maanantai 20. elokuuta 2018

Inferno #159/2018

Dreadful Fate
Vengeance
I Hate/To The Death
2,5

Kun pitkän linjan ruotsalaiset skenehemmot (tuttuja mm. Merciless, Centinex, Dellamorte, Hypnosia jne. yhteyksistä) lyövät hynttyyt yhteen, sitä toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tavalla relevanttia. Mutta tälläkin kertaa keski-ikäistyneiden ukkojen hauskanpito ja vanhojen hyvien aikojen muistelu kaljansärpimisen ohessa Sodomin pauhatessa kokoontumisten taustalla tuntuu olleen tärkeämpää kuin itse musiikin teko. 

Vengeancen kahdeksan black-thrash räkäisyä ovat kyllä kompakteja ja rivakoita, mutta jäsentensä kilometreillä moisia voi olettaa syntyvän hyvinkin rivakalla tahdilla ilman minkäänlaista pähkäilyä lähes improvisaatiopohjalta. Fiilispohjaista tykitystä voi toki aina peukuttaa verrattuna nykyajan ylenpalttiseen hienoksi ja hajuttomaksi hieromiseen, mutta ei tämäkään luomismetodi oletusarvoisesti sisällön puutteita täydennä.

Uutta suoleen kun vanha kuolee -sanonta tulee väkisinkin mieleen tätä herkkua nauttiessa. Onhan makkala hyvää luokaa etenkin näin kesäisin, mutta sen verta yhtä ja samaa OK grillimakkarapötköä tässä nyt tarjoillaan, että napakasta alle puolen tunnin mitasta huolimatta reilusti vähemmälläkin tulisi paremman puutteessa oikein hyvin toimeen.

Inkvisitor
Dark Arts of Sanguine Rituals
Omakustanne
2,5

Taitojen ja kunnianhimon kasvaessa monen thrash-pioneerin kolmas albumi oli lähes poikkeuksetta jollain lailla aiempia erilainen sekä haastava. Lähes poikkeuksetta ne olivat aina myös jonkinlaisia pettymyksiä, jotka eivät edes ajan myötä ole osoittautuneet olevansa sitä edellä. Siirtyminen poikamaisesta riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa omanlaisensa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla kuitenkaan on oikeasti heti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita. 

Tätä ikiaikaista juhlamenoa ei ilman moitteita läpäise jyväskyläläinen Inkvisitorkaan. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä todenteolla aina neo-noir murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.

Vuonna 2015 ilmestynyttä Doctrine of Damnationia kritisoin riffien ja kertosäkeiden napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Samankaltaista kiivasta, modernia ja taidokasta mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä tämäkin levy sisältää. Albumia kuunnellessa miettiikin koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vaiko enemmän intuition pohjalta kasattu rässipläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen joko taitojen tai vision tullessa liian aikaisin vastaan ja parempaan onnistumiseen olisi taas vaadittu vakaampaa tasapainoilua molempien luomismetodien välillä.

Ei levy mitään läpiturauttelua kuitenkaan ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.

Napalm Ted
Mouthful MC
Upper Class Twat Tapes/Mögähead
2,5

Mitä, vasta nytkö uutta Napalm Tedia? Julkaisutahti vaikuttaa pahasti hiipuvan, sillä männä vuonna erilaisia pikkujulkaisuja tuli arvioitua kolme kappaletta tasaisesti ripoteltuna pitkin vuotta ja nyt ollaan jo sentään kesäkuussa. Muutama muukin asia tuntuu muuttuneen, sillä vähän reilu parikymmentäminuuttinen Mouthful on pisin NT-julkaisu mitataan sitä sitten kokonaisuutena tai kappaleiden keskimääräisellä kestolla. Vanhassa vara parempi sanoisin.

Oululaistrion musiikki vaikuttaa vakavoituneen. Joko korvat ovat alkaneet puutua liiaksi yhtyeen musiikkiin tai sitten bändi on yksinkertaisesti vain aikuistunut. Poikamainen grindpunk-remellys on saanut väistyä taka-alalle ja selkeästi harkitumpi death metal -myllytys on ottanut johtajan roolin.  Räime ja rääkynä -kombinaatio on kyllä aiempaa tymäkempää, mutta samalla myös varttuneempien tapaan tylsempää ja tyylilajilleen tyypillisempää.

Aikansa kutakin sanotaan. Napalm Ted tuntuu parhaimmillaan käyvän yhtyeenä läpi aikuistumisriittiä ja jospa jo seuraavan julkaisun kohdalla kuullaan, ovatko näkemys ja toteutus saavuttaneet nyt edellä olevaa kunnianhimoa. Toivottavasti tätä saadaan kuitenkin odotella ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sillä hitaasti hyvä tulee -klisee tuntuu juuri tässä tapauksessa täysin osuvalta.

Praying Mantis
Gravity
Frontiers
3

Brittienveteraanien pehmoiseen setämiesheavyyn tuli edellisellä Legacy-albumilla ihastuttua aika lailla, eikä musiikkinsa ole pohjimmiltaan muuttunut kolmessa vuodessa juuri ollenkaan. Tunnelmaan tuntuu tosin hiipineen enemmän haikeutta, vaikka paikoittainen kappaleiden aurinkoisuus yhä edelleen lämmittääkin. Tämä pienehkö muutos on kuitenkin aistittavissa eikä hyvällä tavalla. Mikä aiemmin kuulosti letkeältä ja tarttuvalta, vaikuttaa nyt olevan jollain lailla hitusen laiskanpulskeampia ja tylsempiä.

Kertosäkeet ovat edelleen melko mallikkaasti kohdallaan ja korvia on turha edes yrittää höristää minkäänlaisten ikävien säröjen aistimiseksi, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuten genreen kuuluu, biisit soljuvat alusta loppuun miellyttävästi eikä kokonaisuuden kuunteleminen harmita piiruakaan. On kuitenkin mahdoton tehtävä yrittää analysoida tarkemmin, mitä Legacylla on sellaista, mikä Gravitylta taas uupuu. Ei auta, vaikka kuinka korvia sormella kaivelisi.

Uusia hyviä tai edes kelvollisia kesälevyjä julkaistaan kuitenkin sen verran vähän, että kyllä tämä vielä heinäkuussakin tulee moneen kertaan soimaan. Ja voihan olla niinkin, että kesän jäädessä muistoihin kaihoisan Gravityn vetovoima onkin voimakkaampaa alkusyksystä.

Radien
Syvyys LP
Bunkkeri
3,5

Kylläpä osaakin Radien myllertää jostain tuonpuoleisesta tummaa maaperää niin, että meinaa alkaa ihanasti ahdistamaan vaikka olisi millainen ilon ja onnen päivä päällänsä. Neljä tasaista vakoa kynnettynä mustalle vinyylille ovat vielä juuri sopivan mittaisia ja perinnetietoisesti asiansa osaavien artesaanien luomia, että Aleksis Kiven Ikävyys runon luontevaa istuvuutta Kaiken kato -kappaleessa ei voi kuin ihastella. 

Sludge-genren ahdistavampaa laitaa kartoittava Syvyys kalvaakin parhaiten juuri em. avauksessa. Laulusuorituksista vastaavan Jyrin ääntely on niin piinattua ja raastavaa, että tunnelma latistuu miinukselle heti kättelyssä kuten pitääkin. Samalla kappale on myös julkaisun monimuotoisin ja väkevin, vaikka eroavaisuudet varsin nimellisiä ovatkin. Kuuloelimiä höristelemällä aiempien aikojen Neurosis-vaikutteita voi olla aistivinaan, mutta ei häiritsevissä määrin. Radienilla on omakin ilmeensä, vaikka tyylilajinsa rajoja se ei lähde venyttelemäänkään.

Jos reklaameissa haluttaisiin ottaa huomioon pieni valtavirran ulkopuolinen kohderyhmä, sopisi Radien vallan mainiosti tunnetun kahvimerkin mainoskasvoksi. Nautitaan vahvana, ilman maitoa ja sokeria.

W.A.I.L.
Wisdom Through Agony into Illumination And Lunacy vol. II
Triumphant Transgressions
4

Yhdeksän vuotta sitten tuli kritisoitua W.A.I.L.:in esikoisteosta lupaavaksi mutta pahasti raakilemaiseksi järkäleeksi, jonka suurin synti pahassa mielessä oli tökeröt sovitusratkaisut ja osin tylsähköt ideat. Vuosien varrella joko minä tai bändi on kokenut valaistumisen, mutta levysaagan kakkososalla em. ärsyttävät viat ovat korjautuneet kokonaan, vaikka ilmaisumuoto itsessään onkin pysynyt lähes muuttumattomana.

Kuin uhallaankin tunninmittainen albumi on jaettu ainoastaan kahteen entistäkin pidempään kappaleeseen. Näiden sisältö on jaettu erillisiin musiikillisesti hyvinkin erilaisiin osioihin, jotka eivät edelleenkään seuraa toisiaan loogisen jouhevasti, mutta jollain oudolla ja omintakeisella tavalla tajunnanvirtamainen ratkaisu on kokonaisuuden kannalta erityisen toimiva. Mustalla tunnelmalla synkistetty doom-raahustus on yhä alkukantaista ja elinvoimaista, joka pitää kuitenkin niin sisällään kuin ympärillään myös mm. viululla, kanteleella ja erilaisin kosketinsoittimin luotuja herkän kauniita pilkahduksia.

Kuten olettaa saattaa, nimihirviöalbumi on kaikkea muuta kuin helppo omaksua ja sisäistää. Tässä auttaa ehdottomasti kuitenkin tyylitelty kirjamallinen paketointi, jonka sisältämä paksuhko manuaali sanoituksineen on tervetullut opas yhtyeen syvyyksistä kumpuavaan syvälliseen ideologiaan.