Inferno #131/2015

Éva Polgár und Sándor Vály

Die Toteninsel

Ektro

Unkarilaisten Sándor Vályn ja pianisti Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa julkaisija Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Siis arkkityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sisällöstä höykäsen pölähdystä. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua.

Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja onkin hienoa, että levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa sen taustat on käyty kattavasti läpi. Lyhyesti referoituna teos perustuu tunnettuun Die Toteninsel (Kuolleiden saari) maalauksesta viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn ja ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista.

Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, ei tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella millaista musiikki olisi voinut olla. Ratkaisu toteuttamiseen oli improvisaatio yhdessä Éva Polgárin kanssa. Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden.

Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin olettaa saattaa. Samalla yhdistelmän luomassa dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on kuitenkin jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu riittävissä määrin väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksenkin.

Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssiminen. Kaksi vasenta jalkaa omaavana ja selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtely. Mielenkiintoista, mutta mahdotonta kuvailla numeroin.

Jussi Lehtisalo

Maisteri LP

Full Contact

4

Kolmanteen soololevyynsä ja ties kuinka monenteen kymmeneensä julkaisuun kokonaismäärällisesti laskettuna ehtinyt Jussi Lehtisalo on itse ehtinyt leikkisästi kehumaan Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia loistaviksi sekä soundimaailmaa upeaksi. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi aivan yhtä hyvin olla Mestari tai Tohtori viitaten muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla.

Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys lounge-musiikista. Kaikessa hypnoottisuudessaan se vaikuttaa päällisin puolin kepeältä sisältäen kuitenkin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaakin rumpuja luukunottamatta kaikesta levyn musiikista ja soitosta vastuussa olevaa artistia itseäänkin hyvin.

Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erilainen, mutta Jussille taas tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen annos musiikkia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvien tai Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat B-puolen yksin täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, on jälkimmäisen valtteina melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertainen ja tenhoava kosmisuus.

Kukapa porilaisen selkään taputtaisi kuin tämä itse. Ja toimittajat. Sekä fanit. Maisteri tämän ansaitsee.

Lowburn

Doomsayer

Argonauta

3

Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, on kaikenlainen pitkäjänteinen ja vankka pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Suunta pitäisi olla myös kokoajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juurikaan anna notkahduksia anteeksi.

Lappeenrantalaisen stoneria mäiskivän Lowburnin kohdalla kehityskäyrä Doomsayer-debyytin kohdalla ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Kahden vuoden takaisella Soaring High EP:llä biisimateriaali vielä rokkasi väkisinkin kaikessa tanakkuudessaan huolimatta siitä, että se oli mallia perus-perus-perus. Samaa ei kuitenkaan voinut enää sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splitti-seiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka muuten on päätynyt Doomsayerin loppuun bonuksena.

Edellä mainitulta EP:ltä on mukaan albumille kelpuutettu kolme neljäsosaa kappaleista ja yhdessä jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa nämä ovatkin levyn parasta antia. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi enemmän keskitempoisempaa huuruilua, joka näkyy myös kasvaneina pituuksina. Kokonaisuutta ajatellen monimuotoisuutta on kyllä enemmän, mutta yksilöinä niistä yksikään ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin.

Kokeneen koplan hyppysistä irti laskettuna Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäenkin vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta.

Lynch Mob

Rebel

Frontiers

3

Dokken oli ja on edelleen kova bändi, kun puhutaan heidän neljästä 80-luvun studioalbumistaan. Väheksymättä mitenkään rytmiryhmän Jeff Pilsonin basisimia & Mick Brownin rumpalointia, Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on kuitenkin se juttu, minkä ansiosta jo muutenkin tasokkaat ja tarttuvat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisellaan.

Lynchin lähdettyä lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamaansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko ja pettymys tismalleen yhtä iso. Kappaleet olivat tympeitä ja taantuneita samalle keskinkertaiselle tasolle kuin niin monella muullakin yrittäjällä eikä tilanne tunnu juurikaan parantuneen 25 vuodessa. Albumeita on julkaistu useita tälläkin nimellä soololevyistä puhumattakaan, mutta sen verran suuri pettymykseni on näemmä ollut, että jääräpäisyyttäni olen ne kaikki sivuuttanut.

Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä ja liian harvasti. Löysähkösti starttavan Rebelin parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta, joista The Hollow Queenia ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä.

Kuunnellessa laiskanpullean avauskappaleen Automatic Fixin kertosäettä This is my rock'n'roll, this is my love and all I need ei voi kuin vähän hymähtää kyynisesti. Kapinallisuuttakaan kun eläkeikää uhkaavasti hätyyttävien herrojen toiminnasta ei tämän perusteella juurikaan löydy, vaikka rakkautta itse musiikkiin en lähdekään kyseenalaistamaan.

Murder Hollow

Titan

Omakustanne

2,5

Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamajaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titan-täyspitkänsä. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava yhtyeelle peukkua, mutta näiden itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei myöskään voi alaspäin kääntää.

Debyytillään bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava ja mainiosti junttaava instrumentaalinen The Witch -intro lupailee kuitenkin enemmän kuin mitä perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Biiseissä kun on yhä edelleen liikaa demomaista epävarmuutta omasta tyylistä jättäen käteen pelkkiä, lähes kasvottomia järkäleitä.

Demona Titan olisi kelvollinen ja kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineensä levyn julkaisun kanssa, kun lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmisti muotoutunut vakuuttavammaksi. Hitaasti kun hyvä tulee niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin.

Praying Mantis

Legacy

Frontiers

4

Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, joka lupaavasta Time Tells No Lies -startista (1981) huolimatta jäi osin epäonnisuuttaankin ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demoniakin kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin, jolle samoihin aikoihin rapakon toisella puolella olisi varmasti löytynyt huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä.

Vaan sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet Troyn-veljekset ovat jaksaneet vuonna -90 tapahtuneen paluun jälkeen levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Tosin päätyminen jo edellisellä Sanctuary-lätyskällä klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille vähintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto, koska sitä kautta jos mistä nämä veteraanit voisivat uusia korvapareja tavoittaa.

Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan, sillä häneltä löytyy niin asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi myös kykyä sekä sävellysten että sanoituksien värkkäämiseen. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden ja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, on mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy täynnä oikealla lailla siloteltua ja korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevyt heavyä.

Jos korvamadot ovatkin levittäytyneet levylle tasaisesti, eivät ne sentään loppuiäksi jää pipodiskoa pyörittämään. Ilahduttavan perusvahva suoritus albumi silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille.

Regarde Les Hommes Tomber

Exile

Les Acteurs de l'ombre

4

Vuonna 2013 ilmestynyttä Regarde Les Hommes Tomberin eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos vielä toivomisen varaa jättikin. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että kahdessa vuodessa yhtyeen visio on fokusoitunut entisestään kohti ominta ydinosaamistaan.

Jos aiemmin pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi vielä kurkotteluksi, ollaan nyt hyvää vauhtia sukeltamassa kohti syvää ja tuntematonta päätä. Kohti pohjaa painavat yhä edelleen hitaat ja painavat doom-osiot siinä missään vauhtia taas lykkii hypnoottinen ja yllättävänkin raa'asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytilläkin, mutta nyt näiden vieläkin mielenkiintoisemmin toteutettujen ääripäiden sisältö vahvistaa jyrkemmin toisiaan onnistuen koskettamaan syvemmältä entistäkin isommalla kouralla.

Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee pois luotaan puritaaneimmat, mutta vetänee taas puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Helpoksi sen kaaostakin syleilevä moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee sisäistämisestä puhumattakaan.

Seal of Beleth

Seal of Beleth

Patologian Laboratorio

3,5

Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People kahden vuoden takaa ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. Kaikenlaiset monimuotoisuuden valopilkut olivat tehokeinoina säästeliäästi käytettyjä, mutta hypnoottisen painostavuuden puristuksissa niitä ei edes osannut kaivata.

Jo pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että entinen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä rinnalleen. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaakin ilmaa sävellyksiin vähentämättä kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoista. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella neljään, on kokonaiskesto myös tippunut minuuttimääräisesti saman verran reiluun kolmeen varttiin. Tästäkin syystä nimetön kakkonen on edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa.

Hyvinkääläiset ovat onnistuneesti luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään uusiksi. Aluksi uudistunut linjaus tuntui kuitenkin hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä vähäisen kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi.

Inferno #106/2013

Appendix

Extraneus

Propaganda

3

Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkossa diskografiassa kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti ja jolta suuremmin elämään ei ole jäänyt kuin sen nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältävän oikean studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle.

Vuoden takainen albumiklassikot sarjassa tehty keikka Tampereella yhdessä ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa poripunkkareiden kunnosta. Meininki kun oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei kuitenkaan ole läheskään niin onneton kuin mitä etukäteen pelkäsin sen olevan.

16 kappaleen joukkoon ei mitään klassikkohittejä ole saatu luotua, vaan eipä sieltä hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi löydy, jos mukaan ei lasketa ”Vihainen kun koira, yhteiskunnan orja” tai ”Eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa” -tyylistä riimittelyä. Onneksi itse biisit ovat nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-levytysten malliin.

Appendixin hardcore-punk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Puolet lyhyemmäksi ja noin vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa.

The Fall of Every Season

Amends

Grau

4,5

90-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuuttoon kuoleminen uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle.

Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä esimerkiksi em. isoiksi kasvaneet nimet ovat jo siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti aitoa progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsilla lyhyellä pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi se on kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu.

Kaikissa neljässä ja toistakymmentä minuuttia kestävissä runsasmelodisissa alakulokappaleissa kuullaan sekä mureaa murinaa että puhdasta tulkintaa kuin myös mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovatkin jokaisessa biisissä samat, ovat herkän hienoja melodioita täynnä olevat yksilöt kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Kaiken komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla.

Amends on samaan aikaan vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin kuin ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys.

Funeral

Oratorium

Grau

3

Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa Funeral ei ole ehtinyt julkaista kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista kitaristi-, basisti- että laulajavaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä ensijulkaisua Tragedies voidaan jopa pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuukin siitä, että se julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan.

Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai saavuttamatta varsinaista hyvyyttä. Tyylillisesti hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka etenkin Oratoriumilla tuo ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa.

Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästäbiisistä on mittaa yli 10 minuuttia ja säännöllisesti käytettyjen urkumattojen lisäksi tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että kööreinä vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on toki myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa.

Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin läpi koko kiekon, on lopputulos kuitenkin hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on houkan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää radion toivekonsertissa Oratoriumia olisi mukava tosin kuulla.

  

Hero Dishonest

Alle lujaa

If Society

3,5

Alle lujaa onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi siinä kuitenkin joku vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä, pääasiallisesti 1-2 minuutin mittaisina purskeina räväkästi vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeiden omaisesti sätkivä hardcore on kuitenkin selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Sanoitusten laatija osaa joko pelottavan hyvin asettua päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen.

Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen Puren itseäni ettei tääkin ois unta ja Pekkaspäivä kohdalla, joiden 12+ minuutin yhteiskeston aikana laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa alkaa. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan.

Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä tarvetta suuremmiksi.

Kadavar
Abra Kadavar

Nuclear Blast

4

On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. Pelkän kansitaiteen muodostamat vahvat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Sakemannien tyyli kun on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua.

Melkoisen taikatempun yhtye tekeekin toisella täyspitkällä julkaisullaan Abra Kadavarilla, sillä näin autenttisen hienosti, mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa harvoin tulee vastaan. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan em. kaksikon tuotannosta lainattua, kun ripaus hawkwindmaista psykedeliaa mukaan sekoittamalla on kuitenkin saatu luotua hyvinkin tutuista aineksista jotain uutta, jollaista ei liikaa nykyaikana kuule.

Levyn kaikki yhdeksän kappaletta rullaavat mainiosti huolimatta mukavasti polveilevista biisirakenteista, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei olekaan kysymys, on kappaleiden pohjavire kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun vielä leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, ei levyltä varsinaisia vikoja löydy etsimälläkään.

Aivan timanttisia viisuja ei Kadavar osaa vielä kuitenkaan tehdä, mutta pelottavan lähellä ja jo nyt klassikoksi nostettavia sen sävellykset alkavat olla. Abra Kadavar on silti levy, jonka kaltaisen heavy metalin pioneerin Black Sabbathin ensi kesäkuussa ilmestyvän ”13” -albumin toivoisi olevan. Pelkäänpä kuitenkin pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa.

Mourning Beloveth

Formless

Grau

3

Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana ja aina 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut, mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doom-death porukka Mourning Beloveth vain vahvistaa käsitystä. Formless kun ei juurikaan kuulosta erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellettyä kuusi, mutta CD:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14 minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa.

Tämän sortin tuomionjulistus nojaa yhä edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin eikä niin bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua eikä oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Massiiviset ja pitkät biisit sekä raskas ja hidas lanaus että melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, aina laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless.

Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Pääasiassa Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikkot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti ja mestarillisesti, että nykyään Formlession kaltaiset perushyvät levyt harvemmin pystyvät enää lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi poislukien todelliset genreintoilijat.

Ocean Chief

Sten

I Hate

3,5

Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta reilun vuosikymmenen kokemuksella sisävesilaivurit kuljettavat järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen. Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva ja toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville.

Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone- ja jopa stoner sävyjä sisältävä massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia, joiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset.

Neljän perusaineksista koostetun ja näinkin massiivisten sekä mittavien teoksien säveltäminen ja niistä vielä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei tässä genressä ole helppoa. Stenillä yhtye tässä kuitenkin jo varsin hyvin onnistuu, vaikka luksusristeilyn laatutasoa se ei aivan vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on silti jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief!

Orchid

The Mouths of Madness

Nuclear Blast

4

Jos oli Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa niin biisillisesti kuin tuotannollisesti, on kahden EP:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness kokonaisvaltaisesti lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin siinä missä esikuvallaan albumista alkoi tasainen hajoamista kohti viettävä alamäki.

Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, jäi kappaleista kuitenkin puuttumaan sama hillitömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön niin riffien kuin kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä ajattomia todellisia klassikoita. Siinä missä Sapatti ei uudistuessaan kuitenkaan aivan täysin onnistunut, tuntuu amerikkalaiset taas monipuolistuneen ja löytäneen jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara -ja bassokuviot sekä rytmikikkailut ovat edelleen lähes suoraan lainattu Iommi-Butler-Ward kolmikolta.

Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu aina soundeja myöten istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Birminghamin nelikon vaikutusta joka käänteessä on edelleen täysin mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy heidänkin tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessista paremmaksi.

Regarde Les Hommes Tomber

Regarde Les Hommes Tomber

LADLO

3

Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä ainakin ajatuksentasolla ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen.

RLHT:n luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta yhtä lailla mukana on myös samassa määrin melankolisen synkkää doom-pohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Yksinkertaisen metal -genremäärittelyn eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei allergioita aiheuta.

Niin hyvin kuin paketti fransmanneilla onkin kasassa jo esikoisellaan, ei sinällään helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus koskaan syvene sellaisille tasoille, joihin tämän kaltaisin musiikin pitäisi pelkän kurottelun sijasta päästä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni, mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet siihen olisi.

Rejected

South Karelia Night 7"

Business City Music Promotions

4

Ei ole 15 vuoden reenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta mennyt hukkaan Lappeen Rantalaisella Rejectedilla. Nyttemin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin South Karelia Night seiskalla, joka onkin läpeensä vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punk rockia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle laittaisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Etenkin sinkulan nimiraita varustettuna hyvillä melodioilla ja sooloilla kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset on jo nyt aistittavissa.

Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alle kolmen ja lähemmäs kahta minuuttia alkaa pientä lurpahtamista tapahtua, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin, joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa onkin jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua.

Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus.

Satan

Life Sentence

Listenable

4,5

Saatana on herra! Ainakin lähes kaikille niille NWOBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satanin esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Kyseessä kun sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ehdottomasti ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Headin debyytti Lightining to the Nations. Tämä kaksikko kun on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset.

On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä sillä kaikista legendaarisimmalla kokoonpanolla jolla se debyyttinsä teki. Käsittämättömämpää on kuitenkin se, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan jäi ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua.

Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat, mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin on 100% ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia puhumattakaan omalaatuisesta lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselle juuri siinä piilee koko homman viehätys. Puhumattakaan kovista biiseistä.

Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on yhä edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa ja kaksikon Steve Ramsey-Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita sekä riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytmin perusta on lähes karua, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuvaa.

Life Sentence on toisen vanhan lähes unohduksiin jääneen legendan Ozin comebackin-kiekon Burning Leather (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee.

Seal of Beleth

Slow Music for Dead People

omakustanne

4

Kolme miestä ja doomi. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta sloganista Fast Music for Slow People väännetty levyn nimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmän kankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään.

Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa em. kaksikkoa selkeästi alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu kuitenkin synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, jonka ansiosta albumin useimmat, pitkälti yli toistakymmentä minuuttia kestävät kappaleet kantavat loppuun asti. Myös juuri sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin ilman että eksyttäisiin vahvasti esille vyörytetystä musiikillisesta missiosta harhaoppineisuuden pariin.

Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kuitenkaan kulkevat. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä.