Inferno #116/2014

Barbarian

Faith Extinguisher

Doomentia

2

Aivan täysin ymmärtämykseen ei mene, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Kavereiden musiikista kun ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin sekä Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin kaltaista rujompaa rokkaavuutta toteutettuna uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä.

Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Total Metalin kaltaiset vahvoja assosiaatioita sisältävät kappalenimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä sekä näiden sekaan ympättyjä hilpeähenkisiäpilipalimelodioita. Borys Crossburnin(!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän aivan samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa.

Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa yhden demon, levyn ja splitin verrattu onkin jo ehditty seikkailemaan. Ennen seuraavaa tuotosta tämän porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika, jotta voimaa löytyisi ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävää kylmää hyrkanialaisen terästä.

Doro

Powerful Passionate Favorites

Nuclear Blast

Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro albumi, vaan alunperin lokakuussa 2012 ilmestyneen toistaiseksi tuoreimman albumin Raise Your Fistin nyt ilmestyvän uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perusteluvat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeata kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon.

Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli Inferno #101/2012:sta annettua kolme ja puoli kirvestä eikä mieli ole siitä mihinkään muuttunut? Noh, koska Doro.

PPF on sisällöltään ihan kelvollisesti perusteltu, sillä viiden osin siellä täällä julkaistun lainaversion lisäksi levyn loput neljä kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia: eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä perushyvästä It Still Hurts -balladi, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues.

Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista etunenässään rohkeasti valitut Babe I'm Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are on) ja ei niinkään yllättävästi valittu lässy, mutta silti aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Etenkin Led Zeppelin -klassikossa never, never gonna leave you, babe -kohdassa etumus jäykistyy ja kostuu noin kymmenessä sekunnissa eikä Doron tulkinta häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäiselle versiolle. Näkemys Kissin Only Yousta on toki sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin ei Saksan taskuvenus hänkään saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä.

Soitannollisesti mikään em. versioista aivan kuten suurin osa omasta tuotannostakaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekee niistä vallan kelvollisia. Ihana nainen. Doro <3

Frogskin/Lähdön Aika

Split 7”

82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli

3.5

Niin Frogskin kuin Lähdön Aika ovat kiirehtineen niin urallaan kuin musiikissaan kymmenisen vuonna, joten kollaboraatio pikkukiekolla on varsin luontevaa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun seiskasta vuodelta 2011, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi ja linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi.

Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivaa painostavaa pimeyttä ja inhoa. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneen epäselvän ja karskin ulosannin takia. Mainio kappale, jonka puolustaa paikkansa splitin avaajana mukinoitta.

Kääntöpuolen Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla sopii teemaltaan kokonaisuuteen hyvin, sillä valoa tunnelin päässä ei tässäkään biisissä näy. Simppelin tehokkaalla suoralla kompillaan keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka sama likainen ja ahdistava jurnutus molempien taustalta löytyykin. Tämän perusteella yhtye on huomattavasti joka saralla mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanan säilällä sivaltamallani seiskalla.

Tinkimätön ja jo siksi arvostettava underground DIY-julkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä.

Kiveskives

J.S. Bach in His Favourite Disco

Drink Tonight

3.5

Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka jo lähtökohtaisesti ärsyttää useimpia kuin riemastuttaa. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta siitä, että tiukkapipoisimmat musadiggarit genrestä riippumatta tuskinpa vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan kuin korkeintaan vahingossa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen itsensä tappio.

J.S. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia, koska sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rock-progehassuttelu satunnaisine nintendo-piipityksineen on pahuksen hyvin tehtyä, mutta ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Liekö sattumaa, että 90-luvun alkupuolella samankaltaisella mutta silti täysin omalla sarallaan seilannut Nylon 66'ers sekin oli Turusta aivan kuten 2010-luvun lasermetal-soturit Nightsatankin.

Erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen J.S. Bach in His Favourite Disco vakavoituu selkeästi, mikä albumin draaman kaaren kannalta onkin ymmärrettävää ja auttaapa se myös jaksamaan pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Samalla normalisoituminen, siinä määrin mikä KivesKivesin tapauksessa nyt ylipäätään voidaan määritellä normaaliksi, myös vähentää otetta kasseista ja paineet purkautuvat ikään kuin hieman ennen aikaisesti. Ei kumminkaan onneksi reisille.

  

The Milestones

Higher Mountain - Closer Sun

Turenki

4

Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava ja edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa, joka ilmestyy puolta nopeammin edeltäjänsä jälkeen (Devil in Me, 2009) kuin mitä oikein Amerikassa saakka taltioidun Souvenirs -kakkoskiekon jälkeen kului aikaa julkaisujen välissä.

Vaikka orkesteriin voikin lätkäistä Avainlippu-merkin, kuulostaa viisikko kaikessa rokkaavassa mutta letkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin ja vallan hyvin saavutettu sellainen. The Milestonesin etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä se kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille.

Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sillä sen verran lämminhenkisiä, jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka.

Onkin sääli, että pitkähköstä urastaan ja Suomessakin varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta The Milestones ei ole saanut sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta minkä se ehdottomasti ansaitsisi, vaikkei tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla.

Vaikka kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali Higher Mountain - Closer Sunilta jääkin kelpo alun jälkeen uupumaan, tarjoaa se kuitenkin vallan miellyttävän kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen kerta toisensa jälkeen. Epäilenpä vielä, että livenä muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti enemmän myyty näillekin kappaleille. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock'n'rollissa.

Ranger

Shock Skull 7”

Ektro

4.5

Vuonna 1988 Public Enemy lauloi Don't Believe the Hype. Tätä neuvoa hypeallergisten olisi syytä noudattaa Rangerin tapauksessa ja ottaa itse asioista selvää. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja turpasaunan jälkeen mennä hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness MLP:tä ja toukokuun puolivälin jälkeen Shock Skull seiskaa varten.

Ranger jatkaa samaa tinkimätöntä linjaa musiikillisesti ja julkaisupoliittisesti kuin mitä sitä teki em. täysien pisteiden debyyttiminillään. Täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashia niin kuin sitä aikoinaan kulta-aikana tavattiin tehdä. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle.

Nimikappale taotaan kalloon samalla, jo ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna sekään juurikaan tasoitusta. Jos melodiat ja tehokeinot ovatkin täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, ei kappalekaksikko häviä kuin korkeintaan p-karvan verran aiemmille. Ja tämäkin pitkälti vain siksi, että nyt bändiltä jo oletti saavansa laatua.

Julkaisun tärkein merkitys itse uusien biisien esittelemisen lisäksi on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä Rangeriin tulee.

Scarecrow

Amores de Vampiros 7”

82 Records/Devils Shitburner/Horror-Shop

3

Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla ja söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilight-leffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Konsepti ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisille ja tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle.

Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä kuulijalle. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer And Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka lähes väkisin tempaavat mukaansa. Puolen päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun kauniista hitistä La Maritza on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin varsinaisena toteutuksena.

Scarecrow:lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä omaa juttuaan hyvin, se Amores de Vampirosilla käy jo ilmi. Jahka se vain saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, olisi jälki entistäkin kauhistuttavampaa.

Inferno #110/2013

Blues Pills

Devil Man EP

Nuclear Blast

4,5

Onhan näitä retro-rock bändejä ollut etenkin viime vuosina jos vaikka minkälaista niin hyvässä kuin pahassakin, mutta sekä tuolta että tältä puolelta Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-EP:llään suoraan kärkikastiin. Tämän aidommin ja paremmin ei todennäköisesti ole nykyaikana 60- ja 70-lukujen blues-jytämenoja näet tehty.

Heti avauskappaleen DevilManin ensisekunneista alkaen huomio kiinnittyy laulajatar Elin Larsson ääneen. Neitokaisen palkeista lähtee nimittäin melkoisella voimalla sen verran rosoisen sielukasta tulkintaa, että esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista vahvaäänisistä naisista. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin vielä nautittava, mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan räkäsoundin kuin mitä Janisilla oli.

Vaan eipä Blues Pillsin musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. EP:n neljästä kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä, vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa, kuin vaikkapa Creamilla aikoinaan. Yhtye osaa sekä fiilistellä että rokata raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista sekä täysin mukaansa tempaavaa.

Jos yhtye pystyy tekemään kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, on Graveyardin, Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden pantava parastaan pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä.

Hintit

Eliittikumppanit 7"

Woimasointu/Pupu's Bistro/Mauski/Punk ja Pillu

2

Jos suomalaisen ramopunk-skenen pioneereja Ne Luumäet ja Pojat-orkestereita ei lasketa mukaan, en koskaan ole pitänyt juurikaan yhdestäkään kuulemastani genren edustajasta. Ne kun eivät yksinkertaisesti ole koskaan kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän hauskoilta ja oivaltavilta, vaan ovat aina kierrättäneet liiaksi samoista pohjamudista esiinkaivettuja kliseitä. Hintit eivät tee sääntöön poikkeusta.

Aiemmin ainakin kerran demottanut ja nyt ensimmäisen seiskansa julkaisevat Hintit (öhö, öhö) eivät leiki edelleenkään. Seitsemän eliittikumppania soihivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä osaltaan tuo mieleen Klamydian uran alkuajat etenkin pienjulkaisun B-puolella. Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo melkoisen karmeaa jollotusta.

Aloituspuoli on temmoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä sinällään on pelkästään hyvä asia, sillä vähänkään hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina taatusti metsään ja pitkälle. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo auttaa, sillä nelikon jokaisessa yksilössä nuotit ovat lähes samoja.

Eliittikumppaneissa on kyllä tekemisen meininkiä, mutta sisällöltään erittäin epätasaisena se sisältää selvästi enemmän aloittelevalle orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Jatkossa hakemalla balanssia edes vähänkään enemmän kohdalleen jälki parantuisi taatusti rutosti.

Horros

Iron Birds 7"

Face Your Gods/K.Tuotanto

2,5

Saahan hardcore ja punk siristä ja pöristä levylautasella, mutta suomalais-japanilaisena yhteistyönä julkaistu Horroksen toinen seiska menettää perin ikävästi tehoja johtuen ohuen kämyisistä soundeista. Lähtökohtaisesti kun lafkan/orkesterin itsensä hevi/morbid crustiksi määrittelemä ja tarkasti genrerajojen sisäpuolella pysyttelevä mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on pätevän oloista.

Sodan kauhuja kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities ovat vallan lyhykäisiä sekä ripeitä vetoja, kun taas B-puolen käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa hidastempoisena sekä kaoottisena. Näin lyhyessä mitassa puoliskojen vastakohtaisuus täydentää toisiaan mukavasti.

Pienellä sävellysten järkevöittämisellä ja suuremalla soundien siistimisellä Iron Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Nyt se heiluu heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden.

Leviticus

The Strongest Power REISSUE

Ektro

3,5

Kolmannessa Mooseksen kirjassa, Leviticus 19:sta jakeessa 14 sanotaan: ”Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, muut eksentrisestä julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alunperin vuonna 1985 ilmestyneen, albumin uudelleenjulkaisusta. Kavereiden halveksuntaa ei myöskään kannata pelätä tai musiikin suhteen yksioikoisen kuuroina ja sokeina kompastua ilman sanoituksiakin selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan.

The Strongest Power on näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä siitä huokuu vienosti aina kansia myöten hellyttävä käppäisyyden tunne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sisältö olisi millään tavoin huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia on kyse sitten raskaamminen revittelevästä Deborah And Barakista tai kepeimmistä TheWinneristä tai On the Rockista. Em. avauskolmikko onkin selkeästi kiekon parasta julistusta, josta loput jäävät selvästi joskaan ei liiallisesti jälkeen.

Tällä julkaisulla tuskin on kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia ainakaan Suomessa, mutta inflaatiosta kärsinyt kulttuuritekoansiomerkin levy-yhtiö on ansainnut. Praise Jeebus!

Ranger

Knights of Darkness MLP

Ektro

5

Nykymaailman meno on sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja naureskellen. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi täydellinen hipster-yhtye. Sen kaikissa tekemisissä esille tunkeva kokonaisvaltainen asenne ja näkemys itse biiseistä puhumattakaan on kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä seuraavilla huonot lurahtaisivat taatusti punttiin viimeistään ensimmäisen kiljahduksen myötä.

Ranger olisi aivan hyvin voinut olla olemassa jo noin 30 vuotta sitten ajassa, jolloin lähes kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Kun raskaampi musiikkikin on nykyisin suurelta osin taantunut homogeeniseksi, särmättömäksi ja vaarattomaksi, kurkottaa nelikko täydellisen onnistuneesti aikoihin, jolloin metallissa oli vielä mukana rutkasti energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti suuren yleisön halveksunta. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole, mutta äärimmäisen harvoin sitä on maailmallakaan näin vakuuttavasti tehty.

Tätä debyyttijulkaisua edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästikin, vaikka oikeaoppiset ja mainiosti biisejä tukevat soundit ovatkin edelleen karskin kolisevat ainakin pelkässä digimaailmassa elävien korville. Tältä he kuitenkin säästyvät, sillä sekä Ranger että levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä.

Vaikka vanhoista kappaleista mukaan on kelpuutettu ainoastaan kaksi ja nekin aiemmin tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, tuntuu skaalan ääripäät venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Biisien thrash-osat kun ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta samalla taas heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Tämä kahden suhteellisen erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti yhteen kaikissa minijulkaisun viidessä kappaleessa huikeimpana esimerkkinä julkaisun avaava nelikon oma nimikappale.

Yhtyeen hienoimpia ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön asennoituminen, jonka takia se onnistuu vetämään tyylikkään toimivasti yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Ei siis mikään ihme, että orkesterin keikoilla vallitsee aina melkoinen mylläkkä ja hilsemyrsky niin lavalla kuin yleisössäkin.

The Reality Show

Liberation Eschatalogy LP

Face Your Gods/Eternal Now

1,5

Hardcoren ei kuuluisi junnata hitaasti/keskitempoisesti ja jos se niin tekee, tulisi jokaisen sävelen takana olla tosi rutosti päälle käyvää intensiteettiä ja painostavuutta. Näin ei todellakaan ole Turku-Riihimäki-akselilla toimivan The Reality Show'n ensimmäisellä täyspitkällä, vaan levyn kaikki 10 kappaletta polkevat todellatympeästi paikoillaan.

Toki kolmikko osaa kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne aina laulajan ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Tasapaksun lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan ei erotu edukseen kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin ennalta-arvattavat osuudet, joista ei kokonaisia hyvä repäisyjä ole saatu tehtyä.

Liberation Eschatalogyn harvoja hyviä puolia on, että 45rpm kierrosnopeudella soitettuna sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Vielä parempi tietysti olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän, ja sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta.

Sokea Piste

Oire 7" REISSUE

Face Your Gods/Karkia Mistika

3,5

Vallan messevän Välikäsi-albuminsa heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta Pisteeltä on aiemmin ehtinyt tulla niin pieni kuin isompikin vinyylijulkaisu. Vaikka Oire seiskatuumainen julkaistiinkin alunperin vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, löytyy se kuitenkin Ajatus Karkaa LP:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäden CD-painokselta. Näistä lähtökohdista katsottuna vasta nyt julkaistava Suomi-versioOireesta tuntuu varsin turhalta, vaan olisikohan käynyt niin, että julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästänyt suunnitellusta.

Uusintajulkaisu-status ei kuitenkaan vaikuta millään lailla itse sisällön hyvyyteen, viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä musiikilla harvemmin on olemassa. A-puolen avauskappale Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi ja se menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleen kuuntelua. Älä ajattele kuolema on niin tempoltaan kuin tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle erittäin ominainen vahvan ahdistunut ja synkkä tunnelma siitäkin löytyy.

B-puolen kokonaan täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisena ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle lausuttuna loppua kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Seiskan ehdoton helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen kanssa.

Sokean Pisteen angstisen kiero ja äänekäs punk/rock on etenkin näin jälkijättöisesti tarkasteltuna ollut alusta pitäen omintakeista ja vahvasti vain parempaan suuntaan kehittyvää. Siltikin kahden kotimaisen pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei luultavasti ole kovinkaan kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille.

Speedtrap

Powerdose

Svart

3,5

Heti ensimmäisellä Heavy Metal Raid demollaan (-08) sekä pitkälti tähän pohjautuvalla vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal EP:llään ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt ensimmäisen täyspitkän tekemisen kanssa. Tästäkin huolimatta Powerdose on pienoinen pettymys, jolta löytyy muutama perustavaa laatua oleva virhe.

Noin Reign in Bloodin mittainen Powerdose on kieltämättä vallan naseva pläjäys vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy – ja osin jopa lähes speedmetallia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle puhumattakaan mustista alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista. Lappeenrantalaisten asenne, energia ja osaaminen puskee läpi biiseistä aina lauluja Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin varsinaisella taidolla vedettyä suoritusta myöten eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan siistimään vapaaksi kaikista rosoista.

Levyllä on vain kaksi suurempaa vikaa. Toinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen äänimaailma, jossa ärsytyskynnyksen rajamailla kumisee todella pintaan miksatut basarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta biisistä, joissa usein hyviä riffejä kiirehditään turhaan tarttuvuuden kustannuksella. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksultakin.

Ei tosin ole epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa keikoilla. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä, jossa rumpua paukuttaa Speedtrapin basisti Markus Hietamies?

  

Tohtori Koira

Tohtori koira 7”

Blast of Silence/Räkälevyt

4

Kyllähän se on aina perin sympaattista ja usein vielä mieltä lämmittävääkin, kun musiikissa vielä joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa suorasanaisesti valtaa pitäville kuten esimerkiksi Tohtori Koira tekee heti ensiseiskansa avauskappaleessaan Päivi: ”Päivi Päivi painu vittuun”. Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne identifioida, kyseessä kun on punk-yhtye.

Kolmen nuoren miehen muodostaman koplan esittämässä vallan simppelissä punkissa on asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla siinä on myös roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. Avauspuolen Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru jää niille paljoakaan jälkeen. B-siivulta ei vastaavia selkeitä hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ainoastaan puoliskon päättävä trion nimikappale onnistuu muihin verrattuna kuulostamaan jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin renkutukselta.

Jäsenten ilmeisen nuori ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta ainoastaan ja vain positiivisena asiana. Vanhempien ja väsyneempien punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki, mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on tulevaisuutta.

Wolvserpent

Perigaea Antahkarana 2CD

Relapse

3,5

Lukumagiassa kaksi lienee Wolvserpentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen toinen täyspitkä. Ja vielä jos ykköslevyn selkeää ja ja muuhun materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, löytyy molemmilta lätyiltä kaksi kappaletta kustakin, jotka kaikki mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Kaksi jopa yli kaksikymmentä minuuttia.

Wolvserpentin ulosanti on sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Biisien pitkät kestot selittyvät sillä, että niin tunnelmaltaan kuin tyyliltäänkin liikutaan sujuvasti läpi kummankin levyn hitaasti raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekääänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. Niin laajalta kuin skaala vaikuttaakin, toivoisi lopputulokselta samaan aikaan sekä tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas toisistaan.

Syvintä vakoa kylmään ja mustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and Soilissa kun taas hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppua melkoisen kaoottiseksi piinapenkiksi. Within the Light of Firen raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkejä, kun taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä laskee hermoja raastamaan käyvä turhan pitkäksi venytetty loppuvingutus.

Perigaea Antahkarana on perin vaativa, mutta samalla myös kiehtova kiekko vaikkei se täysin selvää jälkeä onnistukaan saamaan aikaiseksi. Ehkä hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla.

Ranger palauttaa vaarantunteen metalliin

Kun bändi nimeää itsensä Rangeriksi, sen kaksi ensimmäistä julkaisua on nimetty rehellisesti demoiksi ja formaattina on vieläpä vanha tuttu C-kasetti, ei tarvitse arvailla, miltä vuosikymmeniltä yhtyeen asenne ja vaikutteet ovat peräisin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Ranger tulee ja tappaa taas

Melkein on unohtunut hehkuttaa Rangerin uutta "Combat Metal" kolmen biisin EP:tä, joka sekin on julkaistu ainoastaan kasettina aivan samoin kuten viime vuonna ilmestynyt "Metal Gear" EP. Kun meininki on entistäkin hurjempaa ja tiukempaa, ja ääriripeisiin rässiveisuihin on hiipinyt vielä hiukan enemmän iskevyyttä, on "Combat Metal" kerrassaan huikea suoritus aina viimeistä instrumentaalikappaletta myöten. Sopivasti siistiytynyt, mutta silti yhä autenttisen sohjoinen reenikämppätuotanto vain korostavat entisestään niin itse musiikin kuin soitonkin energisyyttä, vaikka kultakorvat ja Ipod-sukupolvi muuta väittäisivätkin.

Dekkinsä ja mankkansa jo vuosia sitten hölmöyksissään myyneet, mutta taas tai yhä vinyyliä hankkivia voi lohduttaa tietoa, että ensi kuussa Ranger on aloittamassa mini-LP:n äänitykset. Tarkempi info ja sisältö ei vielä ole tiedossa, mutta eiköhän nämäkin piekkoin selviä. Mustan kullan julkaisua odotellessa kannattaa Internetistä ottaa haltuun "Touch of Death" ja "Supreme Evil" -kappaleet. Se nimittäin kannattaa olet sitten sotahullu militaristi tai aseistakieltäytyjä hippi, pääasia että erinomainen rässi maistuu.

Ilman soossia ei rässi soi

2000-luvun alkupuoliskolla oli Suomessa käynnissä thrash metalin isompikin esiinmarssi "Ilman soossia ei rässi soi" -sloganin Infernon haastattelussa lanseeranneen Deathchainin johdolla, mutta aivan viime vuosina ei taas kovaa kotimaista pieksentää ole vastaan liiemmin tullut. Vaan vuosi 2013 lähteekin liikkeelle sitäkin räväkämmin, sillä Rangerin "Metal Gear 2012" demo on vallan hillittömän huikeata meininkiä.

Yhtye kohkaa juuri oikeanlaisen suttuisilla köppäsoundeilla varustetut kolme kappaletta läpi tolkuttumaan ylitempoon, jossa hienosti kiljahtelevalla ja ärähtelevällä laulajalla on täysi työ yrittää pysytellä perässä. Paketti on koko ajan vaarassa levitä täysin käsiin, mutta ei, ja lopputulos sätkii raivokkaasti kuin epileptisen kohtauksen moshpitissä saanut ADHD-nuori. Tämmöistä on kuulkaas se oikea "rässi" eikä mitään silkkimuniin puhaltelua ja pumpulitissien läpsyttelyä!

Sympaattisen kuvaavaa muuten on, että bandcampissa kaikki kolme kappaletta "Metal Gear/ They Live/Taken by the Night" tuutataan samaan putkeen. Ja tokihan tuotosta saa myös fyysisenä julkaisuna formaatin ollessa C-kasetti. Mikäpäs muukaan.

Vaan eipä tarvitse kuopiolaisen Brainthrashin hävetä meininkiään Rangeriin verrattuna. Jos temmot nyt eivät aivan yhtä tapissa olekaan, niin oikeaa asennetta löytyy kyllä "Mental Combat" EP:stäkin aivan riittämiin. Tällä hetkellä ainoastaan kitaristi Total Nevastationion ja laulamisesta sekä rummutuksesta vastaavan Kamikazernobyn varassa toimiva porukka pieksee Bay Arean suuntaan haiskahtavaa vanhan liiton thrashia, jossa kieltämättä on kuultavissa kaksikon itsensä mainitsemat Exodus ja Vio-lence vaikutteet.

Aiemmin yhtye on ehtinyt julkaista yhden demon ja hajotakin kertaalleen, mutta viiden vuoden tauon jälkeen mättäminen on näemmä alkannut taas kiinnostuu tuottaen kolme uutta kappaletta. Thrash or be thrashed!