyytilleen nimensä GumoManiacsiksi vaihtaneen porukan kaksi ensimmäistä albumia eivät ole tuttuja edes niminä, mutta hyvä että Out of Disorder nyt sentään.

Ja sitä ihteäänhän levy on alusta loppuun. Musiikin juuret löytyvät kyllä selkeästi vanhakantaisesta pieksennästä, mutta varsin onnistuneesti Gumo yhtyetovereineen on saanut modernisoitua sekä sävellykset että tuotannon ilman että jälki kummassakaan olisi mitenkään liian siistiä tai ahdettua. Lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Exodusin Pleasures of the Flesh (1987) – Fabulous Disaster (1989) -levykaksikko, vaikkei GumoManiacs läheskään yhtä härskiä, oivaltavaa tai tarttuvaa olekaan.

Mitään vikaa ei levystä tahdo löytyä, sille sen koko kappalekymmenikkö rullaa mukavasti eikä kuunteli ala tuntumaan työstä oikein missään vaiheessa. Yhtä lailla siltä uupuu sellaiset syvälle tunkeutuvat koukut, jotka repisivät kuuloelimistä alasimet, jalustimet ja vasarat mukaansa.

Kiekon parhaan biisin tittelistä ei tarvitse edes käydä minkäänlaista taistelua: John Rambo. ”I am John Rambo, they call me a legend of war”

Joint Depression

Lowdown DVD

Sisamassam Zero Production

1,5

Sinnikkäästi aina 90-luvun alusta lähtien lukuisia demoja, livejä ja albumeitakin tahkonneet pohjoisen pojat yllättävät neljännellä levyllään. CD-soitin kun sylkee sen heti kättelyssä pihalle ja ainoastaan itse hopeakiekon tarkempi tutkiskelu paljastaa julkaisun DVD:ksi netin kertoessa tarkemmin, että kyseessä on yksittäisten kappaleiden muodostama musiikkielokuva.

Joint Depression kuulostaa epäilemättä edelleen enempi vähempi samalta kuin miltä se on alusta alkaen kuulostanut ja syntymävuosikymmenelleen tyypilliset raskaammat alternative rock/metal vaikutteet ovat vahvoina läsnä. Vaihtoehtoisuus vain kuulosti jo tuolloinkin korviini muutamaa äärimmäisen harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tylsältä sisäänpäin kääntyneeltä hiplailulta eikä Joint Depressionin kaikin puolin kotikutoinen meininki tee poikkeusta.

Musiikki tuntuukin olevan oululaisille setämiehille pikemminkin yhdessä puuhastelua ja todellisuuspakoa perhe- sekä työelämästä kuin kunnianhimoista luomisen pakon tyydyttämistä. Niin tylyltä kuin toteamus voikin kuulostaa, ei sen tarkoitus ole millään lailla vähätellä tekijöitä ja heidän motiivejaan, vaan kuvailla sillä ainoastaan itse musiikillista lopputulosta. Lowdown kun on muutamaa pientä valopilkkua lukuun ottamatta tympeän demomaista kuunneltavaa, jota kohtaan ei nostata kiinnostusta ppriun vertaa tarjolla oleva elävä kuvakaan.

Lowdown on kovalla innolla, sydämellä ja työllä toteutettu kovin sympaattinen audio-visuaalinen äänite, jonka merkitys ja sisältö ovat koko tekijäkaartille making of -dokumenttiekstroineen taatusti tärkeämpiä kuin mitä ostavalle yleisölle. Sitkeys ja periksi antamattomuus ovat silti kuitenkin aina arvostettavia hyveitä eikä itse tekemistä pidä koskaan väheksyä. Sekin on itsessään jo paljon enemmän kuin mihin monet tyhjännillittäjät koskaan kykenevät.

Koiran Näköinen Nainen

Kesämuistoja 7”

Blast of Silence

2,5

Joskus 20 vuotta sitten, kun muutamat Karkkiautomaatin kaltaiset kepeästi punkahtavat pop-yhtyeet olivat kovassa huudossa, ko. musiikin tyylilaji ärsytti suunnattomasti. Liekö ikääntymisen myötä mies ja maku pehmennyt, kun parisen vuotta nosteessa olleista uuden aallon orkestereista on löytynyt maistuviakin tapauksia Moderni elämä ja Lähtevät kaukojunat etunenässä.

Yksikkönä toimiva Koiran näköinen nainen on parissa vuodessa julkaissut useita kasetteja eikä ensimmäisestä seiskastakaan ole kuin puolisen vuotta. Uutta materiaalia pukkaa kuin liukuhihnalta konsanaan ja tämä kuuluu myös negatiivisesti Kesämuistoja EP:llä. Pienjulkaisun kuudesta kappaleesta kun neljä on juuri huonolla tavalla harmittomia ja kuuntelun jälkeen välittömästi unholaan painuvia vetäisyjä.

Ainoastaan A-puolen päättävä Kari Peitsamo sekä kääntöpuolen keskimmäinen, lyhyen ytimekäs ja eniten punk 22 & Down jättävät jonkinlaisia muistijälkiä. Toivon mukaan kesä 2014 jättää itselle värikkäämpiä musiikkimuistoja kuin mihin tämä bändi tällä julkaisulla pystyy.

Monolith

Dystopia

Final Gate

3

Niin uniikki kuin Ozzyn honotus onkin, ihmeen paljon maailmasta löytyy häntä hyvin imitoivia laulajia. Ensimmäisen täyspitkänsä nyt julkaisevan Monolithin laulaja-basisti Ralf Brummerlohin Osbourne-imitaatio kuuluu kyllä top kolmoseen kuulemistani ja eiköhän lopuillekin yhtyeen kolmesta soittoniekasta Sapatin kuusi ensimmäistä älppyä ole aika tuttuja. Cosmic Fairy -niminen biisi tarjoaa tästä ainakin melko vahvan vinkin.

Vaan eipä sakemannit sentään biisejä 1:1 matki, siinä missä Tony Iommi alkaa Bill Wardin rumpusvengauksen päälle jyrätä riffiä raskaalla kädellä, lähtee Ron Osenbrück huuruilemaan kitaralla kohti kosmisempia ja psykedeelisempiä sfäärejä Andre Dittmannin pyrkiessä seuraamaan kannuillaan. Startin Won't Come Downissa tämä onnistuu melko hyvin, lopun Rainbow'ssa taas selvästi kolhommin ja tylsemmin.

Diagnoosi Monolithin kohdalla on jo aika selvä, mutta taudin oireiden parantamiseksi tai oikeastaan pahentamiseksi kuulijassa lääkityksen merkkiä ja määrää tulisi yhtyeen miettiä tarkemmin. Homeopatia ei tähänkään tautiin auta, mutta jonkinmoisilla luonnonrohtojen käytöllä bändin musiikki voisi laajentaa tajuntaa entistäkin korkeammalle, laajemmalle ja värikkäämmäksi.

Ocean Chief

Universums Härd

I Hate

4

Sitten helmikuussa 2013 ilmestyneen kolmannen Sten-levynsä jälkeen Mjölbyn merikarhu tuntuu muuttaneen kurssiaan melko radikaalistikin kohti korkeuksia. Levyn kokonaiskesto on lähes puolittunut kompaktiin 42 minuuttiin, vaikka kappalemäärä onkin taas melkein tuplaantunut seitsemään. Tätä selittää tasaisesti biisien väleihin upotetut, Ocean Chiefin mitassa lyhyet instrumentaalit, joiden ansiosta raskas kokonaisuus saa tervetulleita uusia tumman eri sävyjä.

Universums Härd on edelleen läpeensä tanakkaa ruotsalaista lanaamista, mutta kosmisia asioita pohtivia sanoituksia kompataan entistä useammin joskin sopivan säästeliäästi lisääntyneellä stoner-groovella ja psykedeliselläkin huuruilulla. Entistä avarampi, joskin edelleen tiukan fokusoitunut ja tinkimätön, lähestymistapa nostaakin musiikin selvästi uudelle tasolle. Nyt raskas kuulostaa entistä raskaammalta, hidas entistä hitaammalta ja kokonaisuus aiempaa kiinnostavammalta.

Monipuolisuus sopii hyvin Ocean Chiefille ja lokikirjaani Universums Härd merkitäänkin yhtyeen tähän mennessä parhaimmaksi julkaisuksi. Tämän levyn soidessa on hyvä miettiä ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä universumin mittakaavassa.

Overkill

White Devil Armory

Nuclear Blast

4

Melkoisen muikeilla sekä tymäkillä Ironbound (2010) ja The Electric Age (2012) lätyillä 2000-luvun alkupuolen kuivan ja nuivan neljän albumin mittaisen kauden kuitannut Overkill on edelleen timmissä kunnossa uniikkinäänisen laulajansa Bobby "Blitz" Ellsworthin tavoin. Näiden 30+ vuotta speed/thrash-hybridiä jyränneiden tahdissa ja laadussa harva nykypäivän opetuslapsistakaan pysyy.

New Jerseyn poppoon kaksi em. viimeisintä levyä ovat olleet leimallisesti, mutta pelkästään positiivisessa mielessä, 2010-luvun tuotoksia niin soundeiltaan kuin biiseiltäänkin. White Devil Armory taas kuulostaa ainakin osittaiselta paluulta 90-luvun tunnelmiin sillä erotuksella, että se on selvästi tasaisempi kokonaisuus kuin vuonna 1999 ilmestynyt Necroshine puhumattakaan tämän neljästä edeltäjästä. Tuopahan uutukainen mieleen ajoittain jopa viimeisenä hyvänä alkuaikojen levynä pidetyn Horrorscopen (1991).

White Devil Armory vyöryyämyreistä ihailtavan vaivattomasti, ja vaikka siltä ei idioottivarmoja iskusäveliä tai tulevia klassikoita löydykään, on materiaali kauttaaltaan ihailtavan tasalaatuista ja aseistariisuuvaa. In Union We Stand edelleen!

Purple Hill Witch

Purple Hill Witch

The Church Within

2,5

Kylmä ja musta metalli tuntuu olevan enemmän norjalaisten juttu kuin haalea ja purppurainen ainakin jos Purple Hill Witchin ensimmäistä täyspitkää albumia käytetään mittapuuna jälkimmäisestä genrestä. Jamihenkinen japsykedeelinen stoner-doom-trio on kotiläksynsä tehnyt vähän liiankin hyvin, sillä ulkoa opettelemisen maku musiikista maistuu sisäistämisen ja siitä vedettyjen omien tulkintojen sijasta.

Soundimaailma levyllä on taustoiltaan mukavan lämminhenkistä muhjua, josta skeba kuitenkin on laitettu erottumaan pintaan selkeänä ja terävänä. Harmi vain, että juuri kitarariffit ovat kaikessa tavanomaisuudessaan tavattoman tylsiä suoraan oppikirjasta revittyjä. Basso sen sijaan venkoilee mielenkiintoisesti välillä hyvinkin omia polkujaan, mutta sekään ei riitä vetämään kokonaisuutta keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Purple Hill Witchiltä puuttuu musiikistaan Church of Miseryn härski, vastustamaton groove, mutta myös Electric Wizardin tonnin painoiset riffit ja jostain syvyyksistä kumpuava painostavuus. Ilman näitä sen debyytti ei vie järkeä tai aiheuta munaskuihin jännää kihelmöintiä kuten asiaan kuuluisi.

Serpent's Aim

Burn Up the Road EP

Omakustanne

2

Omien sanojensa mukaan Serpent's Aim on syntynyt nurin perin, eli suuntaamalla ensin studioon, eikä kylille ja kuppiloille huutelemaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoittaudu lopputuloksena kannalta kovinkaan onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä lähes kaikesta aina instrumenteista ja lauluista itse sävellyksiin vastuussa olevan Benjamin Varosen alle vuoden ikäinen levylle taltioitu visio on selkeä raakile.

Kylillä ja kuppiloissa olisi todellakin kannattanut meuhkata kokonaisena bändinä ennen näiden kuuden biisin julkaisua. Nyttemmin viisikoksi täydentynyt porukka kun olisi taatusti yhteissoiton ja ideoinnin myötä saanut kasvatettua runsaasti enemmän lihaan luiden ympärille, mutta samalla saanut myös karsittua pois suurimmat kömpelyydet.

Ei vanhakantaisetheavy/hard rock -rallit aivan toivottomia ole pois lukien tökeröillä nimilläkin varustetut puoliballadi You sekä tissinläpsyttelynä kulkeva Would You Be My Beast Tonight? Eniten potentiaalia löytyy melko räväkästi ja tarttuvasti etenevistä If I Rockista ja Women Driversista ja My Thick Electric Stickin letkeä perushyvä boogie erottuu selkeästi joukosta edukseen.

Kehnosta levytysuran alusta huolimatta yhtyeelle haluaa toivoa kaikkea hyvää jo pelkästään valitsemansa sympaattisen musiikkityylin takia. Sisuuntumisen ja kovan työn teon kautta porukka pystyy taatusti selkeästi parempaankin.

Zaum

Oracles

I Hate

4

Tavallisuudesta reilummin poikkeavat genrelokeroinnit, on ne sitten asettanut itse artisti tai levy-yhtiönsä, tuppaavat monesti vaikuttamaan pelkältä sanahelinältä ja erottuvuuden tavoittelulta, mutta kanukki-duo Zaumin lanseeraama Middle Eastern Mantra Doom kuvaa hyvin loogisen ajattelun ja järjen tavoittamattomiin pyrkivää musiikkia.

Ei Oracles-esikoisella kebabin käry mitenkään erityisen voimakkaana kaiuttimista leiju, mutta sitarin käyttö kitaran sijasta basson ohella sekä verkkaisesti etenevien pitkien ja varsin minimalististen biisienhypnoottinen rytmitys luo kieltämättä vahvaa tunnelmaa seesteisyyteen pyrkivästä itämaisesta mantrasta. Mistään auringonpaisteisesta ja iloluonteisesta kukkakedoilla tapahtuvasta hippeilystä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Zaumin mumisemat hengellisyyttä huokuvat runot ovat sisällöltään ajattomia ja paikoittain jopa pahaenteisiä.

Tämän Infernon doom-katsauksessa Zaum nousee piikkipaikalle ennakkoluulottomalla ja haastavalla julistuksellaan. Jos kappalenelikon avaava, eteerinen ja tummanpuhuva Zealot ei vakuuta, ei sitä tee loputkaan veisut. Orcales onnistuukin pysäyttämään ja rauhoittamaan kummasti kesken arjen askareidenkin kiinnittämällä huomion itseensä salakavalasti mutta varmasti. Om ah ra pa ca na dhih.

Lost Society & Overkill - Pakkahuone, Tampere 17.4.2013

Amerikkalais-suomalainen kombo osoitti, että laadukkaan thrashin tulevaisuus voi olla niin nuorissa kuin vanhoissa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #96/2012

Evil-Lÿn

The Night of Delusions EP

Iron on Iron

4 Alan miesten ja naisten keskuudessa mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä on puhuttu jo pidempään, mutta tätä aiemmin yhtyeen perinneheviä ei ole voitu kuulla kuin keikoilla. Viiden biisin minijulkaisu onkin tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun avausraidaksi.

The Night of Delusionsin kohdalla on ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy metallista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. Tämä ei missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä, läpikotoisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen materiaali kauttaaltaan on aina visuaalista ilmettä myöten. Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia yllä, mutta keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyisen tunnelmaan saavat aikaan hyvän aikamatkan niin ikään 30-vuoden taakse, jolloin hevissä oli vielä usein edes pieni vaaran ja jännityksen tunne läsnä. EP on myös erittäin onnistunut äänimaailmaltaan, sillä leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on omiaan yhtyeelle.

Pienjulkaisua voi ainoastaan suomia suuremmin siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Niin mukavaääninen hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, toisi pieni äänijänteiden ekstravenytys lisää vibaa kuuntelijoiden punttiin. Evil-Lÿn onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWOBHM:n vuoteen 2012.

Horn of the Rhino

Grengus

Doomentia

3,5 Jos oli kahden vuoden takainen Horn of the Rhinon debyytti varsin rauhallista, mutta jokseenkin yllätyksetöntä perus-sludgea, ovat bilboalaiset laittaneet selkeän rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Nyt jyrätään ja kunnolla raskain käsin myös soundillisesti ja osin yllättämäänkin pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan peruslanaukseen.

Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja doomina etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä, herkän raskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissa amigon monipuolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin.

Horn of the Rhinon rujo, mutta samalla lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa. Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen, mutta tasainen kokonaisuus ei nouse miksikään genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen tarkemmalla korvalla seurattavien bändien listaan.

Ordo Obsidium

Orbis Tertius

Eisenwald

2,5 Kevätaurinko helottaa täydeltä terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa saman aikaisesti ämyreistä. Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä, mutta tätä tunnetilaa eivät amerikkalaiset pysty ensijulkaisullaan muuttamaan juuri yhtään. Trion 90-lukulaisen osin doom elementtejä sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä, melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu ainoastaan musiikin muttei tunnetasolla.

Orbis Tertius on julkaisu, josta ei löydy aitoa tunteen paloa eikä luomisen tuskaa, vaan ainoastaan genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia ratkaisuja. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä. Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo Obsidiumista nyt ole tämän tahtotilan muuttajaksi.

Overkill

The Electric Age

Nuclear Blast

4 Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna Overkillin ura ei 2000-luvulla ollut kovinkaan ihmeellistä, mutta kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisasten kivi tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eikä kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrash-veteraanit ole vanhentuneet ja löystyneet tippaakaan parissa vuodessa, sillä porukan 16. albumi The Electric Age on pirun energinen ja hyvän tuulinen pläjäys.

On hienoa todeta, että Bobby ”Blitz” Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki D. D. Vernin tanakka ja biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Bändillä on edelleen taito hyppysissä tehdä kepeän oloisesti rullaavia vauhtiveisuja avausraita Come And Get Itin tapaan, joissa raskaus on lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa ja jossa kummatkin ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. Rivakalle etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypillisen tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, joista esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon.

The Electric Agen ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Nyt pelkästään kymmenestä kiekon kappaleesta peräti puolet kellottaa kestoksi 5,5-6,5 minuuttia ja klassiseen ~40 minuutin LP-mittaan lyhennettynä intensiteetti olisi vieläkin hurjempaa ja nautittavampaa. Hyvä tosin näinkin, sanokaapa mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan?

Inferno #26/2005

EVOKEN
Antithesis of Light
Avantgarde Music 
 
8 Kevät auringon lämmittäessä sielua ja ruumista Evoken pyrkimys vastakkaiseen tilanteeseen ei näy vain pelkästään levynnimessä vaan se tuntuu vahvasti myös musiikissa. Kaksinumeroisia minuuttimääriä kestävät kappaleet tunnelmoivat äärimmäisen hitaissa ja synkissä atmosfääreissä ja suhteellisen minimalistinen lähestymistapa musiikkiin on riittävän ilmeikästä pitämään kiinnostusta yllä. Äärimmäisen matalalta kaikuvat murinat saavat kuuntelijan ajatukset kiertämään kehää lohduttomien aivoitusten ympärillä tai vastakohtaisesti toimivat tehokkaana siedätyshoitona krooniselle masennukselle.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Sydämen amiraali
Ranka

8 Uutukaisellaan amiraaliksi itsensä julistanut Martti Servo Napandereineen on jollain käsittämättömällä tavalla onnistunut sulattamaan musiikillaan usean metallimiehenkin teräksisen sydämen. Napander-musiikin leimaaminen puhtaaksi huumori-iskelmäksi osoittaisi ahdasmielisyyden lisäksi asiaan perehtymättömyyttä, vaikka toki molemmat elementit ovatkin kappaleissa lähes alati läsnä.

15 kappaleen mittainen Sydämen amiraali on sisäiseltä koostumukseltaan hyvin samankaltainen aiempien levytysten kanssa. Mukana on pari heti välittömästi Martti-klassikoiksi nousevaa rallia, levyn nimikappale ja Tillintallin sekä viisi-kuusi varmoiksi keikkahiteiksi nousevaa viisua kuten Maapallo radallaan ja Marttyyrin aika. Löytyypä levyltä vielä se yksi pakollinen outo lintu, punkhenkinen ja tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä esittävä Yleiskaava eduskunta. Levyn loppupuolisko onkin sitten helpommin unholaan painuvia kappaleita, joiden suurin vika on useimmiten siinä, että ne yrittävät olla liiankin vakavahenkisiä iskelmiä pahimpana esimerkkinä Tähdet on saaneet peiton.

Loppupeleistä on erittäin vaikea sanoa, mikä tekee hyvän Martti Servo kappaleen. Varmaan vain on, että sellaisen aikana mieliala kohentuu, suu vetäytyy hymyyn ja tanssijalkaa alkaa vipattaa niilläkin, joilla niitä on kaksi vasenta kappaletta. Vaikka tälläkin kertaa biisimateriaali on varsin epätasaista, nostaa parempi puolisko arvosanaa reilusti kokonaisuutta korkeammaksi.


MARTTI SERVO & NAPANDER
Tavastia, Helsinki 19.3.2005
 
Sydämen amiraali –levynjulkaisua juhlistava Martti Servo & Napander ei lämmittelybändiä kaivannut mukavan täyteen ahtautuneella Tavastialla. Yleisö kävi jo ennen keikkaa siinä määrin kuumana, että ennen keikkaa järjestetyssä huutokaupassa Napander–orkesterin keikkakostyymeista vuosimallia 2003-05 maksettiin lähes järjestään kolminumeroisia euromääriä.

Ennen puoltayötä startannut vajaa 1,5–tuntinen Napander–risteily polkaistiin käyntiin uuden levyn merihenkiseen teemaan sopivilla vanhoilla klassikoilla Reimarivalssi ja Maailman sinisen taivas. Tunnelma oli välittömästi katossa kuin vanhainkodin päivätansseissa, jossa tanssaajille oli tarjottu tripla–annos nitroja. Dementiakaan ei tuntunut vaivaavan musiikin tahdissa vankasti fiilistelevää sekalaista yleisöä, sillä sen verran hanakasti Martintaudin saaneet lauloivat niin uusien kuin vanhojenkin kappaleiden mukana.

Lukuisilla erilaisilla vierailijoilla mm. Wiipurilaisen osakunnan kuorolla varustettu stora-Napander soitti läpi lähes koko uutukaisen levynsä, mutta Maapallon radallaan –kappaleen puuttuminen setistä oli hienoinen yllätys. Tutut vanhat klassikot Hitti-litti Litmasta ja Saunaa myöden täydensivät settiä osuvasti ja tulihan se pakollinen keikanpäättöviisu Viikonloppukin sieltä kuten oli odotettavissa. Harvoin näin rauhallisen musiikin keikalla näkee ja kokee näin riehakasta menoa.

MUSTAN KUUN LAPSET
Talvenranta
Roihu

4 Mustan kuun lapset on aina vaikuttanut tekotaiteelliselta yritykseltä luoda muista erottuvaa ja sofistikoitunutta mustaa metallia. On oikeastaan hieman ihmeellistä, että viidennellä julkaisullaan bändi kuulostaa kömpelöhköjä sovituksia ja munatonta soundipolitiikkaa myöten yhä demotason kokoonpanolta. Laulajan kärinä kuulostaa pakotetun puhdittomalta ja musiikki tuntuu seikkailevan varsin linjattomasti simppeleine melodioineen laidasta laitaan. Vaikka sanoituksissa on uskallettu poiketa genren perusteemoista, kuulostavat teksti yhä angstisen goottiteinin pöytälaatikkorunoudelta.


OVERKILL
ReliXIV
Regain

6 Overkill ei edelleenkään anna armoa ja vaikka takana alkavatkin olla ne päivät, jolloin bändi tappoi talossa ja puutarhassa, on bändi parinkymmenen vuoden jälkeenkin yhä hyvässä iskussa. Levyn nimikin paljastaa uutukaisen olevan 14. kiekko bändin uralla, mitä voidaan pitää varsin kunnioitettavana suorituksena aina omista tyylistään tiukasti kiinni pitäneelle orkesterille.

Overkill ei koskaan ole lähtenyt seurailemaan trendejä vaikka toisekseen eipä se niitä ole koskaan myös itse luonut. Kokoonpanon musiikki perustuu yhä keskitempoiseen perustanakkaan thrash-riffittelyyn, jossa on yhä edelleenkin kaikuja niin bändin punk-juurista kuin 80-luvun metallista. Levyn alkupäähän sijoitettu materiaali tuntuu olevan loppua potkivampaa ja mielenpainuvampaa hyvänä esimerkkinä hypnoottisen ketosäkeen omaava Bats in the Belfry. Lopun materiaali on kyllä tasalaatuista, mutta samalla myös helposti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos lipuvaa.

ReliXIV ei todellakaan yllätä hyvyydellään muttei huonoudellakaan. Suurimmat hudit levyltä löytyvät heikon tuhnuisista kitarsoundeista sekä levyn ärsyttävästä punk-henkisestä päätösrenkutuksesta Old School.

 
THE MIST AND THE MORNING DEW
The Mist And the Morning Dew
Vendlus

7 Pitkän bändinimen taakse kätkeytyy kotimaista osaamista esittelevä joukkio, jonka neljä kappaletta on alun perin julkaistu promona ja nyt bonuskappaleella varustettu MCD nostattaa ennakko-odotuksia tulevan täyspitkään suhteen. Bändin nimi kuvaakin varsin hyvin kauniisti ja rauhallisesti eteenpäin soljuvia hypnoottisia kappaleita, joita edesmenneestä Unholystakin tunnettu Veera Muhli hauraan herkästi tulkitsee. Mistään synkistelystä musiikissa ei ole kysymys, vaikka etäisesti useat folk-henkiset melodiat taustalle upotettuine viuluineen ovatkin tenhoavan surumielisiä.

Inferno #11/2003

ANNIHILATOR
Double Live Annihilation
AFM

Kiitos warettajien, promon tynkäversio sisältää vain noin 2/3 kaupan hyllyiltä löytyvistä tuplasta ja nekin biisit yhdelle raidalle tungettuina. Uuden levy-yhtiön kautta julkaistu live-lätty nostaa helposti esiin ennakkoluuloja turhasta rahat pois julkaisusta. Pitkän uran tehneen orkesterin repertuaarista löytyy kuitenkin tukku keikoillakin soitettuja hienoja ralleja eikä pelkästään niiltä parilta ensimmäiseltä klassikkojulkaisulta. Yllättävintä levyllä on Joe Comeaun erittäin vahva suoritus. Vanhojen ikivihreiden tulkinta on todella hienoa, 90-luvun vaisumpaan materiaaliin hän saa puhallettua rutkasti uutta potkua ja tuoreetkin vetäisyt ovat asiaan kuuluvasti levy-versioihin verrattuna energisempiä. Levyn saundit ovat tuhdit ja bändi vetää intensiivistä ja vimmaista settiä ilman turhia välipulinoita. Kun vielä kaiken huipuksi Jeffin kitara soi upeasti ja värikkäästi, on kyseessä yksi parhaimmista ja yllättävimmistä keikkalevyistä vuosikausiin. 8/10

ANTIMATTER
Lights Out
Prophecy

Taipaleensa toiselle etapille edennyt irlantilaisduo on luonut oktetillisen verran musiikkia hämärtyviin iltoihin ja valoisiin öihin. Musiikki on aiempaa seesteisempää ja tasaisempaa, mutta tunnelmaa ei ole kevennetty saati muuten muutettu. Aisaparin tunnetumman puoliskon vaikutus on ilmeinen niin melodioissa kuin tunnelmassa, ja tarkkakorvaiset henkilöt löytävätkin musiikista selkeitä viittauksia menneisiin melodioihin. Tummanpuhuva rauhallinen ambient ja elektrohenkinen musiikki valuu levyltä hitaasti upean ja sielukkaan naisäänen tulkitsemana, eikä harvemmin kuultava miesvokalistikaan ole väärässä seurassa. Yksinkertaisiin ideoihin nojautuva musiikki on hypnoottista ja rauhoittavaa, eikä levyltä edes kaipaa yksittäisten kappaleiden nousemista toisten yläpuolelle. Orkesteri kuulostaakin ensimmäistä kertaa tasapainoiselta niin itsensä kuin musiikinkin suhteen. Vaikka levy onkin astetta vaikeammin lähestyttävissä kuin debyytti, on kokemuksen kautta tapahtunut kypsyminen vienyt bändiä selkeästi eteenpäin. Valot puhuksiin ja fiilistelemään. Hyvää yötä. 8/10

BORIS
Amplifier Worship
Southern Lord

Southern Lord artisti Boriksen suhteen ennakkoaavistus osuu lähestulkoon oikeaan. Aiemmin ainoastaan kotimaassaan Japanissa julkaistu levy tarjoaa runsaasti erittäin matalalta pöriseviä ja surisevia bassoja ja kitaroita. Tiettyjä yhteneväisyyksiä löytyy muihin samalla yhtiöllä majaileviin artisteihin kuten esimerkiksi Khanateen. Siinä missä edellä mainittu keskittyy kuitenkin hypnoottisen piinaavaan junnaukseen, heittää nousevan auringon maan poijjaat kehiin jopa psykedeelistä rokkia ja punkkia puettuna minimalistiseen transsimaiseen muotoon. Viidestä tyylin mukaisesti pitkästä kappaleesta on muotoiltu levyllinen kokonaisuutena kuunneltavaa tajunnanvirtaa. Bändillä on ajoittain hämärät hetkensä ja ovelien vastakohtien kautta musiikista muodostuu oikeanlaisessa mielentilassa mielenkiintoisia tunnetiloja. Joskus tällaista jaksaa, useimmiten taas ei. 5/10

EARTHRIDE
Taming of the Demons
Southern Lord

Prätkämiesten doomiksi kuvailtu Earthride ratsastaa maanläheisesti Black Sabbathin ja perinteisemmän doomin hengessä. Vannoutuneimmat genreen perehtyneet henkilöt tunnistanevat bändistä muutamat nimet aikaisempien kokoonpanojensa perusteella. Musiikista löytyy mukavaa groovea ja rentoa raskautta vahvassa 70-luvun hengessä. Komeuden kruununa on David Shermanin vahva Lemmymäinen ääni, joka tuo hyppysellisen lisäsärmää ja räkää musiikkiin. Tanakka rytmisektio luo jykevän perustan kitaristille vaellella omassa äänien täyttämissä sfääreissään. Mitään uutta ja mullistavaa levyltä on aivan turha etsiä, mutta nelosvaiheella eteenpäin rullaava doomin nelitahtinen kaksipyöräinen soveltuu hyvin ajoon laiskoina lämpiminä kesäpäivinä. 7/10

GRIEF
Turbulent Times
Southern Lord

Ennenjulkaisematonta ja harvinaista pääosin 7”/10” vinyyliformaatissa julkaistua materiaalia sisältävä kokoelma esittelee brutaalin sludge doomin pioneerin vakavaa masennusta tihkuvia hengentuotoksia. Laulajan aggressioita henkivä rähisevä laulutyyli sopivaa junnaavaan ja laahaavaan musiikkiin, josta paistaa läpi aito ahdistus ja viha. Karu ja kaunistelematon kokonaisuus painaa päälle täydessä pommilastissa olevan B-52:n lailla, mutta osumatarkkuus jää valitettavan keskinkertaiseksi. Rypälepommimainen äänimassa leviää kyllä tasaisesti tappavasti pitkin vastaanottajan tannerta, mutta häränsilmäosumien puuttuminen heikentää huomattavasti tehovaikutusta. Tällä ei oikein osu eikä uppoa, vaikka vanha toimivaksi havaittu kalusto onkin raskasta kaliberia. 4/10

MAPLE CROSS
Next Chapter
Verikauha

Pohjoisen hurjat ovat heränneet pitkäksi horrokseksi osoittautuneesta tilastaan ja tyrkänneet ulos toisen täyspitkänsä lukuisten demojen jälkeen. Heti alkutahdeista lähtien bändi svengaa mukavasti kuin hullu poro. Svengistä voidaan kiittää biisien merkillistä ”humppameininkiä”. Laulaja puristaa väkisin keuhkoistaan ilmaa pihalle ja saa aikaan mallikkaan takakireän äänen. Vaikka biisit ovatkin varsin suoraviivaisesti eteneviä jolkotuksia, löytyy niistä silti usein kokonaisuutta piristäviä melodioita ja rohkeita riffityksiä. Kappaleet hujahtavat kuitenkin korvien ohi ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa, ja päällimmäiseksi jääkin ”tässäkö tämä nyt oli?” –tunne. Vaikka musiikin taustalla onkin selkeästi havaittavissa asennetta, ponnettomat kitararariffit ja saundit hidastavat meininkiä ikävästi. Pitkän linjan metallisteja olisi kiva arvostaa paremmallakin arvosanalla, mutta korvieni kaappaamat ääniaallot harmaassa aivomassassa tulkittuna eivät valitettavasti tällä kertaa havaitse parempaa. 6/10

MERCILESS
Merciless
Black Lodge

Lähes vuodesta miekka ja kilpi metallitahkoa vääntäneet herrat ovat jo kertaalleen ehtineet pitää pidempääkin paussia. Vanhan koulukunnan asenne ja henki ovat yhä erittäin vahvasti mukana kalmanhajuisessa thrash-runttauksessa ja levy eteneekin junan lailla vastustamattomasti eteenpäin. Biiseistä löytyy paljon hyviä, tuttuja ja turvallisia riffi-vyörytyksiä, joiden päälle mukavan räkäinen ja räyhäävä vokalisointi on erittäin osuvaa. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua mutta sinisen sijasta musiikissa on myös havaittavissa mustaa. Biisistä toiseen jatkuva tasainen jyskytys tuppaa kuitenkin vain unettamaan ja musiikissa soisi kuulevansa edes Kouvolan rautatieaseman kaltaisia pysäkkejä. Levyn Entombed-henkisen päätösraidan kaltaisia Riihimäen asemaa muistuttavia kappaleita toivoisi kuulevansa enemmän. 6/10

MYTHOLOGICAL COLD TOWERS
Sphere of Nebaddon
Sound Riot

Samballa ja oudohkon nimen omaavalla orkesterilla on sama kotimaa, mutta siihen yhteneväisyydet jääväätkin. Muhkeassa ja tummanpuhuvassa doom-deathin kategoriaan lokeroitavissa musiikissa on mukana miellyttävän mureaa mörinää ja mukavan mystinen tapa käyttää soolokitaraa lähes jatkuvasti. Koskettimia käytetään onneksi säästeliäästi ja positiivisessa mielessä tasaisella levyllä tunnelma osataan myös luoda ja tiivistää myös yksittäisissä kappaleissa. Melodioissa on havaittavissa etäisiä yhteneväisyyksiä Novembers Doomin kanssa, vaikka yleisilme onkin parikymmentä kiloa raskaampi. Biisejä ei laahata eteenpäin totaalisen hitaalla temmolla, vaan keskitempoiset kompleksisia rakenteita omaavat kipaleet työntyvät omaperäisinä esiin alan yrittäjien laakeilta tasangoilta. 7/10

NEGATIVE REACTION
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two

Oikeaoppisesti mutta tympeän tylsästi vetelee orkesteri ilman suurempaa groovea sludgen/doomin saralla kyntävää musiikkiaan. Kitarat murisevat raskaasti matalalta ja laulaja karjuu asiaankuuluvasti keuhkorakkulansa tyhjiksi. Meno on kuin Pohjanmaan tasaisia peltoja kyntävällä traktorilla, joka vetää perässään kivirekeä. Sovituspuoli tökkii ajoittain, jonka ansiosta osa kappaleista tuntuu hätäisesti kyhätyiltä ylijäämäriffien sekamelskalta. Kaikki genren elementit ovat kyllä löydettävissä kohtuullisesti hyödynnettyinä, mutta ilman omia varsinaisia ideoita ja musiikkiin sisällytettyä sielukkuutta kokonaisuus jää ontoksi lahopuun tavoin. Tasaisen tappavalla, joskin tehokkaalla runnomisella, orkesteri saa aikaiseksi graniittisen kivipaaden kooltaan kantti kertaa kantti. Kivan näköinen, mutta vaikea tarttua kiinni saati kantaa. Ilman tämän parempaa käsikirjaa linnunradan seikkailuissa eksytään taatusti eikä mahdollisissa taisteluissakaan ole suuria urotekoja luvassa. 5/10

OVERKILL
Wrecking Everything DVD
Spitfire

Aiemmin julkaistu samanniminen live-lätty antoi jo odottaa paljon, mutta sen digitaalinen audiovisuaalinen vastine ei ainoastaan lunasta odotuksia vaan pistää vielä pykälän verran paremmaksi. Parituntinen, yli kahdenkymmenen biisin setti on todellista mannaa vanhan liiton miehille ja naisille, sillä se painottuu pääasiassa viiteen ensimmäiseen levyyn uudempiakaan täysin unohtamatta. Bändi on yhä todella kovassa iskussa eikä Bobbyn myös live-tilanteessa omaperäistä ääntä voi tarpeeksi ihmetellä saati ylistää. Orkesteri ei kuulosta tippaakaan parikymppiseltä, vaan teinipoikien innolla ja raivolla biisit piiskataan aivan toisiin atmosfääreihin kuin studiolevyiltä on totuttu kuulemaan.

Tekninen toteutus on ehkä hieman yllättäenkin todellista huippulaatua, eikä kameroiden määrässä ole säästelty. Pienimuotoisiksi häiritseviksi tekijöiksi nousee ainoastaan muutamassa kohtaa ylenpalttinen strobojen käyttö sekä tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan ärsyttävän nopeat leikkaukset. Kun valittavana on vielä normaalin kaksikanavaisen stereoääniraidan lisäksi DTS ja DD-raidat, ovat hevimieliset kotiteatterin omistajat enemmän kuin mielissään. Tuplalevyn toinen puolisko tarjoaa pakollisen kuvagallerian lisäksi reilun puolitoistatuntisen bändin parissa. Löytyy niin kulissien takaista keikkoihin valmistautumista, fanien tapaamista ja kommentteja kuin mielenkiintoisia haastatteluja ja live-pätkiä uran varrelta. Kokonaisuus on erittäin tuhti paketti hienosta orkesterista, jolla on yhä paljon annettavaa metallin maailmalle. 9/10

ROSSOMAHAAR
Quaerite Lux in Tenebris
Xtreem Music

Idän ihmeet tarjoavat toisella täyspitkällään ärsyttävän ohuilla kitarasaundeilla ja rumpukoneelta kuulostavalta rytmiosastolla tahditettua sinfonista black metallia. Koskettimia käytetään tietty erittäin runsaasti ja kappaleita väritetään lukuisilla monimutkaiseksi aiotuilla kappalerakenteilla. Temmot vaihtelevat nopeasta pätä-pätä kompista hyvinkin keskitempoisiin tai hitaisiin ja biiseihin on tungettu paljon hyvinkin erilaista tavaraa. Bändillä on käytössään kyllä muutamia ihan mielenkiintoisia ideoita eikä musiikkikaan töki pahemmin missään vaiheessa. Lopputulos on kuitenkin valitettavan keskinkertainen ja vaisu. Mitään ennenkuulumatonta tai edes hyvin tehtyä vanhan kertausta ei levyltä löydy. Paremman kuunneltavan puutteessakaan en välttämättä olisi levyyn heti ensimmäisenä tarttumassa. 4/10

SCEPTRE
Fucking Metal Motherfuckers
Merciless

80-luvun tosimiesten hevimeiningin nimeen vannova ja uhmakkaalla metalliasenteella liikkeellä oleva Chicagon trio on epäilemättä täysin tosissaan. Biisin- ja levynnimiä katsastamalla sekä sanoituksia lukemalla koko toiminta tosin vaikuttaa varsinaiselta urpoilulta, mikä tietyssä mielessä heviin kyllä kuuluukin. Siinä missä edellinen I’m Going to Hell oli äärimmäisen puuduttava ja biisistä toiseen paikallaan junnaava pläjäys, harppaa uutukainen pistekaupalla eteenpäin. Tyyli on vaihtanut hieman aiempaan verrattuna erittäin suoraviivaiseksi ja yksinkertaiseksi Celtic Frost/Carnivore orkestereista taatusti vaikutteita imeneeksi metal/thrash retroiluksi. Vanhan liiton nimeen vanniovan musiikin ongelma on erittäin tyypillinen. Vanhojen ideoiden lainaaminen ja kierrättäminen ei yksinkertaisesti tänä päivänä riitä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä kaikki on tehty paremmin jo vuosikausia sitten jolloin se vielä oli lisäksi omaperäistä. Nyt Scepter kuulostaa vanhan liiton äijän korvissa ihan mukavalta, mutta ponnettomalta ja keskinkertaisen tylsältä. 5/10

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa.  6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10

Inferno #6/2002

DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision

Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista, sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien, levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä, ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on erittäin outoa.

Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin, mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour Some Sugar on Me -kappaleista.

Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti hyllyyn pölyä keräämään. 4/10

DEVOLVED
Technologies
Casket Music

Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan. Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta. Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi, myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi pienoisen audioähkyn. 6/10

DORO
Fight
Steamhammer

Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä, jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma. Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa. Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain, ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10

ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records

Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti 53 minuutin ajan.

Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10

FOZZY
Happen
Steamhammer

Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla. Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ

HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media

80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin. Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa. Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in miesopiskelijalla.

Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin vuosituhannelle. 7/10

OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records

20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa. Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.

Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu, syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10

ROOT
Black Seal
Redblack Productions

Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan, ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin. Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu, mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10

ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer

25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs. Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10

ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media

Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa. Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja. Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa jatkaa elämistään. 8/10

SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer

Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer on päättänyt tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille. Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10

TANKARD
B-day
AFM Records

Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day . Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa, ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen. Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään. Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi. Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10

VACANT STARE
Vindication
Copro Records
 
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia" hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina, mutta en juurikaan muuten. 4/10

VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer

Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye. Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan ja arvostelemaan. 4/10