Inferno #159/2018

Dreadful Fate

Vengeance

I Hate/To The Death

2,5

Kun pitkän linjan ruotsalaiset skenehemmot (tuttuja mm. Merciless, Centinex, Dellamorte, Hypnosia jne. yhteyksistä) lyövät hynttyyt yhteen, sitä toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tavalla relevanttia. Mutta tälläkin kertaa keski-ikäistyneiden ukkojen hauskanpito ja vanhojen hyvien aikojen muistelu kaljansärpimisen ohessa Sodomin pauhatessa kokoontumisten taustalla tuntuu olleen tärkeämpää kuin itse musiikin teko. 

Vengeancen kahdeksan black-thrash räkäisyä ovat kyllä kompakteja ja rivakoita, mutta jäsentensä kilometreillä moisia voi olettaa syntyvän hyvinkin rivakalla tahdilla ilman minkäänlaista pähkäilyä lähes improvisaatiopohjalta. Fiilispohjaista tykitystä voi toki aina peukuttaa verrattuna nykyajan ylenpalttiseen hienoksi ja hajuttomaksi hieromiseen, mutta ei tämäkään luomismetodi oletusarvoisesti sisällön puutteita täydennä.

Uutta suoleen kun vanha kuolee -sanonta tulee väkisinkin mieleen tätä herkkua nauttiessa. Onhan makkala hyvää luokaa etenkin näin kesäisin, mutta sen verta yhtä ja samaa OK grillimakkarapötköä tässä nyt tarjoillaan, että napakasta alle puolen tunnin mitasta huolimatta reilusti vähemmälläkin tulisi paremman puutteessa oikein hyvin toimeen.

Inkvisitor

Dark Arts of Sanguine Rituals

Omakustanne

2,5

Taitojen ja kunnianhimon kasvaessa monen thrash-pioneerin kolmas albumi oli lähes poikkeuksetta jollain lailla aiempia erilainen sekä haastava. Lähes poikkeuksetta ne olivat aina myös jonkinlaisia pettymyksiä, jotka eivät edes ajan myötä ole osoittautuneet olevansa sitä edellä. Siirtyminen poikamaisesta riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa omanlaisensa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla kuitenkaan on oikeasti heti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita. 

Tätä ikiaikaista juhlamenoa ei ilman moitteita läpäise jyväskyläläinen Inkvisitorkaan. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä todenteolla aina neo-noir murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.

Vuonna 2015 ilmestynyttä Doctrine of Damnationia kritisoin riffien ja kertosäkeiden napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Samankaltaista kiivasta, modernia ja taidokasta mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä tämäkin levy sisältää. Albumia kuunnellessa miettiikin koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vaiko enemmän intuition pohjalta kasattu rässipläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen joko taitojen tai vision tullessa liian aikaisin vastaan ja parempaan onnistumiseen olisi taas vaadittu vakaampaa tasapainoilua molempien luomismetodien välillä.

Ei levy mitään läpiturauttelua kuitenkaan ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.

Napalm Ted

Mouthful MC

Upper Class Twat Tapes/Mögähead

2,5

Mitä, vasta nytkö uutta Napalm Tedia? Julkaisutahti vaikuttaa pahasti hiipuvan, sillä männä vuonna erilaisia pikkujulkaisuja tuli arvioitua kolme kappaletta tasaisesti ripoteltuna pitkin vuotta ja nyt ollaan jo sentään kesäkuussa. Muutama muukin asia tuntuu muuttuneen, sillä vähän reilu parikymmentäminuuttinen Mouthful on pisin NT-julkaisu mitataan sitä sitten kokonaisuutena tai kappaleiden keskimääräisellä kestolla. Vanhassa vara parempi sanoisin.

Oululaistrion musiikki vaikuttaa vakavoituneen. Joko korvat ovat alkaneet puutua liiaksi yhtyeen musiikkiin tai sitten bändi on yksinkertaisesti vain aikuistunut. Poikamainen grindpunk-remellys on saanut väistyä taka-alalle ja selkeästi harkitumpi death metal -myllytys on ottanut johtajan roolin.  Räime ja rääkynä -kombinaatio on kyllä aiempaa tymäkempää, mutta samalla myös varttuneempien tapaan tylsempää ja tyylilajilleen tyypillisempää.

Aikansa kutakin sanotaan. Napalm Ted tuntuu parhaimmillaan käyvän yhtyeenä läpi aikuistumisriittiä ja jospa jo seuraavan julkaisun kohdalla kuullaan, ovatko näkemys ja toteutus saavuttaneet nyt edellä olevaa kunnianhimoa. Toivottavasti tätä saadaan kuitenkin odotella ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sillä hitaasti hyvä tulee -klisee tuntuu juuri tässä tapauksessa täysin osuvalta.

Praying Mantis

Gravity

Frontiers

3

Brittienveteraanien pehmoiseen setämiesheavyyn tuli edellisellä Legacy-albumilla ihastuttua aika lailla, eikä musiikkinsa ole pohjimmiltaan muuttunut kolmessa vuodessa juuri ollenkaan. Tunnelmaan tuntuu tosin hiipineen enemmän haikeutta, vaikka paikoittainen kappaleiden aurinkoisuus yhä edelleen lämmittääkin. Tämä pienehkö muutos on kuitenkin aistittavissa eikä hyvällä tavalla. Mikä aiemmin kuulosti letkeältä ja tarttuvalta, vaikuttaa nyt olevan jollain lailla hitusen laiskanpulskeampia ja tylsempiä.

Kertosäkeet ovat edelleen melko mallikkaasti kohdallaan ja korvia on turha edes yrittää höristää minkäänlaisten ikävien säröjen aistimiseksi, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuten genreen kuuluu, biisit soljuvat alusta loppuun miellyttävästi eikä kokonaisuuden kuunteleminen harmita piiruakaan. On kuitenkin mahdoton tehtävä yrittää analysoida tarkemmin, mitä Legacylla on sellaista, mikä Gravitylta taas uupuu. Ei auta, vaikka kuinka korvia sormella kaivelisi.

Uusia hyviä tai edes kelvollisia kesälevyjä julkaistaan kuitenkin sen verran vähän, että kyllä tämä vielä heinäkuussakin tulee moneen kertaan soimaan. Ja voihan olla niinkin, että kesän jäädessä muistoihin kaihoisan Gravityn vetovoima onkin voimakkaampaa alkusyksystä.

Radien

Syvyys LP

Bunkkeri

3,5

Kylläpä osaakin Radien myllertää jostain tuonpuoleisesta tummaa maaperää niin, että meinaa alkaa ihanasti ahdistamaan vaikka olisi millainen ilon ja onnen päivä päällänsä. Neljä tasaista vakoa kynnettynä mustalle vinyylille ovat vielä juuri sopivan mittaisia ja perinnetietoisesti asiansa osaavien artesaanien luomia, että Aleksis Kiven Ikävyys runon luontevaa istuvuutta Kaiken kato -kappaleessa ei voi kuin ihastella. 

Sludge-genren ahdistavampaa laitaa kartoittava Syvyys kalvaakin parhaiten juuri em. avauksessa. Laulusuorituksista vastaavan Jyrin ääntely on niin piinattua ja raastavaa, että tunnelma latistuu miinukselle heti kättelyssä kuten pitääkin. Samalla kappale on myös julkaisun monimuotoisin ja väkevin, vaikka eroavaisuudet varsin nimellisiä ovatkin. Kuuloelimiä höristelemällä aiempien aikojen Neurosis-vaikutteita voi olla aistivinaan, mutta ei häiritsevissä määrin. Radienilla on omakin ilmeensä, vaikka tyylilajinsa rajoja se ei lähde venyttelemäänkään.

Jos reklaameissa haluttaisiin ottaa huomioon pieni valtavirran ulkopuolinen kohderyhmä, sopisi Radien vallan mainiosti tunnetun kahvimerkin mainoskasvoksi. Nautitaan vahvana, ilman maitoa ja sokeria.

W.A.I.L.

Wisdom Through Agony into Illumination And Lunacy vol. II

Triumphant Transgressions

4

Yhdeksän vuotta sitten tuli kritisoitua W.A.I.L.:in esikoisteosta lupaavaksi mutta pahasti raakilemaiseksi järkäleeksi, jonka suurin synti pahassa mielessä oli tökeröt sovitusratkaisut ja osin tylsähköt ideat. Vuosien varrella joko minä tai bändi on kokenut valaistumisen, mutta levysaagan kakkososalla em. ärsyttävät viat ovat korjautuneet kokonaan, vaikka ilmaisumuoto itsessään onkin pysynyt lähes muuttumattomana.

Kuin uhallaankin tunninmittainen albumi on jaettu ainoastaan kahteen entistäkin pidempään kappaleeseen. Näiden sisältö on jaettu erillisiin musiikillisesti hyvinkin erilaisiin osioihin, jotka eivät edelleenkään seuraa toisiaan loogisen jouhevasti, mutta jollain oudolla ja omintakeisella tavalla tajunnanvirtamainen ratkaisu on kokonaisuuden kannalta erityisen toimiva. Mustalla tunnelmalla synkistetty doom-raahustus on yhä alkukantaista ja elinvoimaista, joka pitää kuitenkin niin sisällään kuin ympärillään myös mm. viululla, kanteleella ja erilaisin kosketinsoittimin luotuja herkän kauniita pilkahduksia.

Kuten olettaa saattaa, nimihirviöalbumi on kaikkea muuta kuin helppo omaksua ja sisäistää. Tässä auttaa ehdottomasti kuitenkin tyylitelty kirjamallinen paketointi, jonka sisältämä paksuhko manuaali sanoituksineen on tervetullut opas yhtyeen syvyyksistä kumpuavaan syvälliseen ideologiaan.

Inferno #131/2015

Éva Polgár und Sándor Vály

Die Toteninsel

Ektro

Unkarilaisten Sándor Vályn ja pianisti Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa julkaisija Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Siis arkkityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sisällöstä höykäsen pölähdystä. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua.

Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja onkin hienoa, että levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa sen taustat on käyty kattavasti läpi. Lyhyesti referoituna teos perustuu tunnettuun Die Toteninsel (Kuolleiden saari) maalauksesta viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn ja ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista.

Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, ei tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella millaista musiikki olisi voinut olla. Ratkaisu toteuttamiseen oli improvisaatio yhdessä Éva Polgárin kanssa. Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden.

Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin olettaa saattaa. Samalla yhdistelmän luomassa dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on kuitenkin jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu riittävissä määrin väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksenkin.

Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Kaksi vasenta jalkaa omaavana ja selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtely. Mielenkiintoista, mutta mahdotonta kuvailla numeroin.

Jussi Lehtisalo

Maisteri LP

Full Contact

4

Kolmanteen soololevyynsä ja ties kuinka monenteen kymmeneensä julkaisuun kokonaismäärällisesti laskettuna ehtinyt Jussi Lehtisalo on itse ehtinyt leikkisästi kehumaan Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia loistaviksi sekä soundimaailmaa upeaksi. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi aivan yhtä hyvin olla Mestari tai Tohtori viitaten muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla.

Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys lounge-musiikista. Kaikessa hypnoottisuudessaan se vaikuttaa päällisin puolin kepeältä sisältäen kuitenkin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaakin rumpuja luukunottamatta kaikesta levyn musiikista ja soitosta vastuussa olevaa artistia itseäänkin hyvin.

Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erilainen, mutta Jussille taas tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen annos musiikkia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvien tai Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat B-puolen yksin täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, on jälkimmäisen valtteina melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertainen ja tenhoava kosmisuus.

Kukapa porilaisen selkään taputtaisi kuin tämä itse. Ja toimittajat. Sekä fanit. Maisteri tämän ansaitsee.

Lowburn

Doomsayer

Argonauta

3

Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, on kaikenlainen pitkäjänteinen ja vankka pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Suunta pitäisi olla myös kokoajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juurikaan anna notkahduksia anteeksi.

Lappeenrantalaisen stoneria mäiskivän Lowburnin kohdalla kehityskäyrä Doomsayer-debyytin kohdalla ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Kahden vuoden takaisella Soaring High EP:llä biisimateriaali vielä rokkasi väkisinkin kaikessa tanakkuudessaan huolimatta siitä, että se oli mallia perus-perus-perus. Samaa ei kuitenkaan voinut enää sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splitti-seiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka muuten on päätynyt Doomsayerin loppuun bonuksena.

Edellä mainitulta EP:ltä on mukaan albumille kelpuutettu kolme neljäsosaa kappaleista ja yhdessä jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa nämä ovatkin levyn parasta antia. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi enemmän keskitempoisempaa huuruilua, joka näkyy myös kasvaneina pituuksina. Kokonaisuutta ajatellen monimuotoisuutta on kyllä enemmän, mutta yksilöinä niistä yksikään ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin.

Kokeneen koplan hyppysistä irti laskettuna Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäenkin vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta.

Lynch Mob

Rebel

Frontiers

3

Dokken oli ja on edelleen kova bändi, kun puhutaan heidän neljästä 80-luvun studioalbumistaan. Väheksymättä mitenkään rytmiryhmän Jeff Pilsonin basisimia & Mick Brownin rumpalointia, Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on kuitenkin se juttu, minkä ansiosta jo muutenkin tasokkaat ja tarttuvat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisellaan.

Lynchin lähdettyä lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamaansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko ja pettymys tismalleen yhtä iso. Kappaleet olivat tympeitä ja taantuneita samalle keskinkertaiselle tasolle kuin niin monella muullakin yrittäjällä eikä tilanne tunnu juurikaan parantuneen 25 vuodessa. Albumeita on julkaistu useita tälläkin nimellä soololevyistä puhumattakaan, mutta sen verran suuri pettymykseni on näemmä ollut, että jääräpäisyyttäni olen ne kaikki sivuuttanut.

Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä ja liian harvasti. Löysähkösti starttavan Rebelin parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta, joista The Hollow Queenia ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä.

Kuunnellessa laiskanpullean avauskappaleen Automatic Fixin kertosäettä This is my rock'n'roll, this is my love and all I need ei voi kuin vähän hymähtää kyynisesti. Kapinallisuuttakaan kun eläkeikää uhkaavasti hätyyttävien herrojen toiminnasta ei tämän perusteella juurikaan löydy, vaikka rakkautta itse musiikkiin en lähdekään kyseenalaistamaan.

Murder Hollow

Titan

Omakustanne

2,5

Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamajaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titan-täyspitkänsä. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava yhtyeelle peukkua, mutta näiden itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei myöskään voi alaspäin kääntää.

Debyytillään bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava ja mainiosti junttaava instrumentaalinen The Witch -intro lupailee kuitenkin enemmän kuin mitä perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Biiseissä kun on yhä edelleen liikaa demomaista epävarmuutta omasta tyylistä jättäen käteen pelkkiä, lähes kasvottomia järkäleitä.

Demona Titan olisi kelvollinen ja kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineensä levyn julkaisun kanssa, kun lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmisti muotoutunut vakuuttavammaksi. Hitaasti kun hyvä tulee niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin.

Praying Mantis

Legacy

Frontiers

4

Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, joka lupaavasta Time Tells No Lies -startista (1981) huolimatta jäi osin epäonnisuuttaankin ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demoniakin kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin, jolle samoihin aikoihin rapakon toisella puolella olisi varmasti löytynyt huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä.

Vaan sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet Troyn-veljekset ovat jaksaneet vuonna -90 tapahtuneen paluun jälkeen levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Tosin päätyminen jo edellisellä Sanctuary-lätyskällä klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille vähintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto, koska sitä kautta jos mistä nämä veteraanit voisivat uusia korvapareja tavoittaa.

Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan, sillä häneltä löytyy niin asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi myös kykyä sekä sävellysten että sanoituksien värkkäämiseen. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden ja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, on mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy täynnä oikealla lailla siloteltua ja korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevyt heavyä.

Jos korvamadot ovatkin levittäytyneet levylle tasaisesti, eivät ne sentään loppuiäksi jää pipodiskoa pyörittämään. Ilahduttavan perusvahva suoritus albumi silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille.

Regarde Les Hommes Tomber

Exile

Les Acteurs de l'ombre

4

Vuonna 2013 ilmestynyttä Regarde Les Hommes Tomberin eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos vielä toivomisen varaa jättikin. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että kahdessa vuodessa yhtyeen visio on fokusoitunut entisestään kohti ominta ydinosaamistaan.

Jos aiemmin pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi vielä kurkotteluksi, ollaan nyt hyvää vauhtia sukeltamassa kohti syvää ja tuntematonta päätä. Kohti pohjaa painavat yhä edelleen hitaat ja painavat doom-osiot siinä missään vauhtia taas lykkii hypnoottinen ja yllättävänkin raa'asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytilläkin, mutta nyt näiden vieläkin mielenkiintoisemmin toteutettujen ääripäiden sisältö vahvistaa jyrkemmin toisiaan onnistuen koskettamaan syvemmältä entistäkin isommalla kouralla.

Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee pois luotaan puritaaneimmat, mutta vetänee taas puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Helpoksi sen kaaostakin syleilevä moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee sisäistämisestä puhumattakaan.

Seal of Beleth

Seal of Beleth

Patologian Laboratorio

3,5

Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People kahden vuoden takaa ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. Kaikenlaiset monimuotoisuuden valopilkut olivat tehokeinoina säästeliäästi käytettyjä, mutta hypnoottisen painostavuuden puristuksissa niitä ei edes osannut kaivata.

Jo pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että entinen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä rinnalleen. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaakin ilmaa sävellyksiin vähentämättä kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoista. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella neljään, on kokonaiskesto myös tippunut minuuttimääräisesti saman verran reiluun kolmeen varttiin. Tästäkin syystä nimetön kakkonen on edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa.

Hyvinkääläiset ovat onnistuneesti luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään uusiksi. Aluksi uudistunut linjaus tuntui kuitenkin hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä vähäisen kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi.

Inferno #69/2009

As You Drown
Reflection
Metal Blade

2,5 Eivät ole nämä länsinaapurimme olleet ensimmäistä kertaa äänityspuuhissa, vaikka aiemmin onkin tehty pelkkiä demoja ja vieläpä kahdella eri nimellä. Trendikäs kolmeosainen orkesterin nykynimi antaakin jo hieman osviittaa mistä debyytillä on kysymys: modernista ja jyhkeästä death metal -vyörytyksestä, jossa tekninen kiemurointi ja brutaalimpi suoraviivainen piiskaus kulkevat lähes 50-50 suhteessa.

Ei levykokonaisuudessa näennäisesti mitään valittamista ole, mutta tyhjähkön sisustan komea ja kiillotettu ulkokuori sisältään paljastaa. Mäiskeosuuudet eivät mureuta kuuntelijan lihaa kaivatulla tavalla ja haastavammat osuudet eivät puolestaan tarjoa riittävän paljon pikantteja ja vahvoja aromeita vastapainoksi. 34 minuuttisen levyn läpikuuntelu onkin yhtä helppoa mutta pidemmän päälle tylsää kuin porsaan kyljyksen nauttiminen jokapäiväisenä ateriana.

 
Hearse
Single Ticket to Paradise
Vic

4 Jo 20 vuotta eri orkesterien mikin varresta kiinni pitäneen Johan ”Liiva” Axelssonin viimeisin orkesteri Hearse on jo sekin ehtinyt julkaisemaan viisi albumia. Kolmen vuoden takaisella In These Veins -levyllä yhtyeen oma tyyli tuntui löytyneen ja vahvistuneen ja löytyipä levyltä muutama oikein maistuva ralli loppujenkin ollessa selkeästi keskitasoa astetta ylempänä. Single Ticket to Paradisella kehitys on ollut ilahduttavasti nousujohteista, vaikka keskelle häränsilmään se ei osukaan.

Uutukaisella on aiempaa selvempiä Furbowl-vaikutteita (hienosti nimetty bändi muuten), vaikka melodiat ovatkin aiempaa runsaampia ja tyylitellympiä. Bändin death'n'roll rallit rullaavat erittäin mallikkaasti ja vinkeää omanlaistaan tarttumapintaa on kappaleissa riskisti ja vaikka kiekko ei heti parilla kuuntelukerralla avaudukaan, jää siitä silti paljon takaraivoon kummittelemaan. Hearse hyödyntää mallikkaasti tällä julkaisullaan kykynsä tasapainoilla melodisuuden ja runnomisen välillä olematta kumpaakaan liiaksi tai tekemällä sitä samoin kuin toiset.


Hyades
The Roots of Trash
Mausoleum

3 Heti viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen perustettu Hyades on bändejä, joiden uusin ja samalla kolmas albumi The Roots of Trash olisi aivan hyvin voitu julkaista yli 20 vuotta sitten. Viivottimella suunniteltu ja Repkan kansitaiteeseen istutettu logo yhdessä bändin nimen kanssa kertoo musiikista jo paljon edes ennen sen kuulemista ja em. seikkoja voi pitää pelkästään positiivisena asioina.

Kun italiaanojen musiikki vielä rullaa melodisen kepeästi ja varsin vahvassa vanhan koulukunnan hengessä mukavaan riffittelyyn nojautuen, on jälki sympaattista ja positiivishenkistä tuoden osittain mieleen Sacred Reichin. Turha levyltä on kuningasralleja etsiä, mutta muutama toisten yläpuolelle nouseva ralli ja hymyn suupielille nostattava ja siellä läpi levyn pitävä yleismeininki jättää tasaisen hyvän maun suuhun.
 
Praying Mantis
Sanctuary
Frontiers

3,5 Pitkän linjan veteraani Praying Mantis on aina jäänyt paitsioon, mutta silti se on aina tullut miellettyä NWOBHM-genreen. Mielikuva on mitä ilmeisimmin väärä, ainakin jos yhtyeen uusimmasta albumista voi yhtään mitään retrospektiivisesti päätellä. Sanctuary on lähempänä kevyt metallia ja AOR:ää kuin varsinaista heavy metalia, mutta taitavia herrat tälläkin musiikin saralla ovat ja vuodet eivät todellakaan ole menneet hukkaan mitä melodioiden kypsyttämiseen tulee.

Vokalistit yhtyeessä ovat vaihtuneet vuosien varrella tiuhaan, mutta nykyinen miellyttävä ääninen vokalisti Mike Freeland on kaveri paikallaan ja herran laulumelodioiden varaan monet biiseistä aivan ansiosta vahvasti norjaavatkin. Lopun elämää päähän soimaan jääviä klassikoita ei levyltä löydy, mutta helppo kelvollisuudessaan perustavaa laatua oleva albumi on soittimeen laittaa ja pari päivää parhaimpia veisuja mielessään hyräillä.
 
Survivors Zero
CMXCIX
Cobra

4 Useasta eri yhteyksistä ja yhtyeistä tuttujen konkareiden muodostaman Survivors Zeron debyytti on vallan vakuuttava työnäyte. Reilu vuosi sitten julkaistu ensidemo ja tämän vuoden alkukesästä pihalle saatettu ja Kreator coverilla varustettu Reclaim My Heritage -single antoivat hyvin osviittaa mitä tuleman pitää, mutta CMXCIX osoittautuu yllättäen ja ilahduttavasti em. työnäytteitä piirun verran kovemmaksi tapaukseksi.

Albumin jälki on miellyttävän tuhtia ja tanakkaa niin tuotannollisesti kuin sävellyksiltäänkin, mikä moderniin ja melodiseen death metal pohjaiseen äärimetalliin sopiikin hyvin. Musiikilla on huomattavasti enemmän yhteneväisyyksiä Ruotsin kuin kotimaan suuntaan, mikä tässä yhteydessä ei ollenkaan ole huono asia, koska lopputulos on näinkin itsensä näköinen, laadukas ja monipuolinen. Survivors Zero kuulostaakin laulajaa myöten yhtä miehevältä ja jämerältä kuin Arch Enemy ilman liian tarttuvia ja ilmeisiä kertosäkeitä ja sooloilua.

Todellisten kerta toisensa jälkeen niskanikamat naksauttavien tapporallien puute ei tee levystä täysosumaa, vaikka useat veisut ja kokonaisuus siinä kintailla liikkuukin. Ensijulkaisulla rima on asettunut varsin korkealla ja voi vain toivoa, että bändi pystyy sitä tulevaisuudessa hiissaamaan ylemmäksi aina SM-lukemiin asti ja ylikin. Moinen oletus ei ole yhtään kohtuuton.