Inferno #128/2015

Artizan

The Furthest Reaches

Pure Steel

2,5

Saksalaista Pure Steel ja tämän peräti viittä(!) alalafkaa täytyy kyllä arvostaa yrittämisestä sekä pienien että uusien bändien tukemisesta julkaisurintamalla siitäkin tosiasiasta huolimatta, että vähänkään laadukkaammat levyt ovat erittäin harvassa. Erityisesti kaukana valtavirran ja trendien ulkopuolella uivan jenkkimetallin esilletuonti säväyttää jostain syystä puljun toiminnasta eniten, jos tältäkään osastolta ei vaikutusta ole tehnyt kuin aiemmin tänä vuonna julkaistu Born on Firen Dead Winter Sun.

Artizanin kolmas lätty on hyvin tyypillinen Pure Steel julkaisu niin hyvässä kuin pahassa. Amerikan keijot esittämässä scifi konseptiin puettua melodista metalia kiinnostaa lähtökohtaisesti paljonkin, mutta lopputulos on pettymykseksi melkoisen vässykkä. Luvattua eeppisyyttä,progressiivisuutta ja raskautta löytyy aivan liian vähän ja miellyttävä-ääninen Tom Bradenkin tuntuu tontillaan pidättyväiseltä yhtyetovereidensa ja heidän sävellyksiensä lailla

The Furthest Reachesilla potentiaali on kyllä selvästi aistittavissa kaukaisessa horisontissa, mutta käyttöön siitä ei ole saatu kuin noin puolet. Tämä tuntuu perin ärsyttävältä, sillä vakavista puutteistaan huolimatta albumia on yllättävänkin vaivatonta kuunnella ja muukalaisten maapallonvaltauksesta hyvin myös musiikillisesti toteutetulle tarinalle olisi kyllä tilausta.

Axemaster

Overture to Madness

Pure Steel

1,5

30 vuoden aikana Axemaster on ehtinyt vaihtaa melkoisen nipun basisteja, laulajia sekä rumpaleita ja onpahan bändi kokeillut myös nimenvaihtoa ennen palaamistaan takaisin vanhaan hyväksi havaittuun. Kaikesta vaihtoruljanssista huolimatta muutama albumikin on saatu aikaiseksi sekä pieni nippu demoja, sinkkuja ja splittejä, mutta kovinkaan kaksisia biisejä ei ainakaan näin vuonna 2015 osata vielä tehdä.

Periaatteellisella tasolla bändin musiikki on ihan ok, sillä 80-lukulainen Amerikan heavy/power metal on lähes aina kiehtovaa erotessaan melkoisesti eurooppalaisesta iloluonteisesti tuku-tukusta raskaudellaan ja synkkyydellään. Näin myös Overture to Madnessilla, mutta siinä missä muutama yksittäinen keskitempoisesti marssiva rallikuulostaakin vielä ihan siedettävältä, alkaa identtisin kaavoin toteutettujen biisien läpikuuntelu lähes tunnin mittaiselta levyltä käymään tylsältä liukuhihnatyöltä hyvinkin nopeasti.

On hienoa, että setämiehet jaksavat puuhastella musiikin parissa vuodesta toiseen golfaamiseen siirtymisen sijasta, mutta Overture to Madnessia kuunnellessa ei ole mikään ihme, että Axemaster on jäänyt divaritasolle epäilemättä myös kotimaassaan. Sen verran huonolla tavalla köppäinen ja mitäänsanomattoman se on.

Demon Eye

Tempora Infernalia

Soulseller

3

Kovin moni on toitottanut olevansa totaalisen kyllästynyt kaikenlaiseen musaretroiluun jo aikoja sitten. Vaan niin kauan kuin itse musiikki on hyvää, on herttaisen yhdentekevää mitä genreä se edustaa tai kuinka moni siitä tykkää. Liekö kuitenkin ennakkoluulot menneet itsellä hetkellisesti kiinnostuksen edelle, sillä ensivaikutelman perusteella Tempora Infernalia vaikutti melkoisen yhdentekevältä onnistuen nostattamaan jopa pienoisen ärsytyksen pintaan.

Vaan eipä jenkkien kakkoskiekko nyt ole täysin silkkoa sisällöltään. Jos kolme julkaisua yhtä monessa olemassaolovuodessa kertovatkin ainakin tämän levyn perusteella enemmän hätiköinnistä ja intoilusta kuin varsinaisesta luovuudesta, paranee lopputulos kuitenkin lisäkierroksilla kohtuulliseksi. Tokihan kaikki Demon Eyessä nimeä lukuun ottamatta ovat velkaa Black Sabbathille ja etenkinPentagramille, mutta hyvältä voi ja kannattaa aina lainata kun taas paskoilta se ei kannata.

Kaiken modernin hömpötyksen seassa tällaisellekin helpolle ja mukavalle rennon synkästi rokkaavalle kuuntelumusalle on silloin tällöin aikansa ja paikkansa, vaikkei Tempora Infernaliaan tutustuminen missään määrin pakollista olekaan. Eihän kukaan pelkkää korvakarkkiakaan jaksa alituiseen itseensä tunkea.

Hard Action

Sinister Vibes

Svart

3,5

Hard Action on puhdas action rock -yhtye. Hyvä lisä siis tämän garage rock -perinteen jatkumoon, jonka tunnetuimpia seitsemän vuotta sitten instrumenttinsa keissihin pakannut ja lokerointia itse ihmetellyt The Hellacopters oli. Vaikka kotimaamme reeniksillä ja lavoilla energinen rokki raikanee tälläkin hetkellä, ei viime vuodet hiljaiseloa viettäneen Flaming Sideburnsin lisäksi isompaa nimeä itsestään ole pystynyt juuri kukaan uudempi yrittäjä tekemään. Vaan eipä tämä genre juuri nyt olekaan sitä kuuminta hottia toisin kuin vuosituhanteen vaihteessa.

Sitten viime syksynä julkaistuun ihan kivaan esikoisseiskaan verrattuna Sinister Vibesille kierroksia on nostettu selvästi. Napakan mittainen levy on läpeensäperusasioiden ytimessä olevaa rock'n'rollia, joka on sanoituksia, soittoa ja soundeja myöten tyylikkäästi toteutettu ja esitetty. Myös biiseissä on mukavasti etukenosta ja haara-asennosta huokuvaa energiaa, vaikkei juuri ennen levyyn tutustumista nähdyn keikan tasolle päästäkään. Tämä kertoo kuitenkin ainoastaan siitä faktasta, että Hard Action on kovempi keikoilla kuin levyllä, ja näin päinhän asioiden juuri pitääkin olla.

Niin vetävästi kuin albumi starttaakin, alkaa puolivälin tienoilla meininki tuntumaan hienoiseen alamäkeen lasettelulta. Suuri kauneusvirhe tämä ei missään nimessä ole, mutta tällaiselta musiikilta sitä vain odottaa tai pikemminkin vaatii koko ajan ylikierroksilla käymistä ilman yhtään ajattelu- tai hengähdystaukoa. Tähän Hard Action ei vielä pysty, mutta lähellä se on jo nyt. Vielä jos bändi pystyisi jatkossa suoltamaan muutaman oikeasti tarttuvan kovan hitin, koko genren toiminta saattaisi taas roihahtaa hiilloksesta liekkeihin.

Nightshock

Nightshock

Iron Shield

2

Nightshockin kerrotaan olevan raakaa ja likaista heavy/thrash metalia. Motörheadin ja Venomin kaltaisten genren esi-isien vaikutus toki kuuluu sekä bändin maanmiesten Bulldozerin, mutta ei tämä silti tee tästä sisarukset sisältävästä triosta kuin korkeintaan puoliksi yhtä hyvän.

Puolitoistavuotta kasassa olleen bändin debyytti on täynnä turhankin yksinkertaista mutta ennen kaikkea munatonta rämpyttelyä, jota korostaa entisestään turhan selkeät ja ponnettomat soundit. Kitaristi-laulaja yritys ärähdellä potkua biiseihin on sentään kohtalaista, muttei hänkään paljoa pysty pelastamaan.

Parasta ja uskottavinta levyssä ovatkin kappaleiden nimet kaikessa lajityypillisyydessään: Black Demise, Faith And Dishonor, Cemeterial City ja Funeral Chain näin muutamia mainitakseni. Ensi kerralla lisää vähän kaikkea mutta etenkin pimeyttä, räkää ja shokkeja niin johan alkaa kokonaisuus olla selkeästi paremmassa jamassa.