Astral Doors
Notes from the Shadows
Metalville
3,5
Olisi melkoisen mielenkiintoista tietää, mitä ihmettä 2002 perustetulle Astral Doorsille oikein tapahtui melkoisen muikean albumitrion Of the Son And the Father (2003)-Evil Is Forever (2005)-Astralism (2006) jälkeen. Eihän yhtye mihinkään kadonnut saati menettänyt olennaisia jäseniään, mutta alkutroikkaa seuranneet kolme levyä olivat parhaimmillaankin keskinkertaisia eikä bändistä paljoa missään tunnuttu puhuvan.
Notes from the Shadows on askel parempaan suuntaan, vaikkei sen yhdestätoista kappaleesta uudeksi Astral Doors hitiksi nouse kuin korkeintaan menevä avauskappale The Last Temptation of Christ. Loppukymmenikkö on kuitenkin sen verran tasaista ja mallikkaasti etenevää materiaalia, ettei yhdenkään kohdalla voi puhua minkäänlaisesta tason notkahduksesta. Suurin kunnia tästä kaikesta kuuluu ehdottomasti biisejä suvereenisti dominoivalle Patrik Johanssonille, jonka äänessä on edelleen rutkasti korvia miellyttävää särmää ja voimaa.
Ruotsalaisten edelleen vahvasti diomainen heavy metal on edelleen sekä ilostuttavaa että piristävää eikä vähiten siksi, ettei se niin monen muun lailla ole velkaa yhdelle genren suurimmista eli Iron Maidenille. Olisi enemmän kuin suotavaa, että yhtyeen sävelkynästä irtoaisi vielä joku päivä uskollisesti perinteitä kunnioittava kivenkova 2000-luvun albumiklassikko.
Blues Pills
Blues Pills
Nuclear Blast
3,5
Lieneekö ollut nykyisen levy-yhtiön Nuclear Blastin idea tasoittaa tietä Blues Pillsin esikoistäyspitkälle julkaisemalla ensin kaksi EP:tä alle. Viime lokakuussa julkaistu huikea Devil Man totta vie kiinnittikin runsaasti huomiota bändiin ja vieläpä täysin ansiosta. Sen sijaan eri biisejä sisältänyt seuraaja Live at Rockpalast -keikkataltiointi ei onnistunut tavoitteessaan läheskään yhtä hyvin, vaikka monikansallinen yhtye epäilemättä juuri livebändi onkin.
Aivan täysin kokonaan ennen julkaisematonta materiaalia ei albumi sisällä, sillä yhden vanhemman biisin lisäksi myös kummaltakin pienjulkaisulta on päätynyt tasan puolet eli kaksi kipaleen kympin joukkoon, joista osa niistäkin on ajalta ennen Nuclear Blastia. Sisällön suunnitelmallisesta kasaamisesta huolimatta orkesterin menneille vuosikymmenille vahvasti tuoksuva, milloin laiskan letkeästi svengaava, milloin rivakasti etenevä blues rock on laadultaan tasaista ja kiehtovaa alusta loppuun.
Vaikka Elin ”nuori Janis Joplin” Larsson laulaa edelleen kuin riivattu enkeli, ei silti voi välttyä tunteelta, että suoritustaan on jollain lailla suitsittu. Sama pätee myös muihin musikantteihin että albumin tuotantoon. Jokainen osa-alue tuntuu hieman liian pyöreältä ja musiikin synnyttämät erilaiset tunnetilat jäävät liekkeihin roihahtamisen sijasta pelkästään kytemään. Itse kappaleista kyllä löytyisi polttoainetta suurempaankin kokkoon.
Vaikka levy onkin väistämättä pienoinen pettymys, ei se silti maistu tippaakaan karvaalta. Sen verran hunajainen pohjavire sillä kuitenkin on.
The Flatfield
Passionless
Passionless
3,5
Lahti the Business Citystä ponnistavan The Flatfieldin täyspitkä ja ytimekäs esikoinen on yllättävänkin kansainväliseltä ja tyylikkäältä kuulostava levy. Se nimittäin edustaa nyt jossain määrin nosteessa olevaa gootti/post-punk genreä, jossa tietynlainen kornius, naiivius ja uskottavuus on vaikea saada oikeanlaiseen tasapainoon hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi.
Passionlessillä yhtye onnistuukin lähtökohtaisesti melko hyvin. Vaikka sen kappaleissa kuuluukin selvät kunnianosoituksen genren pioneereille aina Fields of the Nephilimiä myöten, on musiikki saatu silti myös sopivasti modernisoitua 2000-luvulle. Ironista kyllä, levyn selkein heikkous kerrotaankin tahattomasti sen nimessä. Ei sisältö nytkään tunneköyhää ole missään nimessä, mutta suuremmillekin tunteidenosoituksille intohimo mukaan lukien olisi kysyntää ja tarvetta.
Kotimaisessa pienen piirin goottiskenessä The Flatfield debyytteineen on epäilemättä tervetullut lisäys ja samalla jopa vuoden kohokohtia eikä se ulkomaillakaan jää muiden uusien yrittäjien hännille. Kasvattaakseen tunnettavuuttaan ja jopa loikatakseen ulos karsinastaan sen tarvitsee kuitenkin tunteen palon kasvattamisen lisäksi myös keksiä vähän jotain muutakin kuin huulien ja kynsien mustaaminen.
Night Ranger
High Road
Frontiers
4
En enää muista, mitä kautta Night Rangerin Dawn Patrol -debyytti vuodelta -82 käsiini päätyi, mutta sen muistan hyvin, että yhdessä Iconin ensimmäisen (-84) sekä samana vuonna julkaistun Helixin neljännen Walkin' the Razor's Edge -albumin kanssa musiikki edusti kovinta ikinä -kastia yläasteen lopussa ja lukion alussa vuosina 85-86. Etenkin levyn päättävä yhtyeen nimikappale oli niin kova, että sitä yritti väkisinkin tuputtaa kaikille kuunneltavaksi luokan tytöt mukaan lukien. Albumin niin ikään erittäin kova, mutta selkeästi tarttuvampi avausraita Don't Tell Me You Love Me kuvasi paremmin kuin hyvin aina yhtä hiljaisen vastaanoton jälkimmäisessä kohderyhmässä.
Debyyttiä seuranneilla Midnight Madness (-83) ja Seven Wishes (-85) lätyillä tyyli olikin sitten keventynyt ja oma maku mennyt sen verran rankempaan suuntaan, että suhteemme katkesi emmekä vaihtaneet viimeisiä kuulumisia ennen kuin vasta nyt. Kovinkaan aktiivinen yhteydenpitäjä ei Night Ranger tosin ole ollut, sillä niin 1990- kuin 2000-luvullakin julkaisuja ei ole kertynyt kuin kolme kummallakin ja High Road onkin vasta uran 11. levy. Jälleennäkeminen on kuitenkin vallan positiivinen kokemus, josta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle aivan kuten aina vanhaa ja hyvää ystävää pitkän ajan jälkeen nähdessä.
High Road ei ole millään lailla mullistava tai oivaltava levytys, mutta näin helteisenä sunnuntaina maha hyvää ruokaa täynnä kuunneltuna se on lähes täydellinen soundtrack juuri tällaisille hetkille. Ammattimiesten rautainen ammattitaito yhdistettynä pistämättömään tyylitajuun sorvaa ja kiillottaa lähes AOR-henkisen kepeät ja melodiset ok-tason hard rock -rallit tarttuviksi ja melkoisen vastustamattomiksi, on kyseessä sitten rokkaavampi materiaali I'm Coming Homen malliin tai balladimainen, vahvaa ja melankolista tunnelmaa henkivä Don't Live Here Anymore.
Klassikkoksi levystä ei ole, mutta osoittaapahan se taas jälleen kerran, kuinka tarpeeksi vankkoihin perusarvoihin voi ja kannattaa aina tukeutua ja luottaa päivän kuumimpien hottihittien sijasta.
Seven That Spells
The Death And Resurrection of Krautrock: IO
Sulatron
3
Krautrockin ja psykedelian huuruisissa syövereissä pyöriskelevä Seven That Spells on julkaissut albumeita yksi per vuosi tahtia sitten perustamisensa 2003. Nyt julkaistava yhdestoista tuotos The Death And Resurrection of Krautrock: IO onkin kunnianhimoisesti suunnitellun trilogian keskimmäinen osa, joten nämä kroatialaiset eivät ainakaan pode minkäänlaista sävellysblokkia.
Kuten asiaan kuuluu, hypnotisoi ja jumittaa yhtye pitkähköissä ja tätäkin pidemmissä käytännössä melkeinpä instrumentaaleina toimivissa kappaleissaan asiaankuuluvasti ja niin rakenteissa kuin soitossa on alati läsnä vahva jamittelufiilis. Ns. A-puolen lyhyehkö-pitkä biisikaksikko jaksaa vielä kiehtoa mantramaisella habituksellaan, mutta samankaltaista kaavaa noudattava B-puolisko alkaa jo tuntua saman toistolta hieman liian pienin vaihtelevuustekijöin.
Orkesteri on kieltämättä varsin taitava tekemisissään ja antautuu epäilemättä täysin musiikin vietäväksi niin säveltäessään kuin konsertoidessaan. Varsinainen musiikin johtoajatus tuntuu kuitenkin olevan turhan vaikeasti hahmoteltavissa ainakin näin albumimitassa genren noviisille ja satunnaiselle kuuntelijalle, että täysin omaan maailmaansa ei Seven That Spells onnistu tällä levyllä tempaisemaan.
Space Eater
Passing Through the Fire to Molech
Pure Steel
2,5
Yksittäisen näytebiisin perusteella serbialaisen Space Eaterin kolmas albumi vaikutti vallan kelvolliselta vanhasta koulukunnasta ponnistavalta thrashilta, jonka erotti monesta muusta alan yrittäjästä Samy Elbannan (Lost Society) tyyliin vedetty lähes puhdas laulutyyli. Meno oli kipakkaa ja kitaristit nypyttivät riffejä otelauta lähes savuten. Kaikki hyvin siis.
Mutta kun ei. Kolme ensimmäistä biisiä jaksavat vielä viihdyttää, mutta sitten iskee paha puutuminen kuin metrinen halko ja muutamaa vetäisyä myöhemmin tunne muuttuu lähes ärtymykseksi. Niin sujuvia kuin biisien kikat ja rakenteet ovatkin instrumentista riippumatta, ovat ne koko ajan lähes identtisiä. Levyn useamman kerran läpi pyöräyttämällä käy myös erityisen selväksi, että pikkunäppäryydellä peitellään usein varsin tehokkaasti erityisesti kitaristien riffien, melodioiden ja soolojen sisältököyhyyttä.
Perustavaa laatua olevista vioistaan huolimatta Passing Through the Fire to Molech ei ole kelvoton levytys. Asenteeltaan ja lähtökohdiltaan bändi on oikealla polulla matkalla oikeaan suuntaan, mutta pieksentämetallin valtatien saavuttamiseksi varsinaisen musiikillisen sisällön on parannuttava roppakaupalla.
Tailgunner
Tailgunner TAPE
Johnny Park Avenue
3,5
Vuonna 1990 julkaistiin brittiläisen heavy metal -legendan Iron Maidenin kahdeksas studioalbumi No Prayer for the Dying, jonka avasi Tailgunner-niminen kappale. Aivan täysin sattumaa ei voi olla, että oletettavasti noihin aikoihin syntyneiden joensuulaisten nuorten miesten yhtye kulkee samalla nimellä kuin em. Aces Highin jatko-osa.
Vaan eipä kumpikaan kasettijulkaisun kappaleista mitään sokeaa Maidenin palvontaa ole. Tailgunnerin musiikista kun löytyy aimo annos Cirith Ungolin ja Manilla Roadin kaltaisten hämyhevibändien tutuksi tekemää eeppistä ja painavan tummaa tunnelmointia, vaikka mistään doom metalista ei kysymys olekaan. Erityisen selvästi tämä on kuultavissa lähemmäs kymmenen minuuttia kestävässä Year of the Voyagerissa, joka melkoisen rohkeasti, mutta samalla myös taitavasti kasattuna monipuolisena kappaleena kantaa hyvin alusta loppuun.
Niin ikään hyvältä kuulostavan Count Noiren temmon tuplaus ja keston puolittaminen kertoo selvästi siitä, että bändillä on selkeä musiikillinen visio, jota se osaa myös oivasti toteuttaa aina sopivan aidosti tulkinnassaan horjuvaa laulajaa myöten. On erittäin mielenkiintoista kuulla jatkossa, mihin vasta uransa alkutaipaleella oleva porukka pystyy kokemuksen karttuessa ja sävellysten toivon mukaan terävöityessä entisestään.
Ted Nugent
Shutup&Jam!
Frontiers
3
Äärikonservatiivinen punaniskarokkari Ted Nugent onnistuu vielä 65-vuotiaanakin herättämään pahennusta elämäntavallaan ja lausunnoillaan myös rapakon tällä puolen toisin kuin monet steriilit puolet nuoremmat kollegansa. Erään tuttavani tokaisu ”Ted on parempi kitaristi kuin ihminen” kiteyttääkin osuvasti missä maestrosta on pohjimmiltaan kysymys. Miehestä voi olla montaa eri mieltä, mutta instrumenttinsa taitajana ja biisintekijänä häntä on lähes pakko arvostaa, vaikka uransa lyhyehkö kultakausi 70-luvulta onkin.
Albumin nimi kertoo mitä todennäköisimmän sen luomisprosessista, sillä sen verran irtonaista, hyväntuulista ja monipuolista settiä yleisesti ottaen on tarjolla. Metodin kääntöpuolena levyltä löytyy myös useampi Everything Mattersin tai Semper Fin kaltainen tylsempi renkutus, jotka eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Ei Tedin blues ja boogiepohjainen hard rock ole millään lailla erityisen oivaltavaa tällä 14. täyspitkällään, mutta kokenut ammattimies saa pelkällä tulkinnallaan heikommistakin aineksista koostetun biisin kuulostamaan vähintäänkin kohtuulliselta.
Köpöstä kertosäkeestä huolimatta levyn hitiksi nousee, ei Sammy Hagarin kanssa duettona vedetty videobiisiksikin valittu She's Gone, vaan herra Nugentin skaalalla popahtava Never Stop Believing. Kappaleen potentiaalista kertoo jotain jo sekin, että levyn lopusta löytyy samasta biisistä varsin erilainen, mutta jopa paremmin toimiva blues-henkinen versio.
Kukaan muu kuin Ted Nugent ei voi tosissaan tehdä kappaletta nimeltään I Love My BBQ ja saada vielä lopputuloksen kuulostamaan hyvältä: ”I love my BBQ it's what americans do, pull up a chair I'll get a beer for you” Liittyisin NIIN mielelläni seuraan, mutta ensin on pakko hommata kauan haaveilemani olkihattu ja lappuhaalarit.
Tii Nakujalka
Tii Nakujalka LP
Joteskii Groteskii/Johnny Park Avenue/Persnetto/Piiri/Likainen Avaruus
2,5
Kassun ja splittiseiskan kautta 12”-vinyylijulkaisuun päätyneen Tii Nakujalan musiikkityyli on haastava. Pohjimmiltaan se on punkin ja hardcoren seos, johon kuitenkin on sotkettu runsaasti mukaan sekä äkkiväärempää venkoilua että taiteellisempaa lähestymistapaa. Jonkinlaisia yhtymäkohtia 90-luvun alun CMX:ään on siis havaittavissa, vaikkei Tii-trio yhtä mystinen ja sofistikoituneen runopoikamainen olekaan. Myös edesmenneen Abduktion kaikuja on musiikista kuultavissa.
Vaikka älpeen sisältämän musiikin (teko)taiteellisuus saattaa jo lähtökohtaisesti silittää monia vastakarvaan, piilee varsinainen ongelma siinä, että koko palettia ei ole osattu tai haluttu viedä ja kehittää tarpeeksi pitkälle. Osaltaan tähän on syypää myös hieman turhankin vaatimattomat äänitysteknilliset lähtökohdat, mutta tätäkin enemmän kaipaamaan jää yhä suurempia sävellyksellisiä mutkia ja ääripäitä.
Julkaisu jättää ristiriitaisen tunteen, muttei varmaankaan aivan sillä tavalla kuin orkesteri on tarkoittanut. Helpoimmillaan ja kepeimmillään kuten Välittäminen ja huolenpito tai Talo-kappaleissa lopputulos miellyttää, muutoin jälkeä vaivaa vahvat yliyrittämisen ja korkealle tähtäämisen tunteet, jotka kumminkin toistuvasti tiputtavat riman selvästi alas.
Väistä!
Sivuraiteilla 7”
Räkälevyt/Johnny Park Avenue/Poolside
3
Toisella pikkuisellaan Turun hardcore-nelikko Väistä! on julkaisun nimen mukaisesti vasta matkalla kohti runkorataa, vaikka rautatievaihteelle ei periaatteessa pitkää matkaa enää olekaan. Niin musiikista kuin sanoistakin vastuussa olevan laulajan T. Roinisen äänessä on kyllä korvaa miellyttävää pakotettua kireyttä, mutta itse biiseistä jää kaipaamaan samaa.
Tosin ei yhtye edes lähtökohtaisesti halua olla vauhdikkaimmasta ja ärhäkimmästä päästä HC:ta, sillä lähes kaikista kappaleista löytyy pienimuotoista melodiaa ja rokkimaista svengiä, mikä tekeekin niille hyvää. Silti joka kerta viittä raitaa kuunnellessa jää odottamaan jonkinlaista räjähtävää kliimaksia, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu.
B-puolen kaksikossa irtiottoja on avauspuolta enemmän ja vierailevan laulajan kanssa duettona vedetty Väistynyt jääkin parhaimmin mieleen. Nasevien viisujen pariin on helppo palata useammankin kerran, vaikka tehorotaatioon seiskasta ei olekaan.
