Partojen väpinää ja punttien tutinaa oli odotettavissa, kun vastikään Eurooppaa yhdessä kiertäneet suomalainen Death Hawks ja huhtikuussa julkaistun kakkosalbuminsa Abra Kadavarin jälkeen basistia vaihtanut saksalainen Kadavar löysivät tiensä Tampereen Klubille.
Lue raportti Infernon nettisivuilta
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
torstai 7. marraskuuta 2013
perjantai 1. marraskuuta 2013
Inferno #110/2013
Blues Pills
Devil Man EP
Nuclear Blast
4,5
Onhan näitä retro-rock
bändejä ollut etenkin viime vuosina jos vaikka minkälaista niin
hyvässä kuin pahassakin, mutta sekä tuolta että tältä puolelta
Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-EP:llään
suoraan kärkikastiin. Tämän aidommin ja paremmin ei
todennäköisesti ole nykyaikana 60- ja 70-lukujen blues-jytämenoja
näet tehty.
Heti avauskappaleen DevilManin ensisekunneista alkaen huomio kiinnittyy laulajatar Elin
Larsson ääneen. Neitokaisen palkeista lähtee nimittäin
melkoisella voimalla sen verran rosoisen sielukasta tulkintaa, että
esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis
Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista vahvaäänisistä
naisista. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin
vielä nautittava, mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan
räkäsoundin kuin mitä Janisilla oli.
Vaan eipä Blues Pillsin
musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. EP:n neljästä
kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä,
vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa, kuin vaikkapa
Creamilla aikoinaan. Yhtye osaa sekä fiilistellä että rokata
raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin
ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista sekä
täysin mukaansa tempaavaa.
Jos yhtye pystyy tekemään
kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, on Graveyardin,
Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden pantava parastaan
pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä.
Hintit
Eliittikumppanit 7"
Woimasointu/Pupu's
Bistro/Mauski/Punk ja Pillu
2
Jos suomalaisen
ramopunk-skenen pioneereja Ne Luumäet ja Pojat-orkestereita ei
lasketa mukaan, en koskaan ole pitänyt juurikaan yhdestäkään
kuulemastani genren edustajasta. Ne kun eivät yksinkertaisesti ole
koskaan kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän
hauskoilta ja oivaltavilta, vaan ovat aina kierrättäneet liiaksi
samoista pohjamudista esiinkaivettuja kliseitä. Hintit eivät tee
sääntöön poikkeusta.
Aiemmin ainakin kerran
demottanut ja nyt ensimmäisen seiskansa julkaisevat Hintit (öhö,
öhö) eivät leiki edelleenkään. Seitsemän eliittikumppania soihivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä osaltaan tuo mieleen
Klamydian uran alkuajat etenkin pienjulkaisun B-puolella.
Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta
puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo
melkoisen karmeaa jollotusta.
Aloituspuoli on
temmoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä
sinällään on pelkästään hyvä asia, sillä vähänkään
hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina
taatusti metsään ja pitkälle. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo
auttaa, sillä nelikon jokaisessa yksilössä nuotit ovat lähes
samoja.
Eliittikumppaneissa on
kyllä tekemisen meininkiä, mutta sisällöltään erittäin
epätasaisena se sisältää selvästi enemmän aloittelevalle
orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Jatkossa hakemalla
balanssia edes vähänkään enemmän kohdalleen jälki parantuisi
taatusti rutosti.
Horros
Iron Birds 7"
Face Your Gods/K.Tuotanto
2,5
Saahan hardcore ja punk
siristä ja pöristä levylautasella, mutta suomalais-japanilaisena
yhteistyönä julkaistu Horroksen toinen seiska menettää perin
ikävästi tehoja johtuen ohuen kämyisistä soundeista.
Lähtökohtaisesti kun lafkan/orkesterin itsensä hevi/morbid
crustiksi määrittelemä ja tarkasti genrerajojen sisäpuolella
pysyttelevä mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on
pätevän oloista.
Sodan kauhuja
kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities
ovat vallan lyhykäisiä sekä ripeitä vetoja, kun taas B-puolen
käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa
hidastempoisena sekä kaoottisena. Näin lyhyessä mitassa
puoliskojen vastakohtaisuus täydentää toisiaan mukavasti.
Pienellä sävellysten
järkevöittämisellä ja suuremalla soundien siistimisellä Iron
Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Nyt se heiluu
heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden.
Leviticus
The Strongest Power
REISSUE
Ektro
3,5
Kolmannessa Mooseksen
kirjassa, Leviticus 19:sta jakeessa 14 sanotaan: ”Älä kiroa
kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää
Jumalaasi. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, muut eksentrisestä
julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa
ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alunperin
vuonna 1985 ilmestyneen, albumin uudelleenjulkaisusta. Kavereiden
halveksuntaa ei myöskään kannata pelätä tai musiikin suhteen
yksioikoisen kuuroina ja sokeina kompastua ilman sanoituksiakin
selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan.
The Strongest Power on
näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä
siitä huokuu vienosti aina kansia myöten hellyttävä käppäisyyden
tunne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sisältö olisi
millään tavoin huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin.
Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin
välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja
yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia on kyse sitten raskaamminen
revittelevästä Deborah And Barakista tai kepeimmistä TheWinneristä tai On the Rockista. Em. avauskolmikko onkin selkeästi
kiekon parasta julistusta, josta loput jäävät selvästi joskaan ei
liiallisesti jälkeen.
Tällä julkaisulla
tuskin on kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia ainakaan
Suomessa, mutta inflaatiosta kärsinyt kulttuuritekoansiomerkin
levy-yhtiö on ansainnut. Praise Jeebus!
Ranger
Knights of Darkness MLP
Ektro
5
Nykymaailman meno on
sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä
saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja
naureskellen. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja
speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi
täydellinen hipster-yhtye. Sen kaikissa tekemisissä esille tunkeva
kokonaisvaltainen asenne ja näkemys itse biiseistä puhumattakaan on
kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä
seuraavilla huonot lurahtaisivat taatusti punttiin viimeistään
ensimmäisen kiljahduksen myötä.
Ranger olisi aivan hyvin
voinut olla olemassa jo noin 30 vuotta sitten ajassa, jolloin lähes
kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Kun raskaampi
musiikkikin on nykyisin suurelta osin taantunut homogeeniseksi,
särmättömäksi ja vaarattomaksi, kurkottaa nelikko täydellisen
onnistuneesti aikoihin, jolloin metallissa oli vielä mukana rutkasti
energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti
suuren yleisön halveksunta. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole,
mutta äärimmäisen harvoin sitä on maailmallakaan näin
vakuuttavasti tehty.
Tätä debyyttijulkaisua
edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa
rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista
osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin
verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästikin, vaikka
oikeaoppiset ja mainiosti biisejä tukevat soundit ovatkin edelleen
karskin kolisevat ainakin pelkässä digimaailmassa elävien
korville. Tältä he kuitenkin säästyvät, sillä sekä Ranger että
levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille
julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä.
Vaikka vanhoista
kappaleista mukaan on kelpuutettu ainoastaan kaksi ja nekin aiemmin
tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, tuntuu skaalan
ääripäät venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Biisien
thrash-osat kun ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta
samalla taas heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi
aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Tämä kahden suhteellisen
erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti
yhteen kaikissa minijulkaisun viidessä kappaleessa huikeimpana
esimerkkinä julkaisun avaava nelikon oma nimikappale.
Yhtyeen hienoimpia
ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön
asennoituminen, jonka takia se onnistuu vetämään tyylikkään
toimivasti yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Ei siis mikään
ihme, että orkesterin keikoilla vallitsee aina melkoinen mylläkkä
ja hilsemyrsky niin lavalla kuin yleisössäkin.
The Reality Show
Liberation Eschatalogy LP
Face Your Gods/Eternal
Now
1,5
Hardcoren ei kuuluisi
junnata hitaasti/keskitempoisesti ja jos se niin tekee, tulisi
jokaisen sävelen takana olla tosi rutosti päälle käyvää
intensiteettiä ja painostavuutta. Näin ei todellakaan ole
Turku-Riihimäki-akselilla toimivan The Reality Show'n ensimmäisellä
täyspitkällä, vaan levyn kaikki 10 kappaletta polkevat todellatympeästi paikoillaan.
Toki kolmikko osaa
kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa
läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne aina laulajan
ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Tasapaksun
lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan ei erotu edukseen
kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin
ennalta-arvattavat osuudet, joista ei kokonaisia hyvä repäisyjä
ole saatu tehtyä.
Liberation Eschatalogyn
harvoja hyviä puolia on, että 45rpm kierrosnopeudella soitettuna
sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö
tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Vielä parempi tietysti
olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän, ja
sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta.
Sokea Piste
Oire 7" REISSUE
Face Your Gods/Karkia
Mistika
3,5
Vallan messevän
Välikäsi-albuminsa heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta
Pisteeltä on aiemmin ehtinyt tulla niin pieni kuin isompikin
vinyylijulkaisu. Vaikka Oire seiskatuumainen julkaistiinkin alunperin
vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, löytyy se kuitenkin Ajatus Karkaa
LP:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäden CD-painokselta. Näistä
lähtökohdista katsottuna vasta nyt julkaistava Suomi-versioOireesta tuntuu varsin turhalta, vaan olisikohan käynyt niin, että
julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästänyt
suunnitellusta.
Uusintajulkaisu-status ei
kuitenkaan vaikuta millään lailla itse sisällön hyvyyteen,
viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä
musiikilla harvemmin on olemassa. A-puolen avauskappale
Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi
ja se menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleen
kuuntelua. Älä ajattele kuolema on niin tempoltaan kuin
tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle
erittäin ominainen vahvan ahdistunut ja synkkä tunnelma siitäkin
löytyy.
B-puolen kokonaan
täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisena
ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle
lausuttuna loppua kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Seiskan ehdoton
helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen
kanssa.
Sokean Pisteen angstisen
kiero ja äänekäs punk/rock on etenkin näin jälkijättöisesti
tarkasteltuna ollut alusta pitäen omintakeista ja vahvasti vain
parempaan suuntaan kehittyvää. Siltikin kahden kotimaisen
pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei luultavasti ole kovinkaan
kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille.
Speedtrap
Powerdose
Svart
3,5
Heti ensimmäisellä
Heavy Metal Raid demollaan (-08) sekä pitkälti tähän
pohjautuvalla vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal EP:llään
ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt
ensimmäisen täyspitkän tekemisen kanssa. Tästäkin huolimatta
Powerdose on pienoinen pettymys, jolta löytyy muutama perustavaa
laatua oleva virhe.
Noin Reign in Bloodin
mittainen Powerdose on kieltämättä vallan naseva pläjäys
vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy – ja osin jopa lähes speedmetallia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset
varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle puhumattakaan mustista
alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista. Lappeenrantalaisten
asenne, energia ja osaaminen puskee läpi biiseistä aina lauluja
Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin varsinaisella taidolla
vedettyä suoritusta myöten eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan
siistimään vapaaksi kaikista rosoista.
Levyllä on vain kaksi
suurempaa vikaa. Toinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen
äänimaailma, jossa ärsytyskynnyksen rajamailla kumisee todella
pintaan miksatut basarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta
biisistä, joissa usein hyviä riffejä kiirehditään turhaan
tarttuvuuden kustannuksella. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen
kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksultakin.
Ei tosin ole
epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa
keikoilla. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen
virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä,
jossa rumpua paukuttaa Speedtrapin basisti Markus Hietamies?
Tohtori Koira
Tohtori koira 7”
Blast of
Silence/Räkälevyt
4
Kyllähän se on aina
perin sympaattista ja usein vielä mieltä lämmittävääkin, kun
musiikissa vielä joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa
suorasanaisesti valtaa pitäville kuten esimerkiksi Tohtori Koira
tekee heti ensiseiskansa avauskappaleessaan Päivi: ”Päivi Päivi
painu vittuun”. Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne
identifioida, kyseessä kun on punk-yhtye.
Kolmen nuoren miehen
muodostaman koplan esittämässä vallan simppelissä punkissa on
asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla siinä on myös
roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Avauspuolen
Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru
jää niille paljoakaan jälkeen. B-siivulta ei vastaavia selkeitä
hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat
kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ainoastaan puoliskon
päättävä trion nimikappale onnistuu muihin verrattuna
kuulostamaan jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin
renkutukselta.
Jäsenten ilmeisen nuori
ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta
ainoastaan ja vain positiivisena asiana. Vanhempien ja väsyneempien
punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki,
mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on
tulevaisuutta.
Wolvserpent
Perigaea Antahkarana 2CD
Relapse
3,5
Lukumagiassa kaksi lienee
Wolvserpentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä
julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen
toinen täyspitkä. Ja vielä jos ykköslevyn selkeää ja ja muuhun
materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, löytyy
molemmilta lätyiltä kaksi kappaletta kustakin, jotka kaikki
mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Kaksi jopa
yli kaksikymmentä minuuttia.
Wolvserpentin ulosanti on
sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin
luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Biisien pitkät
kestot selittyvät sillä, että niin tunnelmaltaan kuin
tyyliltäänkin liikutaan sujuvasti läpi kummankin levyn hitaasti
raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekääänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. Niin laajalta kuin
skaala vaikuttaakin, toivoisi lopputulokselta samaan aikaan sekä
tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas
toisistaan.
Syvintä vakoa kylmään
ja mustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia
muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and
Soilissa kun taas hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla
starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppua
melkoisen kaoottiseksi piinapenkiksi. Within the Light of Firen
raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkejä, kun
taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä
laskee hermoja raastamaan käyvä turhan pitkäksi venytetty
loppuvingutus.
Perigaea Antahkarana on
perin vaativa, mutta samalla myös kiehtova kiekko vaikkei se täysin
selvää jälkeä onnistukaan saamaan aikaiseksi. Ehkä
hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla.
Slaughterfest 2013 – Tantara, Master, M-pire of Evil ja Onslaught Tampereen Klubilla 29.10.2013
On melkoinen ihme, että Slaughterfestin neljän bändin karavaani saapui Suomeen ja Tampereelle, vaikka maamme sopivasti matkan varrelle Ruotsista Latviaan sattuikin. Tiistai nyt ei ole keikkapäivänä lähellekään parasta A-luokkaa, ja samaa voi sanoa Slaughterfestin lineupista, vaikka joka bändillä toki omat meriittinsä onkin.
Lue raportti Infernon nettisivuilta
Lue raportti Infernon nettisivuilta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)