Inferno #94/2012

Aivottomat

Ohjuksia ja aseita 7”

Bored Youth

2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan ”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella hardcorellaan.

Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa. Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin musiikillisia opinkappaleita.

Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.

The Country Dark

Slaughterhouse Party

Big Money

4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.

Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen tehokkaasti.

Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.

Domination Black

Dimension: Death

Kanki Rekords

4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut, vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä.

Heavy Metal Perseestä ja Merging Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.

Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.

Moloken

Rural

Discouraged

3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja kahden täyspitkän verran.

Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä huutolaulutkin.

Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä Eternal Kingdomilla -albumillaan.

Pantheon of Blood

Consociatio Solis Et Lunae 7”

Glorious North

3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.

A-puolen vauhdikas ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi kappaleeksi.

Pantehon of Blood omaa näkemystä, joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita bändiltä löytyvän.

Rage

21

Nuclear Blast

3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.

Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!) on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.

Biisit rullaavat mukavasti sekä ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.

Terrortory

The Seed Left Behind

Discouraged

2 Ennen vanhaa ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.

Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän matkaa.

Ei The Seed Left Behind ole silti mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.

Inferno #35/2006

Domination Black
Fearbringer
Poison Arrow Records

 

3,5 Fearbringer-albumin ilmestymisen myötä Karhulan metallimafia kasvaa jälleen yhdellä metalliperheellä, Domination Blackilla. Debyytillään orkesterilla onkin täysin mahdollisuus napata oma pieni osuutensa Suomen metallipiiristä omakseen, vaikka kummisetä-statuksen saavuttaminen jää unelmaksi jonnekin kaukaiseen horisonttiin.

Levyn nimensä mukaisesti kokoonpano pyrkii levittämään pelkoa 70- ja 80-luvuilta tutuin heavy metalin keinoin. Yleistunnelma on raskaan tummahko eikä iloisen räväköitä kitaramelodioita tuplabasaritykityksineen kuulla, mutta kyllä King Diamond säilyy yhä ainoana oikeana kauhumetallin edustajana. Kun solisti Killgastin äänessä on paljon samaa kuin legendaarisessa Rob Halfordissa ja musiikissa metallijumalan soolotuotannon piirteitä, liikkuu kokoonpano oikeassa kurssissa. Se kuuluisa kappaleet pysyvästi kuulijan kaaliin takova viimeinen niitti jää kuitenkin puuttumaan.

Bändillä on kyllä omannäköistä toimivaa ideaa ja otetta, mutta toteutuspuolella näistä ei saada revittyä irti kaikkea potentiaalia. Osan syystä voi vierittää lattean soundimaailman piikkiin, sillä rytmisektion kitaroineen häviää tasaisen ponnettomaksi taustamassaksi laulun dominoidessa kokonaisuutta. Pienen terävöittämisen ja yksinkertaistamisen kautta bändin fani- ja kassavirtojen kasvaminen puroista koskiksi on täysin mahdollista.

Gorilla Monsoon
Damage King
Armageddon Music

4 Gloria Gaynorin vanhassa disco-hitissä ylistetään taivaalta satavia miehiä, mutta Saksassapa puhaltelevatkin toisenlaiset tuulet. Siellä nimittäin trooppisen sateen mukana tulee gorilloita taivaalta alas. Niin kummalliselta kuin nelikon nimi saattaakin vaikuttaa, musiikki todellakin kuulostaa hieman kuuntelijan päälle tiputetuista raskaan leppoisilta kaukaisilta sukulaisiltamme.

Aivan Black Sabbathin apinoinniksi Gorillo Monsoon ei mene, vaikka vokalisti/kitaristi totteleekin taitelijanimeä Jack Sabbath. Orkesterin musiikissa on puolet stonerin letkeyttä ja toinen puoli sludgen raskautta, jotka ovatkin juuri ne molempien genrejen parhaimmat ainesosat. Kun simppeliin mikstuuraan on lisätty vielä oikeanlaisensa perusmausteet ja kokonaisuuden on annettu muhia kunnolla, on levyllisestä tätä soppaa helppo ahtaa itsensä täyteen viikonpäivästä riippumatta.

Perusasiat kuten hyvin tehty makaronilaatikko pysyy vuodesta toiseen koululaisten suosikkina ja vanhassahan se vara usein parempi on. Sama pätee myös Gorilla Monsoonin esittämään groovaavan raskaaseen jyräykseen, joka luottaa pitkälti perusasioihin. Yllätyksellistä levyssä ovat vain Law’n Orderin sekä War To The Wimpsin aloittavat South Park samplet.

Maroon
When Worlds Collide
Century Media

2 Jos Saksa aikoinaan onnistuikin raivaamaan elintilaa Euroopassa suhteellisen menestyksekkäästi, on musiikkirintamalla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys ollut vaatimattomampaa. Näy käy myös taisteluosasto Maroonedin kanssa, vaikka aseistuksena on Amerikan maalta lähtöisin oleva uuden aallon hardcore pohjaan nojaava metalli. Vaadittavaa kurinalaista säntillisyyttä orkesteri omaa, mutta ilman toimivaa sotasuunnitelmaa.

Kovasti kehutaan bändin keikkailleen ympäri Eurooppaa ja onhan kahdeksan olemassa olovuoden aikana ehditty pari täyspitkääkin julkaista parin split-singlen ja MCD:n lisäksi. Aggroa on musiikkiin saatu ilmeisesti tyytymällä pelkkään jäniksenruokaan ja sylkemällä tuoppiin, mutta ravintoa tuoreille saati edes omannäköisille ideoille ei ainakaan ole riittänyt. Musiikki kyllä nykii, kaahaa, ruhjoo, huutaa, mättää ja sisältää jopa muutamia pikkunättejä melodioita kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, mutta turha on alkaa yksittäisiä kappaleita nostamaan massasta esille saati edes koko bändiä samalle viivalle menestyneempien ja mielenkiintoisempien orkesterein kanssa.

Muuten tasokkaiden mutta valitettavan vähän omaperäisyyttä sisältävien julkaisujen määrän kasvaessa on rimaa pakko nostaa korkeammalle. Maroonille käy kuten Juice Leskisen riimeissä ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa, rima pysyy paikallaan kun riman alittaa”.

Pentagram
First Daze Here Too
Relapse Records

3,5 Yksin Pentagramin legendaarisuuden mittareista lienee se, että näiltä suuren yleisön paitsioon jääneiltä doomin esi-isiltä on julkaistu enemmän erilaisia kokoelmia kuin varsinaisia studiolevyjä. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu First Daze Here palvelee uusia faneja vanhoja paremmin, on sarjan kakkososa suunnattu selkeästi kovan luokan Pentagram fanaatikoille. Viimeistään CD-vihkoseen sullottu kattava historiikki mielenkiintoisine pienine anekdootteineen täydentää lähes kenen tahansa tietämystä ja leikkaapa vielä siinä sivussa muutamalta sitkeältä orkesteriin liitetyltä huhulta siivet.

Vaikka tuplalevyn materiaali olisin saatu mahdutettua nippa nappa yhdelle levylle, on varsinaisen seitsemän kappaleen demon ja viidentoista viisun treeninauhojen erottaminen omiksi kokonaisuuksikseen viisasta. Kolmenkymmenen vuoden takaiset äänitykset eivät nykyajan kultakorvia taatusti tyydytä, mutta kieltämättä nämä hieman suhisevat ja tuhnuiset tallenteet luovat omanlaistansa lisätunnelmaa.

Ykköslevy demo on kuitenkin näistä kahdesta tallenteesta se, joka useammin soittimessa pyörähtää eikä vain parempien soundiensa tai hienon Rolling Stones lainan Under My Thumbin ansiosta. Kappalemateriaali on treeninauhoihin verrattuna tasaisempaa ja sitä ominaisempaa mystisempää Pentagramia jälkimmäisen sortuessa turhankin usein liialliseen trippailuun tunnelman kustannuksella.

Poema Arcanus
Telluric Manifesto
Aftermath Music

3,5 Jo edellisen Iconoclast-albumin kohdalla chileläisen Poema Arcanuksen musiikilliset ambitiot olivat lähes yhtä korkealla kuin sävellystaidot. Massiivisen monimuotoisen tunnelmoinnin ja synkistelyn yhdistelmä kuulosti kyllä omanlaiseltaan, mutta rehevä sisältö ja liiallinen rönsyily estivät musiikin tehokkaan sisäistämisen.

Orkesterin herrat eivät ole eväitään vaihtaneet Telluric Manifestollakaan, sillä tyylilaji on varsin identtinen edeltäjän kanssa. Tehokeinoina käytetään edelleenkin runsaasti koskettimia, puhtaan mieslaulun ja murinan sekoitusta, länsimaista pop-kaavaa tehokkaasti välttäviä pitkiä kappaleita sekä erilaisten tunnelmien heijastamista herkemmillä ja rankemmilla joskus jopa varsin yllättävillä osuuksilla. Näiden keinojen ansiosta yhdeksän kappaletta nivoutuvat tehokkaasti yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta yksilöiden erottaminen on erittäin hankalaa. On puhtaasti makuasia, onko tämä hyvä vai huono asia.

Poema Arcanuksen tapa tehdä albumeistaan mystisiä teoskokonaisuuksia on kieltämättä kiehtova. Kappaleiden ja albumin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinaisen draaman kaaren puuttuminen, jonka avulla kuuntelijan mielenkiinto pysyisi varmemmin yllä läpi levyn.

RiverRed
Western Empire
Riverredcords

2 Amerikkalaiset rokkaa tykimmin –sanonta ei RiverRedin kakkosalbumilla pidä täysin paikkaansa, vaikka siisti ryskääminen herroilta mallikkaasti luonnistuukin. Ei tästä kyllä ainakaan mallastuotteet ja hiki haise läpi, vaikka bändi kotisivullaan kovasti uhoaakin kappaleiden tihkuvan väkijuomia ja rokkiraivoa. Siinä orkesteri on kyllä oikeassa, että nupit kaakossa luukutettuna kappaleista alkaa löytyä hieman kaivattua potkua.

Muuten musiikin tarjoama tunne muistuttaakin sitten enemmän kanan kuin muulin potkua. Kappaleissa on kyllä mielenkiintoisia koukkuja, riittävästi vaihtelua ja sovituspuoli ei töki, mutta kappaleet vain tuppaavat valumaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin vesi hanhen selästä ikään. Syyttävää sormea voi osittain kohdistaa liian steriilin ja sieluttoman tuotannon suuntaan, mutta kyllähän musiikista sitä resuisuutta ja räkääkin puuttuu. Nyt kuuntelusession jälkeisen hien pyyhkimiseen riittää kevyt otsan taputtelu valkea nenäliinalla, kun haluttu efekti olisi hikinoron virtaaminen vuolaana persvakoon asti.

Riverredin ajoittaiset hypnoottiset rytmit yhdistettynä hienoiseen äkkivääryyteen yrittää saada kuuntelijaa transsiin, mutta raskaammalla kädellä soitettu rock on tyyliltään yksinkertaisesti liian amerikkalaista ja vaihtoehtoista upotakseen tehokkaasti eurooppalaiseen yleisöön.


Scar Symmetry
Pitch Black Progress
Nuclear Blast

4,5 Noin vuosi sitten päätin Scar Symmetryn debyytin arvioni lauseeseen monet tekevät, mutta harvat osaavat. Kakkoskiekko Pitch Black Progress vahvistaa entisestään käsitystäni, että orkesteri todella osaa toteuttaa omaperäiset visionsa entistä kunnianhimoisemmin ja kehittyneemmin.

Herrojen käsissä ruotsalaistyyppinen melodeath käy entistä ahtaammaksi karsinaksi, vaikka se yhä genren peruselementeistä valetun anturan päällä lepääkin. Omaa tyyliä syleillään entistä määrätietoisemmin ja kokonaisuus on muuttunut entistä rohkeammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämä tulee selvästi ilmi niin sävellyksestä kuin vokalistin huikeista laulusuorituksista on kyseessä sitten puhdas- tai örinä tulkinta. Vaikka viisut ovat edelleen tulvillaan mieleenpainuvia ja tyylikkäitä melodioita, entisestään mutkistuneet kappalerakenteet vaativat kuuntelijalta huomattavasti aiempaa enemmän sisäistämistä.

Kehityskaari kohti kakkoslevyä on kaukana sysipimeästä. Scar Symmetryn progressiossa pop-osuudet ovat entistä kevyempiä, teknisyys entistä kompleksisempaa ja rankkuus entistä raskaampaa. Näiden tekijöidensä summana Pitch Black Progress täyttää sille asetetut kovimmatkin ennakko-odotukset ja kestää taatusti ajan patinaa.

Serpent Obscene
Chaos Reign Supreme
Black Lodge

2,5 Serpent Obscenen kolmas kiekko ei tarjoa kärmesmäisen kieroa, mutta kohtuullisen rivoa ja räkäistä old school thrashia. Varsin samoilla linjoilla siis jatketaan kuin vajaa kolme vuotta sitten julkaistulla Devastationilla. Edelliseen albumiin verrattuna musiikkiin on vain puskettu entistä enemmän alkukantaista aggressiivisuutta mm. nopeutuneen keskitempon muodossa.

Orkesterin hallitussa luolamiesmäisessä mekkaloinnissa on alati mukana miellyttävää apinan raivoa. Kokonaisuutta leimaa sopivan pieni ug-henkinen räkäisyys niin musiikissa kuin soundeissa, vaikka ne pohjimmiltaan ovatkin erittäin jämäkkiä. Ensimmäisen kolmanneksen ajan kulmakarvat nousevat mielenkiinnon kasvamisen tahdissa, mutta laskevat hyvinkin nopeasti normaaleille paikoilleen. Korvia rusikoiva sooninen hyökkäys menettää aivan liian nopeasti tehonsa tykityksen jatkuessa taukoamatta identtisen yksinkertaisine tehokeinoineen.

Kohtuus kaikessa on hyvä nyrkkisääntö asiassa kuin asiassa on kyse sitten karkkien mässyttämisestä tai musiikin kuuntelusta. Vaikka arvosana ei tuplaantuisikaan 34 minuutin keston puolittuessa, olisi impakti huomattavasti nasevampi ja audioähky siedettävämpi

Venom
Metal Black
Castle Music

1,5 80-luvun puolivälissä pikkukylän ainoalta todelliselta kangasmerkkejä täynnä olevaa farkkutakkia ja valkoisia varsilenkkareita käyttävältä hevimieheltä lainatut From Hell To The Unknown ja Welcome To Hell edustuvat jollain tapaa huomattavasti rankempaa heavy metalia kuin siihen asti kovimpina pidetyt metallicat ja exodukset. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin trion ainoa alkuperäisjäsen Conrad T. Lant yrittää palauttaa Venomin kahteen ensimmäiseen albumiin Welcome To Hell (-81) ja Black Metal (-82) yhä kiteytyvän uran.

Jos Venomin hurja imago ja musiikki upposivat aikoinaan teiniin täysillä, ei tänä päivänä samaiselle satanistiselle uhoamiselle voi kun hymistellä. Metal Blackin edeltäjä Resurrection oli kappaleidensa puolesta varsin kelvollista modernia Venomia, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin julkaistu yritys palata musiikillisille juurille hymyilyttää jopa vähemmän kuin imago.

Suttuisen pelkistetyt soundit yhdistettynä tuttuun Motörhead/punk-henkiseen rokki black metaliin sisältää yhä tuttuja etäisiä häivähdyksiä Venomin kulta-ajasta, vaikka kokonaisuus onkin keskimäärin aiempaa raskaampi ja synkempi. Harmi vain, kun muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat auttamattoman tylsiä ja paikallaan polkevia. Jos levyn kestosta nipsaistaisiin vähintään kolmannes pois ja kappalemateriaali pysyttelisi edes Antechristin ja A Good Day To Dien kaltaisten viisujen välimaastossa, olisi kokonaisuus kohtuullista keskitasoa. Nykyisen lopputuloksen perusteella ei vain voi kuin toivoa, että orkesteri olisi hauduattu aikoinaan vaikka elävältä.