Inferno #94/2012

Aivottomat

Ohjuksia ja aseita 7”

Bored Youth

2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan ”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella hardcorellaan.

Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa. Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin musiikillisia opinkappaleita.

Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.

The Country Dark

Slaughterhouse Party

Big Money

4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.

Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen tehokkaasti.

Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.

Domination Black

Dimension: Death

Kanki Rekords

4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut, vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä.

Heavy Metal Perseestä ja Merging Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.

Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.

Moloken

Rural

Discouraged

3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja kahden täyspitkän verran.

Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä huutolaulutkin.

Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä Eternal Kingdomilla -albumillaan.

Pantheon of Blood

Consociatio Solis Et Lunae 7”

Glorious North

3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.

A-puolen vauhdikas ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi kappaleeksi.

Pantehon of Blood omaa näkemystä, joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita bändiltä löytyvän.

Rage

21

Nuclear Blast

3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.

Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!) on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.

Biisit rullaavat mukavasti sekä ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.

Terrortory

The Seed Left Behind

Discouraged

2 Ennen vanhaa ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.

Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän matkaa.

Ei The Seed Left Behind ole silti mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.

Inferno #74/2010

Keel
The Right to Rock (reissue)
Frontiers

3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.

Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta, joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan. Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.

Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina, joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.


Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers

3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa ja kaivattua vaaran tunnetta.

Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.

Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25 vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai oikeasti kovia kappaleita.

Noctiferia
DeathCulture
Listenable

4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia, joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.

DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien ajokit taakseen.

Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.

Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast

3 Kyllähän se vaan niin on, ettei vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.

Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.

Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.

Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5

Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa.  6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10

Inferno #5/2002

ANATHEMA: A VISION OF A DYING EMBRACE
Peaceville
Kesto: n 74 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Peacevillen toinen DVD julkaisu on Anatheman viisi vuotta sitten VHS-versiona ilmestynyt tallenne, jolta löytyy Krakowassa -96 äänitetty keikka sekä kaikki bändin tuohon asti julkaisemat neljä promovideota. My Dying Briden julkaisuun verrattuna on Anatheman DVD sisällöltään ja toteutukseltaan huomattavasti köyhempi. Käytännössä se on vain siirretty digitaaliseen formaattiin samoista mastereista kuin alkuperäinenkin videoversio. Vaikka kuvanlaatu on hyvä, kuten alkuperäisessäkin ja valikot yksinkertaisen tyylikkäitä ja toimivia, on äänet kuitenkin vain Dolby Stereo 2.0. Turhahkon kuvagallerian lisäksi muita ekstroja ei levyltä löydy. Levyn sisältö itsessään on kyllä mielenkiintoista, sillä bändin videoita ei MTV:llä juurikaan pyöritetty, ja itse keikka näyttää Anatheman rokkaavan siinä alkuperäisessä kokoonpanossa, joka sai aikaan monen monta doom-klassikkoa.

Kokonaisuutena loppuunmyydyn VHS version julkaiseminen DVD:nä on hyvä idea ja varmasti mannaa vanhemman Anatheman faneille. Itse odotin kuitenkin tältä julkaisulta enemmän, ja levyn lyhyehkö kesto yhdistettynä vanhaan noin seitsemän vuoden takaiseen materiaalin ei välttämättä jaksa kaikkia uusimpia faneja kiinnostaa. Anathema on bändi, jolta toivoisi näkevän koko monipuolisen uran kattavaa DVD taltiointia keikkoineen ja promovideoineen, mutta taannoisen levy-yhtiön vaihtumisen takia tämä taitaa jäädä pelkäksi haaveeksi. 7/10

…AND OCEANS
Cypher
Century Media   

…And Oceansin kohdalla ei koskaan ole voinut etukäteen tietää miltä uudet levytykset kuulostavat. Pienimuotoinen yllätys onkin, että hitusen hitaampi Cypher liikkuukin hyvin samankaltaisilla linjoilla kuin edeltävä AMGOD ja muodostaa näin erittäin loogisen jatkon bändin alati jatkuvalle audiotripille.

Musiikillisesti bändi jatkaa taidokkaan hienovaraisesti niin industrial, elektro ja teknovaikutteiden yhdistämistä rankempaan metalliin ja lopputulos on aggressiivisen omaperäinen ja synkkä, eri musiikkityylien hybridi. Suurimpana uudistuksena on entistä vahvempi ja tylympi industrial -henkinen ilmapiiri. Tunnelma muodostuu ajoittain äärimmäisen ahdistavaksi.
Cypher tarjoaa vaikeasti sulavaa, mutta ravitsevaa ja virkistävää hengenravintoa pitkäksi aikaa. 8/10

ANNIHILATOR
King of the Kill
Steamhammer

Steamhammerilta on hieman outo veto julkaista kahdeksan vuoden takainen King of the Kill lätty uudestaan tällä kertaan tosin normaalissa jewel case pakkauksessa. Aivan turha julkaisu tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukaan on ängetty sentään Jeff Watersin kirjallisia kommentteja ja kolme uutta bonus raitaa. Bonusraidat ovatkin mielenkiintoinen tapaus, sillä ensimmäinen on balladi ja toinen on lähes 10-minuuttinen Jeffin kommenttiraita, jossa kitaravelho puhuu levyn teoista ja analysoi levyä kappale kappaleelta. Viimeinen bonusraita onkin sitten täysin tarpeeton lisäys sisältäen puhdasta ärsyttävää studiossa nauhoitettua ölinää. Faneille nämä kaksi viimeistä bonusraitaa ovatkin mielenkiintoisia kertaalleen kuunneltuna, mutta pitkässä soitossa alkavat ärsyttämään niin perkeleesti, kun joutuu aina painamaan soittimen stop-nappulaa ja aloittamaan levyn kuuntelun alusta.

Musiikki itsessään on taattua Annihilatoria joka ei esittelyjä paljoa kaipaa ja joka ei taatusti petä kaikkia kunnon perinteisestä melodisesta metallista pitäviä. Jos levyä ei entuudestaan levyhyllystä löydy kannattaa tämä uusintapainos hankkia, muuten lisäarvoa bonuksista ei paljoakaan ole, ei edes faneille. 8/10

ARRIVAL
An Abstract of Inertia
Edgerunner Records

Kotimaan konnuilta saapuva Arrival täräyttää ilmoille kahdeksan kappaleen verran runsaasti koskettimilla sävytettyä ja hienoilla kitaramelodioilla ja sooloilla varustettua mustahkoa metallia. Sovitukset ovat varsin toimivia ja musiikki ei missään vaiheessa tunnu liian täyteen ympätyiltä tai melodioiden saturoimalta, vaan kappaleet rullaavat tyylitajuisesti eteenpäin. Pelkistetty tuotanto kuullostaa sopivan yksinkertaiselta ja muodostaa hyvän kontrastin kompleksisille melodiamaalauksille. Kappalevalikoimaltaan levy muodostaa ehjän kokonaisuuden ja tässä piilee sen vahvuus ja heikkous. Levyn kuuntelu saa kuulijan helposti nousemaan audioavaruuteen, mutta varsinainen euforia jää saavuttamatta.

Debyyttilevyksi tämä on kyllä erittäin lupaava ja riittävän omaperäinen erottuakseen massasta, mutta musiikin hiomista ja jämäköitymistä tarvitaan yhä lisää. 7/10

THE COMPANY
Awaking Under Dogs
System Shock Records

Kovastihan tätäkin lättyä mainostetaan jonkinlaisena superkokoonpanona, kun miehistöön kuuluu mm entinen Heathen ja Angel Witch mies Doug Piercy. Musiikillisesti bändi liikkuu asennemetallin ja modernin metallin välimaastossa tuoden kappaleisiin rankkuutta ajoittaisilla örinöillä sekä speed metal vaikutteisella riffittelyllä. Kun mukaan heitetään vielä hieman futuristisia ja teknovaikutteisia syntikkasurinoita on varsinainen sekametelisoppa valmis. Kovasti bändi yrittää luoda musiikillisesti jotain uutta, mutta lopputulos on varsin laimeaa ja tylsää junttausta jota ei auta yhtään munattomat vokalisoinnit ja kolkko saundimaailma.

Ennakkoluulottomuuttaan bändi yrittää osoittaa koveroimalla Dead or Aliven 80-luvun poppihittiä You Spin Me Around onnistumatta kuitenkaan tekemään muuta kuin tylsää jälkeä omien kappaleidensa malliin. 4/10

DENATA
Deathtrain
Arctic Music Group

Ei ne ruåttalaisetkaan kaikkea aina osaa ja Denata on yksi hyvä esimerkki tästä. Tuhnuisilla saundeilla varustettu täyspitkä levy kaahataan läpi vauhdilla, jossa ei itsekkään meinata pysyä perässä. Ideaköyhät kappaleet yrittävät kulkea 80-luvun thrash/speed metallin hengessä, mutta sovitukset ovat kömpelöjä ja omaperäisyydestä ei ole tietokaan. Kappaleet etenevät toinen toisensa jälkeen samalla unettavalla temmolla ja rytmillä kuin diesel juna ja toisistaan niitä ei erota useammankaan kuuntelukerran jälkeen ilman biisien välissä olevaa muutaman sekunnin taukoa. Satunnaiset väliosat ja soolot töksähtelevät pahasti paikoilleen yrittäen tuoda musiikkiin hieman värikkyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Käsittämätöntä on, että joka suhteessa näinkin demoasteella olevat bändit saavat levytyssopimuksen tällaisina aikoina. 3/10

IMPEDIGON
As Desires Fade…
The L.S.P. Company

Yhä "muodissa" olevaa ruotsalaisten tunnetuksi tekemään melodista death metallia vääntää myös Belgian pojat Impedigon debyytillään As Desires Fade… Periaatteessa homma toimii kyllä, mutta sen verta yksinkertaisia ja miljoonaan kertaan kuultuja kappaleet ovat niin ideoiltaan kuin toteutuksiltaan, että käteen tai korvaan tästä ei paljoakaan jää. Kappaleet eivät varsinaisesti ole kamalan tylsiä tai huonoja, mutta kylmä tosiasia on, että tällaisia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan. Laulaja käheä ja repivä laulutapa onkin yhtyeen parasta antia, mutta lopputulosta se ei onnistu pelastamaan.

Impedigon on ylempää keskitasoa jos kyseessä olisi demo, mutta täyspitkän tekoon eväät eivät tahdo riittää huolimatta lähes kymmenen vuoden olemassaolosta ja useista keikoista ja demoista. Tällaisten julkaisujen yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että huonoimmillaankin hevi on hyvää. 4/10

KHOLD
Phantom
Moonfog Productions
Osta CDON:sta!
Jos kaikki muutkin arvostelijat kuvaavat tätä vanhan koulukunnan black metalliksi, niin onhan se minunkin niin tehtävä. Totta puhuen ei tällaista levyä muulla sanalla voi kunnolla kuvailla, vaikka ei tässä sentään ihan kaikkia klassisia Dark Throne/Burzum elementtejä varasteta. Levyllä yllättävintä on suurimmalta osin hitaat kappaleet ja pelkistetyn selkeä tuotanto. Musiikki onnistuu luomaan tylyn hypnoottisen joskin ajoittain puuduttavan ilmapiirin, joka säilyy koko yhdeksän kappaleen ja 34 minuutin ajan.

Yhtä kylmää ja ilkeää ilmapiiriä ei Khold pysty luomaan kuin maanmiehensä aikoinaan, mutta kyllä tämäkin tiettyjä satunnaisia väristyksiä selkärangassa saa aikaan. 5/10

KING'S EVIL
Deletion of Humanoise
Spinefarm

Arvostelupinon ehdottomasti positiivisin yllätys on King's Evil orkesterin debyyttilevytys, joka näyttää närhen värkit niin monelle vanhalle kuin uudelle bändille. 80-luvun thrash/metal vaikutteet on onnistuttu jalostamaan kipakaksi ja moderniksi metalliksi hyvällä tyylitajulla ja riittävällä omaperäisyydellä. Yamadan veljeksien kitaratyöskentely yhdistettynä tanakkaan rytmisektioon ja hieman Tom Angelripperin kaltaiseen lauluun räyhää ja toimii hyvin. Tyylikkäästi vedetyt ilman turhia kikkailuja olevat soolot istuvat kokonaisuuteen hyvin.

Vaikka kuuntelijalle ei anneta paljoakaan armoa, löytyy levyltä kappaleita aina puhtaista suoraviivaisemmista menopaloista myös keskitempoisiin ja koukeroisempiin jyräyksiin. Melodioita ja tarttuvia kertosäkeitä lisäämällä bändillä olisi vieläkin enemmän potentiaalia metallimarkkinoilla. 7/10

MY DYING BRIDE
The Voice of the Wretched (live)
Peaceville

Useimpien live levyjen ongelma voidaan pitää sitä, että ne harvoin tarjoavat mitään uutta ja ihmeellistä faneille ja niin on myös My Dying Briden ensimmäisen virallisen liveäänitteen laita. Toisaalta levy osoittaa, että brittiherrojen synkistely toimii livenä vähintäänkin yhtä hyvin kuin levyllä, mutta bändin keikoilla luoma ulkomaailman poissulkeva maaginen ilmapiiri jää levyä kuunneltaessa kokematta. Saundit levyllä ovat ehkä hieman turhankin kliiniset latistaen tunnelmaa ja biiseistä välittyviä voimakkaita tunnetiloja. Kappalevalikoima on kattava otos bändin kaikilta täyspitkiltä lukuun ottamatta debyyttiä ja levyä kuunneltaessa on helppo huomata bändin musikaalinen kehitys ja samalla kuinka samankaltaisia eri levyjen tunnetilat kuitenkin ovat.

Bändin tosifaneille levy ei paljoa uutta ja ihmeellistä tarjoa muuta kuin hauskaa vaihtelua musiikin kuunteluun, mutta uusille faneille levy toimii hyvänä esittelynä mitä on brittiläinen melankolia kuvattuna elävän musiikin muodossa. 8/10

MY DYING BRIDE: FOR DARKEST EYES
Peaceville
Kesto: n 200 minuuttia, valmistusvuosi 2002

Alunperin vuonna 1997 VHS-formaatissa ilmestynyt ja nyt jo loppuunmyyty laadukas video on DVD-aikakauteen siirtymisen myötä kokenut aikamoisen kasvonkohotuksen. Videoversioon verrattuna pituus on DVD:llä kasvanut kaksinkertaiseksi ja kuuden promovideon ja Krakovassa 1996 äänitetyn keikan (DD5.1 äänet!) lisäksi levylle ympätyt ekstrat ovat todella loistavat: Hollannissa 1993 äänitetty kahdeksasta biisistä koostuva keikka, Sear Me -live-versio vuodelta 1992 sekä neljä Dynamossa taltioitua kappaletta vuodelta 1995. Tämä Dynamon keikkavideo on muuten sattumoisin sama, joka julkaistiin rajoitetulla The Angel And the Dark River tuplapainoksella. Näiden liveherkkujen lisänä on vielä kuvagalleriat niin bändistä, kuin Aaronin levyjen kansiin luomasta taiteesta. Vaikka ekstrojen kuvanlaatu onkin Dynamon keikkaa lukuunottamatta kotivideotasoa, ovat ne äänenlaadultaan todella hyviä ja omaavat korkean kuriositeettiarvon.

Kokonaisuutena paketti on aikamoista mannaa My Dying Briden faneille ja ehdottomasti kaikkien eurojen väärtti. 9/10

NONSLIPLEVEL
Promo 2002
Omakustanne

Hämeenlinnan poikien neljän biisin omakustanne promo on yllättävänkin maistuvaista nu-metal/asennemetallihenkistä synkähköä musisointia. Kappaleet ovat riittävän rankkoja vaativammankin hevimiehen makuun eikä mitään pseudometallia, jota media tänä päivänä tuuttaa "metallina" joka paikasta. Kitarat murisevat hyvin ja mielenkiintoisen äkkiväärästi ja matalalta, laulaja kiduttaa ja rääkkää äänijänteitään mallikkaasti, mutta varsinkin aloitusbiisin puhtaat lauluosuudet eivät oikein tahdo toimia. Yleisilmeeltään promon luoma tunnelma ja materiaali muistuttaa jotenkin Slipknotin ja Fear Factoryn ristisiitosta positiivisessa mielessä. Keskitempoisten kappaleiden mausteeksi olisin kaivannut enemmänkin nopeampia ja rankempia mättökohtia Suffering ja Hands of the Devil kappaleiden malliin. Kaiken kaikkiaan Nonsliplevel kuulostaa erittäin valmiilta paketilta, jonka ei tarvitsisi yhtään hävetä amerikkalaisten alan yrittäjien rinnalla. 7/10

NO RETURN
Machinery
Nuclear Blast

Edellisestä Self Mutilation -kiekosta tyyli ei ole paljoakaan muuttunut, ja meno on samaa napakkaa ja tanakkaa futuristista death-metallia tuoden aika ajoin tunnelmaltaan mieleen Fear Factoryn. Kitarat veivaat koukeroisia riffiverkkoja, rumpali naputtaa kuin pieni eläin hyvinkin vaihtelevia kieroja komppeja ja rytminvaihdoksia, ja kaiken päälle laulaja repii äänijänteistään irti mallikasta örinää.

Soittopuoli ranskalaisilla on kyllä hallussa ja biisit paahdetaan armottomalla tappomeiningillä läpi, mutta ajoittaisia tyylikkäästi toteutettuja suvantokohtia kaipaisin enemmän antamaan niin kuuntelijalle kuin kappaleille enemmän tilaa hengittää. Seuraavalla levyllä toivoisin kernaasti kuultavan enemmän rohkeammin mukaan tuotuja ilmapiiriä värittäviä elementtejä koskettimineen, samplereineen ja naislauluineen, joita tällä levyllä jo esille tyylitajuisesti mutta säästeliäästi tuotiin.

Levyn päättää Death-laina Secret Face, joka tyylillisesti ja tunnelmaltaan sopii levyn päätösraidaksi erittäin hyvin. Huonoa jälkeä ei No Return tee tässäkään kappaleessa ja onnistuupa tuomaan kappaleeseen pientä omaa lisäväriään kuten kunnon covereihin kuuluukin.7/10

POEMA ARCANVS
Iconoclast
Aftermath Music

Etelä-Amerikasta kajahtaa Chileläisen Poema Arcanvsin toinen täyspitkä, jossa esitellään kuinka tuoltakin maailmankolkasta löytyy ahdistusta, melankoliaa ja surua joita musiikkiin voi kanavoida. Musiikillisesti levyllä liikutaan niin dark metallin, doomin kuin gootinkin tyylilajeissa näitä kaikkia sulavasti yhdistäen. Kappaleet ovat jylhiä ja vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasti goottilaulusta aina örinään ja väliin heitetään raskaitakin kitara- ja rumpupoljentoja. Puhtaat kitarat ja syntikoiden runsas käyttö on itsestäänselvyys mutta ei itsetarkoitus tällä levyllä.

Samasta muotista ja aineksista on levyn kappaleet tehty, mutta tämän tyylisessä musiikissa se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus joka on toimivaksi konseptiksi havaittu. Tyylillisesti orkesteri liikkuu hyvin lähellä Moonspellin varhaista tuotantoa, mutta Poema Arcanvs tarjoaa vähemmän tarttuvia kappaleita, enemmän sävyjä ja tavaraa kappaleiden sisällä.

Reilu 65 minuuttia ja 13 kappaletta on kuitenkin yhtä tuhti paketti kuin perhepizza, joten maukkaudestaan huolimatta audioähkyn vaara on olemassa. 6/10

RAGE
Unity
Steamhammer

Vanhana nahkahousuhevin ystävänä ja monen tämän tyylilajin edustajan 90-luvun alkupuolella kadottaneena on aina hauska palata juurilleen ja tarkastella kuin vanhat suosikit vielä jaksavat ja toimivat lähes 10 vuotta viimeisestä tapaamisesta. Ja toimiihan tämä. Peavyn ääni on kadottanut osan persoonallisuudestaan, mutta on silti täysin tunnistettavissa. Musiikkiin on tullut aimo annos progressiivisuutta lisää lankeamatta kuitenkaan liialliseen kikkailuun. Levyltä ei varsinaisesti löydy yhtään täytekappaletta, vaan koko yhdentoista kappaleen pakkaus on hyvä turvallinen kokonaisuus. Vähäisellä kuuntelulla ei levystä kuitenkaan ole vanhojen Secrets in a Weird World tapaiseksi klassikoksi, mutta useammalla kuuntelukerralla tästä saa varmasti irti enemmän ja enemmän. Intoa tämä valaa punttiin myös sen verran, että Ragen 90-luvun tuotantoa on ehdottomasti hyllyyn saatava lisää.

Levyn hienointa antia edustaa varsin mahtipontinen ja sinfoninen Valko-Venäjän kuoron tukema Dies Irae, täynnä ovelia kikkoja ja ideoita oleva Living My Dream muiden kappaleiden edustaessa perinteisempää melodista metallia, josta Rage on tullut tunnetuksi. 8/10

RITUAL CARNAGE
The Birth of Tragedy
Osmose Productions

Tiukalla intensiteetillä runttaa Ritual Carnage läpi 11 kappaletta vajaaseen 39:ään minuuttiin ja kun soitto kulkee, omia ideoita löytyy ja sävellyspuoli on hanskassa niin kyllähän tätä kelpaa kuunnella. 80-luvun varsinkin Bay Arean speed/thrash-bändit on kyllä kuunneltu läpi, mutta bändi ei yritä kuitenkaan matkia tai tehdä klassikkoja uudelleen, vaan kulkee omia polkujaan. Vaikka laulaja käyttää ääntään tuttuun huudetaan-mikkiin-minkä-kurkusta-lähtee-tekniikkaa ja onnistuu siinä varsin hyvin esikuviensa malliin, lopputulos on kuitenkin yksipuoleinen ja vaisu. Valitettavasti vokalistin myötä myös musiikista häviää energiaa. Levyä kuunnellessa alkavat korvat väsyä biisien edetessä pääosin samalla temmolla kappaleesta toiseen. Levyn loppupuolen keskitempoinen Psycho-Sadistic Psychosis kuitenkin osoittaa, että hitaampikin materiaali bändiltä sujuisi ja toisi levylle kaivattua vaihtelua.

Chuckin muistoksi bändi vetäisee levyn päätteeksi alkuperäistä kepeämmän version Infernal Deathista, mutta ei pysty tuomaan siihen paljoakaan uutta. 6/10

SKEPTICISM
The Process of Farmakon
Red Stream

Hautajaismusiikkia reilun 18 minuutin ja kahden kappaleen verran tarjoaa Skepticism ja antaa samalla esimakua tulevalta Farmakon-täyspitkältä. Kyllä on taas niin synkkää musiikkia nauhalle saatu, että lämmin kevätkin alkaa tuntumaan lohduttomalta syksyiseltä ja sateiselta vuodenajalta. Kappaleet kulkevat hitaasti mutta varmasti eteenpäin kuin saattoväki, ja tunnelma on samaa luokkaa. Uutta ulottuvuutta musiikkiin tuovat mukanaan kappaleiden hieman nopeampi tempo verrattuna vanhempaan materiaaliin sekä kitaroiden loihtimat minimalistiset melodiat, joita aikaisemmin ei ole juurikaan kuultu. Urkuharmooni maalailee lohduttoman synkkiä kuvia, ja tämä yhdistettynä haudantakaiseen karheaan murinaan luovat varsin pelottavan realistisen kuvan ruumisarkussa makaamisesta. 9/10

S.O.D.
Speak English or Die
Steamhammer

S.O.D. on niitä orkestereita, jonka debyyttilevyn pitäisi löytyä jokaisen extreme metallista pitävän henkilön hyllystä. 14 vuoden jälkeenkään levyn viehätys ei ole kadonnut ja tänä päivänäkään ei maailmasta löydy montaa orkesteria, joka pystyisivät samaan turpaanvetoon kuin mitä tällä levyllä hurja nelikko tekee. Steamhammerin uudelleenjulkaisu sisältää kolme "uutta" studiobiisiä Identity, Go, vanhalta kokoelmalta löytyvä kipakka Ram it up sekä yhdeksän Tokiossa 1999 nauhoitettua klassikoista koostuvaa livevetäisyä. Levyn pituuden kasvaessa alkuperäiseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi alkaa tosin olemaan liikaa paatuneimmallekkin metallistille läskin alkaessa tummumaan ja korvien vuotaessa verta kuin otellessa kymmenen erää Mike Tysonia vastaan.

Tämän levyn uudelleenjulkaiseminen on oikeutettua, sillä tämä klassikko pitää olla aina saatavilla myös tuleville metallisukupolville todistamassa mistä se kana oikein pissii. 9/10

SUICIDAL WINDS
Victims in Blood
No Colours Records

Toisella täyspitkällään länsinaapurimme pojat veivaat varsin mallikasta ja kulkevaa thrashia yhdistettynä vanhakantaiseen death-metal vaikutteisiin. Ilman suurempia kikkailuja biisit taotaan läpi vauhdilla ja hyvällä otteella, mutta jo neljännen biisin kohdalla alkaa meininki puuduttamaan. Ei laaksoa ei kukkulaa kappaleista löydy ja kun sama kaava ja tempo toistuu koko levyn ajan, ei biisejä meinaa pystyä erottamaan kuin kertosäkeistä, jossa yleensä hoetaan biisinnimeä. Orkesteri onkin thrashin ABC:nsä lukenut ja kuunnellut, sillä kappaleiden nimissä on lainattu ja yhdistetty kaikki 80-luvun suunnannäyttäjien biisien ja levynnimet esimerkkeinä Victims in Blood, Storms of Hell ja Force of Darkness.

Suicidal Winds kuullostaa kuitenkin siltä, että sillä olisi potentiaalia parempaan ja omaperäisempään materiaaliin kuin mitä levyllä kuullaan. Jonkin sortin rauhoittuminen ja materiaalinen miettiminen ja hiominen reenikämpällä saattaisi saada aikaan kummia. 6/10

WACKEN 2000 Special Report
Nuclear Blast
Kesto: 80 minuuttia, valmistusvuosi 2001

Nimensä mukaisesti kyseessä on raportti DVD-julkaisun muodossa pari vuotta sitten pidetyiltä Wacken Open Air -festivaalilta. Livepätkien lisäksi DVD:ltä löytyy artistien ja toimittajien yms. turhanpäiväisiä jorinoita, joiden informaatiosisältö on tasan nolla ja jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin märkä lapanen. Kun raportissa esiintyvät bändit ovat suurimmalta osin tuiki tuntemattomia (Vanishing Point? Dark At Dawn? Mob Rules? Raise Hell?) ja lähes jokaiselta nähdään/kuullaan ainoastaan muutaman kymmenen sekunnin pätkiä keikalta, ei katsojalle jää paljoakaan käteen. Eikä tässä vielä kaikki. Joissain tapauksissa elävä kuva on korvattu still- otoksilla, ja kuvanlaadun ollessa pääosin heikko ja värien oudon haaleita (tai harmaan/kellertävän efektin läpi vedettyjä) ei Nukku-Matti meinaa millään pysyä poissa. Ainoat lähes täysimittaiset livevetäisyt levyltä löytyvät Rhapsodyltä ja Stratovariukselta, ja nämä ovatkin levyn parasta antia. Ainoat kiitokset DVD saa äänenlaadusta, joka on erittäin hyvä ottaen huomioon äänitysolosuhteet festaritilanteessa, sekä lopussa näkyvistä naisten tisseistä, pepuista ja ulkoisista sukupuolielimistä.

Kokonaisuutena julkaisu on erittäin sekava, pirstaleinen ja tylsä, eikä missään nimessä kymmenien eurojen väärti. Ei tästä ole "kunnon" hevihenkilölle iloa muuta kuin korkeintaan siinä tapauksessa, että on paikan päällä ollut riittävän liikuttuneessa mielentilassa muistinsa menettäneenä. Ja silloinkaan en maksaisi 5 euroa enempää. 2/10

WARHAMMER
Curse of the Absolute Eclipse
Nuclear Blast

Esikuvaa ei pitkältä tarvitse hakea eikä sormella juurikaan osoittaa Warhammerin tapauksessa. Sen verran selkeätä on saksalaistrion peittämätön ihailu idoleitaan Hellhammeria kohtaan. Vaikka näinkin suora matkiminen biisien nimiä, laulajan ääntä, soundeja ja kitarariffejä myöten alkaa useimmiten ärsyttämään, onnistuu Warhammer yllättävänkin hyvin osoittamaan kunnioitusta esikuvilleen ja jatkamaan siitä mihin 80-luvun puolessa välissä jäätiin. Biisit kulkevat kaikessa primitiivisyydessään eteenpäin kiehtovasti yksinkertaisen ja raa'an äänimaailman tukiessa hyvin kokonaisuutta.

Lopputuloksena on brutaalia ja aggressiivista vanhan koulukunnan siloittelematonta deathdoomia, jota kolme varttia putkeen nautittuna on kuitenkin hieman liikaa. 7/10