Inferno #219/2023

Coven Japan
Earthlings
No Remorse
2,5

Vuoden 2017 minimallinen ensijulkaisunsa antoi yhtyeestä kovin hailakan kuvan, j-hevinsä kun oli kaikessa koukuttomuudessaan hyvinkin ponnetonta. Nyt täyspitkälle saavuttuansa positiivista kehitystä on tapahtunut, mutta eipähän tälläkään levyllä vielä edes nousevan auringon korkeuksiin ylletä.

Jos yhtye onkin selvää jatkumoa kotimaansa metalliperinteeseen aina tunnetuimmista Loudnessista ja obskuurimmasta Seikima-II:sta lähtien, vilahtelee sen melodioissa viittauksia Iron Maideninkiin. Earthlings onkin kaikin puolin perusmallin perinneheviä, joka saa vähäisen määrän sympatiaa ja irtopisteitä eksoottisesta tavastaan käyttää äidinkieltään kertosäkeiden tullessa englanniksi normaalisti.

Coven Japanin astetta kevyemmällä kädellä soitettu hevi jää kuitenkaan sisällöltään vähän liian heppoiseksi ja vaikutelmaa ylikorostaa entisestään tylsä rumpukonepätkytys. Söpöiksi animehahmoiksi sonnustautuva nuoriso saattaisikin intoilla levystä huomattavasti enemmän mitä farkkutakin päälle vetävä varttuneisto. Lupaileehan nimiraidan pitkä alkukin lähes täysiveristä balladia ja vastaavankaltaista kikkaa hyödynnetään taajaan myös muualla.

Crust
Dissolution
Avantgarde
3

Arvojen ja moraalin rappeutumisesta kovasti huolissaan olevan Crustin kanta kotimaansa käymään hyökkäyssotaan ei ymmärrettävästi käy selville julkaisustaan. Eikä tällä ole edes mitään väliä, ainakin jos taiteeseen osaa lähtökohtaisesti suhtautua erottaen lopputuotoksen sisällön tekijöidensä omista henkilökohtaisista näkemyksistä.

Vajaan vuosikymmenen kestäneen olemassaolonsa aikana yhtye on ollut hyvinkin tuottelias, onhan alun EP-kasan jälkeen julkaistu nippu sinkkuja, live-levyjä ja neljä aiempaa täyspitkääkin. Luontaista musiikillista kehitystä on siis hyvinkin ehtinyt tapahtua, sillä yhtyeelle tällätystä blackened doom sludge -leimasta ei ole paljoakaan kuultavissa. Dissolution kun on selkeästi pohjimmiltaan hyvinkin black metalia.

Soundien ja ilmaisun karheudesta huolimatta yhtye ei kuitenkaan kuuluu karkeimpaan sarjaan, vaan jauhava toisteisuus yhdistettynä tempon vaihteluiden kautta post-tunnelmallisuuteen luo etäisiä mielikuvia jopa Mglan suuntaan. Samalle sävellysten sivistyneisyyden tasolle Crust ei vielä tosin yllä, mutta sen musiikilliset kasvot ovat kumminkin omat ja niitä on mahdollisuus luoda ja kohottaa enemmänkin.

Délétère
Songes d'une Nuit Souillée
Sepulchral
4

Quebecin alueen omaehtoinen ja omalaatuinen black metal on jo vuosien ajan nostanut päätään, että ilmiöstä puhuminen ei ole millään muotoa liioittelemista. Vaikka aluetta edustavien bändien määrä onkin maltillinen, osin samoista tyypeistä koostuva ja vieläpä pitkälti Sepulchral Productionsille levyttävä, kytee pinnan alla taatusti jotain laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin pelkkä vahva yhteisöllisyys.

Kolmatta levyään julkaiseva Délétère istuu skeneen mallikkaasti. Songes d'une Nuit Souillée ei pohjimmiltaan ole musiikillisesti sen mullistavampaa kuin mitä esimerkiksi Suomessa on tällä vuosituhannella tyypillisimmin tehty. Sen kylmässä ja karheassa black metalissa on Pohjolasta tuttua melodisuutta, mutta tunnelmaltaan se on alkukantaisen sijaan jalostuneempi aina sivistyneisyyteen saakka ilman hienohelmojen havinaa. Tämä onkin yksi itäiseen Kanadaan sijoittuvan alagenren merkittävimmistä joskin muutoin vaikeasti määriteltävistä ominaispiirteistä.

Kulunut vuosi ei ole ollut kovinkaan ihmeellinen mustan metallin suhteen ja jo siksikin Délétèren pimeästä ajasta kumpuavat ruttolaulut on helppo nostaa parhaimmistoon. Tätä ei pidä kumminkaan ottaa vähättelynä yhtyettä kohtaan, sillä julkaisunsa on vastaavalla laadukkaalla tasolla jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneen Forteressen Thèmes pour la Rébellion kanssa.

Dream Unending/Worm
Starpath
20 Buck Spin
3,5

Tässäpä bändikaksikko, jotka sopivat kerrassaan mainiosti toistensa seuraan samalle julkaisulle. Molemmat kokoonpanot kun lähestyvät doom-deathia hieman epäortodoksisista vinkkeleistään omalla erilaisella tavallaan, joka on hyväksi havaittu jo aiemmilla levytyksillä.

Dream Unending tunnelmoi matalalla murinalla tulkitusta laulustaan huolimatta melkoisen kepeästi kahdessa pitkässä biisissään, joihin on istutettu reilusti herkkyyttä heleällä kitaravaeltelulla. Kuullaanpahan So Many Chancesissa jopa pätkä puhdasta miesääntä, joka on täysin kotonaan kokonaisuudessa. Lopputulos on tällaisessa kontekstissa ja määrässä toimivaa eikä aistinelimiin jää minkäänlaista light-version inhaa tunnetta.

Kimppakaveri Worm on ihastuttanut edellisillä Foreverglade-täyspitkällään ja pienemmällä Bluenothingilla. Senkään lähestymistapa raahustamiseen ei ole millään muotoa lyijynraskasta, mutta kappaleiden ilmavaan tunnelmaan on osittain kätketty myös synkempiäkin sävyjä. Laulajan  ärrimurreilu, kuiskailu ja ärinöinti tuovat oman monipuolisen lisänsä muutenkin monipuoliseen kappaletrioon, jonka vaikutteet ulottuvat kaukaisimmillaan aina black metaliin ja gootteiluun saakka.

Starpath on kiehtova kimppa, joka kuitenkin jää kokonaisuutena inasen verran kummankin omista tuotoksista.

Fraught
Transfixed on Dying Light
Argonauta
2

Esikoistaan julkaiseva Fraught käynnistää tuotoksena räväkästi. Kappalekaksikko pohjautuu death metaliin, jonka päälle on ripoteltu mustempia aineksia laulutyylissä ja sekaan tiputettujen riitasointujen muodossa. Kolmannessa Indignities of Decay -biisissä tempo on taas tiputettu lähelle doom-lukemia ja mittoja aivan kuten loppupuoliskon parissa muussakin rallissa. Laveasti tarkasteltuna mainostettu blackened sludge -genre pitää siis jossain määrin paikkansa.

Levyn alku lupaa kuitenkin enemmän mitä loppu tarjoaa. Puolivälin tienoilla pakka alkaa levitä käsiin ja biisit muuttuvat päämäärättömäksi vähän joka suuntaan huitomiseksi. Osumatarkkuuden kärsiessä kiinnostus lerpahtaa tylsyyden nostaessa ikävästi päätään. Tämä on helppoa diagnosoida monia debyyttejä vaivaavaksi lastentaudiksi.

Päätösbiisiksi jätetty levyn selkeästi tuomitsevin nimiraita onnistuu herättämään horroksesta, vaikka sekä leikattavaa että viilattavaa senkin sisällöstä löytyy muiden lailla. Ennen seuraavaa julkaisuaan irlantilaisten voisi olla hyvä ottaa muutama nestemäinen aamupuuro kera elämän veden antamaan neuvoja ja tuomaan lisää viisautta sävellyksiinsä.

Horrifier
Horrid Resurrection
Personal
3

Niin yhtyeenä kuin jäsenistöltään nuoret vuonojen kasvatit möyrivät visvaisen death metalin parissa ensimmäisellä pitkäsoitollaan, jonka esikuvat käyvät ilmeisen selviksi heti kättelyssä jo pelkästä nimestä mutta myös ensitahdeista. Kaikenlaiset modernit jonninjoutavat hömpötykset kuten siirappimelodiat tai tekoälyn luomalta kuulostava suorituskikkailu loistaa poissaolollaan.

Mutta eipä Horrid Resurrection kaikessa normaalia astetta rujommassa lähestymistavassaan ole mitenkään poikkeuksellinen täydellisyydestä puhumattakaan. Autopsya ja Repulsionia on kovasti kuunneltu ja oppi onkin mennyt lähes kiitettävällä arvosanalla perille. Hyvin hoidetun palvonnan lisäksi omaa näkemystä voisi silti haudata musiikkiin vähän enemmänkin, vaikka maukkaita hidasteluita aavemaisine tunnelmointeineen onkin sopivasti oikeissa paikoissa.

Mistä päästäänkin siihen, että biiseistä voisi aivan surutta pilkkoa turhia ulokkeita pois aivan surutta, turhan moni kun ylittää kuuden minuutin rajapyykin eivätkä loputkaan ole nasevissa punkkimitoissa. Eikä kyllä haittaisi yhtään sekään, jos seuraavalla julkaisulla tuotantoon kaadettaisiin ämpärillinen räkää ja hurmetta tehden siitä entistä maksoittuneemmalta löyhkäävää.

Slow
Abîmes I
code666
3

Nimi on tässäkin tapauksessa enne siitäkin huolimatta, että se on lyhenne sanoista Silence Lives Out/Over Whirlpool. Duona toimiva kokoonpano kun lupsahtaa nykyisellään vaivattomasti funeral doom -lokeroon, johon alkuaikojen droneilusta on aiempien kuuden albumin myötä liikuttu.

Periaatteessa Slow on genren peruskauraa, joka ei lähtökohtaisestikaan ole kovin innovatiivista tai yllättävää. Lukemattomien bändien pääjehu Déhàn komennossa asiaankuuluvan vähäiset ja pitkät biisit raahustellaan verkkaisesti syntymästä kuolemaan eikä niiden toisistaan erottelemisella ole suurtakaan merkitystä maltillisen mittaiseksi jätetyn kokonaisuuden kannalta.

Kaveri osaa kuitenkin ladata jyhkeille sävellyksille sellaista painoarvoa, että lopputulos ei muodostu  tasapaksuksi mötkäleeksi. Pohjaan päin painavaa tummaa massaa ja tunnelmaa on riittämiin ja muutamat kitara- sekä kosketinkuviot elävöittävät ajoittain yllättävästikin muuten matalataajuuksista massiivimurahtelua ilman että musiikillisesta ytimestä karattaisiin liian kauaksi. Abîmes I onkin hyvä genren perusteos.

Vastum
Inward to Gethsemane
20 Buck Spin
3,5

Tässäpä levyllinen päällekäyvää alkuvoimaista ruhjontaa, jonka pelkkä kuuntelu saattaa aiheuttaa mustelmia. Yhtyeellä on hieno taito olla samaan aikaan sekä primitiivinen että tarkasti kontrolloitu, jonka ansiosta pitkähköt ja enimmäkseen keskitempoisesti jyräävät pienin jipoin varustellut biisit ovat vakuuttavuudessaan tehokkaita.

Inward to Gethsemanen mustanpuhuvassa ilmapiirissä on myös sellaista painostavuutta, jonka uhkaavuus vain kasvaa volyymin myötä. Puolivälistä löytyvän lyhyen instrumentaalisen kavaltajan jälkeen albumi tuntuu vain terävöityvän kohti pahaenteistä Corpus Fractum -lopetusta.

Vastumin death metalille ei naura enää Jeesuskaan.