Inferno #94/2012

Aivottomat

Ohjuksia ja aseita 7”

Bored Youth

2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan ”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella hardcorellaan.

Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa. Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin musiikillisia opinkappaleita.

Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.

The Country Dark

Slaughterhouse Party

Big Money

4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.

Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen tehokkaasti.

Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.

Domination Black

Dimension: Death

Kanki Rekords

4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut, vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä.

Heavy Metal Perseestä ja Merging Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.

Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.

Moloken

Rural

Discouraged

3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja kahden täyspitkän verran.

Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä huutolaulutkin.

Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä Eternal Kingdomilla -albumillaan.

Pantheon of Blood

Consociatio Solis Et Lunae 7”

Glorious North

3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.

A-puolen vauhdikas ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi kappaleeksi.

Pantehon of Blood omaa näkemystä, joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita bändiltä löytyvän.

Rage

21

Nuclear Blast

3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.

Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!) on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.

Biisit rullaavat mukavasti sekä ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.

Terrortory

The Seed Left Behind

Discouraged

2 Ennen vanhaa ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.

Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän matkaa.

Ei The Seed Left Behind ole silti mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.