Aivottomat
Ohjuksia ja aseita 7”
Bored Youth
2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari
demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta
nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan
”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella
hardcorellaan.
Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää
Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää
laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen
kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa.
Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään
angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden
vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin
musiikillisia opinkappaleita.
Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään
genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes
jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla
sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.
The Country Dark
Slaughterhouse Party
Big Money
4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista
voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan
itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti
vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi
Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta
hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa
lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen,
sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin
aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä.
Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista
kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.
Köpön kannen alle piiloutuva
Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin
pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia,
jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage
rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on
ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita
tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on
suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee
esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa
Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen
tehokkaasti.
Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen
levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi
renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi
toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin
ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään
poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden
hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.
Domination Black
Dimension: Death
Kanki Rekords
4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä
ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa
tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen
kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai
vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut,
vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta
kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai
valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa
olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain
häivähdyksiä.
Heavy Metal Perseestä ja Merging
Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana
paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin
yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään
todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta
lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja
tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo
povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta
modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja
melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin
salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti
alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.
Dimension: Deathin mainitsemisen
arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat
kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti
tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen
metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.
Moloken
Rural
Discouraged
3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta
julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten
jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina
putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta
kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa
uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja
kahden täyspitkän verran.
Bändin karu mutta elävä soundi on
miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta
lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman
turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen
monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli
raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä
huutolaulutkin.
Näistä hyvistä lähtökohdista
huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä,
joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin
kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä
Eternal Kingdomilla -albumillaan.
Pantheon of Blood
Consociatio Solis Et Lunae 7”
Glorious North
3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen
virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin
avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään,
sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa
black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän
mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.
A-puolen vauhdikas ja mukavasti
vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy
selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja
tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin
naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The
Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi
esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin
aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi
kappaleeksi.
Pantehon of Blood omaa näkemystä,
joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista
tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta
kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita
bändiltä löytyvän.
Rage
21
Nuclear Blast
3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna
1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin
ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin
(1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä
maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into
alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin
tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan
lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä
kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen
julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.
Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!)
on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen
laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa
jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli
kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan
monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka
osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä
tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja
kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään
edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.
Biisit rullaavat mukavasti sekä
ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on
kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja
selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani
näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin
nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita
kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai
imagolliseen huumoriin.
Terrortory
The Seed Left Behind
Discouraged
2 Ennen vanhaa ero demotason ja
levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla
merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan
paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei
välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja
vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat
levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun
demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi
ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.
Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal
olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta
sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään
eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden
myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä,
on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän
matkaa.
Ei The Seed Left Behind ole silti
mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa
kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös
kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin
ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa,
bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin
mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä
tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet
voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.