Inferno #111/2013

Aktor

I Am the Psychic Wars 7”

Full Contact

4,5

Kun yhdistetään porilainen outous (Lehtisalo&Leppänen) amerikkalaiseen Blue Öyster Cultin kaltaiseen melodisen kepeään hard rockiin, jota tulkitsee mainiosti underground heavy metalissa kannuksensa ansainnut myyttinen hahmo Professor Black, on tuloksena jotain erityisen hienoa sekä kiehtovaa.

Aktorin kumpaisenkin kappaleen ainutlaatuisuus löytyy sen tavasta yhdistää yksinkertaista ja pirun tarttuvaa sekä melodista, vahvasti 80-luvun alkupuolelle tuoksahtavaa kevyt hard rockia/metalia, ja ympätä mukaan ennakkoluulottomasti aimo annos psykedeelisyyttä ja hyppysellinen jos toinenkin melankolisuutta. Ajattomalta kuulostava seos ei kuitenkaan jää vellomaan rauhallisesti paikallaan pienelle piirille tarkoitetussa omassa hienoudessaan, vaan se kurkottaa avoimesti ja kutsuvasti ulospäin kohti suuria yleisömassoja.

Leppoisasti viime minuutille saakka laukkaavalle nimikappaleelle viimeisen silauksen antaa lähes alati taustalla oleva mielipuolinen kosketinpimputus, joka erillisenä raitana kiristäisi vain hermoja. Kääntöpuolen Buried by the Sea on eri osuuksineen ja rytmityksineen jo lähes progea ja selkeästi A-puolta haastavampaa ja häiriintyneempää, vaikka pohjimmiltaan senkin juuret ovat samasta lähteestä.

Nähtäväksi jää, julkaiseeko Aktor koskaan täyspitkää albumia ja jos, niin pystyykö se ammentamaan mieliensä syövereistä täyden joukon näin sopivasti toisistaan eroavia, mutta silti yhtenäistä kokonaisuutta tukevia Top 40 -ominaisuudella ja omituisuudella varustettuja kappaleita.

Avatarium

Avatarium

Nuclear Blast

3,5

Doom metalin legendan Candlemassin parin vuoden takainen päätös lopettaa levytysuransa Psalms for the Deadiin (2012) kuulostaa näin jälkikäteen hieman kummalliselta, sillä nyt sen pääasiallinen biisinikkari Leif Edling julkaisee vastaavanlaista materiaalia reilusti alle vuoden kasassa olleen Avatariumin nimissä. Bändikavereiksi on saatu jamppoja, jotka ovat tulleet tutuksi mm. Evergreyn ja Tiamatin riveistä, mutta nimeltä mainitsemisen arvoinen kaikista on vahvaääninen Jennie-Ann Smith.

Viisikon musiikista pitäisi kuulua niin Jethro Tull, Blue Öyster Cult, Rainbow kuin 60-luvun musiikkia ja pop, ja kyllähän muutamasta riffistä kuuluu Black Sabbath lähes suoraan puhumattakaan Ritchie Blackmorea kunnioittavista kitarasooloista tai Jethro Tullin kaltaisista akustisista pätkistä. Avatarium ei kuitenkaan rokkaa trendikkään retrosti, vaan se paiskoo vallan raskaalla otteella klassista doom metalia aivan kuten Candlemasskin teki 30 vuotta. Myös laulajattaren laaja-alainen äänenkäyttö muistuttaa Ruotsin ykköstuomionjulistajan parhaimpia solisteja ja kehtaanpa vielä lisäksi väittää, ettei perinnedoomia ole naisen toimesta näin komeasti laulettu varmaan koskaan.

Niin jylhästi ja sujuvasti kuin porukka leiviskänsä hoitaakin aina mainion massiivisesta Moonhorse-avauskappaleesta loppuun saakka, jää kappaleilta kuitenkin kaipaamaan vieläkin uskaliaampia irtiottoja, syvemmälle vaikutteisiinsa sukeltamista sekä seoksen tehokkaampaa hämmentämistä. Osaamisesta tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, ainoastaan uskalluksesta ja maltista kehitellä kappaleita ajan kanssa. Nähtäväksi jää, onko Avatarium sittenkin pelkkä projekti, vai onko siitä jopa genrepioneerin manttelinperijäksi.

The Country Dark

Dead Man's Handjob

Big Money Recordings

3

Reilu vuosi sitten yksi Suomen kieroimmista ja punaniskaisimmista orkestereista julkaisi oudolla tavalla maittavan ja kiihdyttävän debyyttinsä. Nyt baareissa ja teurastamoissa tapahtuneista lahtaus- ja abduktiohommista on siirrytty pornobaareissa ja syrjäisissä mökeissä tapahtuviin erilaisiin tavallisuudesta poikkeaviin rakkaudenosoituksiin, jotka kuuluvat jokaisen kunnon rivologin päiväunelmiin.

The Country Darkin omalaatuinen tulkinta kantrista psycho/rockabilly ja garage rock -vaikuttein on jalostunut ja perversiöitynyt huomattavasti entisestään ja löytyypä sieltä täältä myös jopa surf rockiakin. Jos kehitys onkin lähes aina tervetullut asia, jää Dead Man's Handjobilla luu vetävän käteen silti aiempaa useammin. Ikään kuin kaikkien tuntemasta ja sosiaalisesta kylähullusta olisi tullut huhujen kohteena oleva erakoitunut vanhapoika, johon lyhytkestoisen, vain puolituntia kestävän kontaktinkin solmiminen on hankalaa.

Härskeiten levyltä toimivat heti alussa ytimeen porautuva Buttplug, Shemale, Cockteasin' Chick, Raving Mad sekä leppoisa lopetus Wank Alone. Näiden väliin jäävät kuusi muuta pornopiisiä eivät aivan samanlaista kiihotuksen tilaa pysty nostattamaan. Dead Man's Handjob tuntuu väkisinkin hiukan kylmältä, vaikka ammattilaisen ottein se asiansa hoitaakin.

Hell

Curse And Chapter

Nuclear Blast

4,5

Vuonna 2011 ilmestynyt Hellin yhdistetty debyytti&comeback-levy osoitti, että melkein heavy-historian hämäriin unohtuneella veteraanilla on nykyäänkin painavaa ja ihan relevanttia esitettävää kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeenkin. On melkoisen hämmentävää, että vaikka pelkkiä uusiksi vedettyjä vanhoja veisuja sisältävä Human Remains lupailikin hyvää, on puolet uutta ja vanhaa sisältävä Curse And Chapter näinkin timanttinen kiekko.

Brittien tyyli muistuttaa edelleen vahvasti 80-luvusta, mutta niin kitaristin kuin albumituottajankin pestiä hoitavan Andy Sneapin ansiosta lopputulos soi kerrankin onnistuneen modernisti ja erittäin jämäkästi. Curse And Chapter on edeltäjäänsä huimasti teatraalisempi ja se muistuttaakin niin kappaleiltaan kuin kokonaisuudeltaan sekä kauhumaisella ilmapiiriltään teema-albumia, vaikka näin ei ilmeisesti olekaan.

Suurta osaa tässä vaikutelmassa näyttelee myös David Bowerin omalaatuisen osuva laulutyyli, josta voi löytää jopa Geddy Leetä, mutta ennen kaikkea King Diamondia ja Lizzy Bordenia. Edellämainitun kaksikon musiikkiin löytyy myös selkeitä yhteneväisyyksiä musiikin monipuolisuuden, vahvojen melodioiden sekä tarttuvien kertosäkeiden muodossa, joista yhtenä parhaimpana esimerkkinä eeppisesti ja massiivisesti jyräävä sekä takuuvarman tarttuvan kertosäkeen sisältävä Darkhangel.

Levyn avauskolmannes on todella vakuuttava hittikimara, jonka jälkeiset kappaleet eivät ole yhtään sen huonompia, mutta vaativat vain paneutumista alkua enemmän. Seuraavalle julkaisulle jää parantamisen varaa ainoastaan pikkiriikkisen verran: usein viiden minuutin pintaan ja reilusti ylikin menevistä biiseistä voisi höylätä pois muutaman hennon lastun sieltä täältä, jolloin tunnin mittaisesta kokonaisuudestakin saisi entisestäkin nasevamman.

Helvetti soikoon, tällaista herkkuyhdistelmää ei tällä vuosituhannella ole näin onnistuneesti tehty.

Lord Fist

Wordless Wisdom of Lord Fist MLP

Full Contact

4

Mainion Spark for the Night -debyyttidemon viime vuonna julkaissut Lord Fist julkaisee uudet neljä kappaletta, mutta nyt taakse on saatu Ektron sisarlafka Full Contact ja formaatiksi vinyyli. Äärimmäisen perinnetietoista heavy metalia soittavien mikkeliläisten päätyminen porilaisen huomaan ei varsinaisesti yllätä, toimiihan porukka pitkälti musiikkinsa suhteen samanlaisella tinkimättömällä asenteella ja pieteetillä kuin vaikkapa Solitaire tai Ranger.

Minikiekon avaavassa Lordof the Nightissa on jotain samankaltaista vastustamatonta ja vauhdikasta tarttuvuutta kuin demon käynnistäneessä Super Sailorissa, vaikka piirun verran jälkeen jäädäänkin. Muutoinkin musiikin suuntaviivat on pitkälti samat kuin aiemminkin, mutta sävellyksiä on selkeästi pähkäilty enemmän korottaen samalla yleistä haastavuus- ja vaikeuskerrointa. Näin toimenpiteiden seurauksena yhtyeen oma ilme on entistä erottuvampi ja vakavampi.

Wordless Wisdom of Lord Fist ei soi nykyajalle tyypilliseen tapaan ahdettuna ja täysillä, vaan vapaasti täysin hengittäen ja iSukupolven mielestä epäilemättä auttamattoman kämäisesti. Laulaja-kitaristi Perttu Koivusen ääntä tai kitarointia yhdessä Niko Kolehmaisen kanssa voi kuvailla jopa ujoksi ja herkäksi, mutta osaamisen puutteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyseessä on ennen kaikkea kokonaisuutta palveleva tyylikeino 80-luvun suurelta yleisöltä pimentoon jääneiden hämärämpien esikuvien mukaisesti.

Lord Fistin nuorten miesten musiikki onnistuu kaikessa vanhakantaisuudessaan kuulostamaan tuoreelta, koska sitä tehdään jääräpäisesti ja mitään häpeilemättä täydellä sydämellä. Kuinka monesta jo paikkansa vakiinnuttaneesta vanhasta jäärästä tai tuoreesta modernista yrittäjästä voi sanoa samaa?

  

Wasted

Here Comes the Darkness

Combat Rock Industry

4,5

Lähes täysikäiseksi ehtinyt Wasted on kypsynyt todella tyylikkäästi viidennelle levylleen unohtamatta kuitenkaan poikamaista virnistystään. Yhtyeen punk rockissa painopiste on nyt siirtynyt askeleen verran kohti jälkimmäistä määritelmää, mutta edelleen kaiken lähtökohtana olevasta ensin mainitusta genrestä jäljellä ovat mm. napakkuus ja usein myös tempo.

Porukan soitto- ja äänityshommista vuosien varrella keräämä runsas kokemus näkyy Here Comes the Darknessilla siinä, että sen 25 minuutista ei löydy yhtään turhaa eikä sen kymmenessä kappaleessa ole yhdessäkään mitään ylimääräistä. Kaikki sanottava esitetään niin kiihkeästi, napakasti ja sellaisilla koukuilla varustettuna, että saalis liikkuu takuuvarmasti ja käy pyydykseen on kyseessä sitten hilpeämmin tai melankolisemmin soiva rokkipala tahi punkkirepäisy. Juuri muikeasti vaihteleva, mutta silti saumattomalta kuulostava kokonaisuus tekee julkaisuista julmetusti kuuntelua kestävän vaikka sitten useaan kertaan peräkkäin toistettuna.

Pimeyden keskellä kirkkaimpina kiintotähtinä loistavat avausrepäisy ConcereteWasteland, Death Bells, levyn nimiraita, Tragedy sekä komeuden päättävä How Did I Get Here? Näiden nostaminen esille ei kuitenkaan millään muotoa vähennä loppuviisikon valovoimaisuutta.

Here Comes the Darknessista huokuva aitous ja mukaansatempaavuus on sitä luokkaa, että on sääli jos se jäisi ainoastaan suomalaisten tai punkkareiden tietoisuuteen.

Inferno #94/2012

Aivottomat

Ohjuksia ja aseita 7”

Bored Youth

2,5 80-luvun loppupuolella toiminut ja pari demoa julkaissut Aivottomat oli tuolloin aikaansa jäljessä, mutta nyt viiden vuoden takaisen comebackin jälkeen sen voi sanoa olevan ”muodikkaasti” ajan hengessä mukana '82 poljentoisella hardcorellaan.

Rivakkaa, rouheaa ja räväkkää Ohjuksia ja aseita -EP:n neljä biisiä kyllä ovat aina räyhäävää laulajaa myöten, mutta jotenkin pakotetun oloiselta yhtyeen kokonaisolemus ja näennäinen intensiteetti kuitenkin vaikuttaa. Harva keski-ikää hätyyttelevä kun on aidosti sydämeltään angstinen ja vihainen nuori uskottavuudesta puhumattakaan. Nuoruuden vimmaa kun ei voi opetella eikä jäljentää toisin kuin musiikillisia opinkappaleita.

Eikä pelkkä meuhkaaminen tässäkään genressä oikein riitä, pitäisi olla myös niitä hyviä ja edes jollain tapaa mieleen jääviä kappaleita. Aivottomien seiskalla sellaisia ei oikeastaan ole kuin pelin avaava nimikappale.

The Country Dark

Slaughterhouse Party

Big Money

4 Vaikka Suomen itäisimmistä kolkista voi löytääkin jonkin sortin yhteneväisyyksiä Amerikan itärannikolla sijaitsevien Appalakkien punaniskameininkiin, on silti vaikea uskoa The Country Darkin kaltaisen yhtyeen kotipaikaksi Kuopiota. Yhtyeen musiikki kun kuulostaa yllättävän autenttiselta hillbilly-kantrilta, jonka kieroutuneet tekstit olisi helppo uskoa lähteneen kynää nippa nappa käyttämään oppineen, sisäsiittoisuudesta degeneroituneen ja pontikalla viimeisetkin aivosolut tuhonneen vainoharhaisen ja murhanhimoisen juntin kynästä. Meininkiä hyvin kiteyttävästä valssimaisesta Human Skin Suitista kun olisi itse Ed Geinkin taatusti pitänyt.

Köpön kannen alle piiloutuva Slaughterhouse Party on nimensä mukaista, letkeää ja kantriin pohjautuvaa sekä latotansseihin tai pubeihin soveltuvaa musiikkia, jossa on myös hienoisia sävyjä niin rockabillyn kuin garage rockinkin puolelta. Yhtyeen ilopilkku ja vahvin lenkki on ehdottomasti varsin vakuuttavasti ja huikealla tavalla kappaleita tulkitseva solisti Mika Sonninen, jonka kiekaisuissa ja äänessä on suomalaiseksi harvinaisen vahva Amerikan ote. Parhaiten asia tulee esille levyn kärkeen kuuluvassa pahaenteisessä tunnelmapalassa Swamp Mud, jossa koko bändi laittaa parastaan yksinkertaisen tehokkaasti.

Tyylilajiltaan mukavan monipuolinen levy on kestossaan sopivan napakka, mutta muutama yhdentekevämpi renkutus mukaan on silti päässyt. Vaan kun seasta löytyy useampi toisiinsa verrattuna tyylillisesti erilainen hittikappale loppujenkin ollessa hyviä ja erittäin viihdyttäviä, alkaa punaisen peräpään poistoaukolla varustetun kokovartalokerraston ja lappuhaalareiden hankinta olla varteen otettavan harkitseminen arvoista.

Domination Black

Dimension: Death

Kanki Rekords

4,5 Kymiläisten puheet kannattaa näemmä ottaa vakavasti toisin kuin itämaisten mattokauppiaiden, joissa tyypillisesti luvataan vähintäänkin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Kuusi vuotta sitten julkaistuun edelliseen albumiin tai vuoden 2008 EP:hen verrattuna materiaali tosiaankin on muuttunut, vaikka oikeastaan paremmin voisi puhua yleisestä musiikillisesta kypsymisestä sävellyspuolella. Turhia koukeroita on oiottu tai valikoidusti paranneltu ja nyt kokonaisuus sekä tarttuvuus alkaa olla sitä luokkaa, josta aiemmilla tuotoksilla on kuultu vain häivähdyksiä.

Heavy Metal Perseestä ja Merging Flaresta tuttu Matias Palm on vuosien aikana kehittynyt laulajana paljon ja vaikka herran ääni ei olekaan yhtä uniikki ja vahva kuin yhtyeen jättäneen Kari A. Killgastin, suoriutuu herra leiviskästään todella hyvin. Yhtyeen musiikkiin on tullut runsaasti monipuolisuutta lisää, mutta ennen kaikkea sovitukset ovat entistä harkitumpia ja tyylitajuisempia. Kulutuskestävyyttä albumille on myös helppo povata runsaasti, sillä vaikka yhtyeen aiempaan verrattuna astetta modernisoituneemmasta heavy metallista löytyykin runsaasti hienoja melodioita ja tarttumapintoja, on biiseissä myös runsaasti osin salakavalaakin haastavuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy heti alkuun tällätty kymmenminuuttinen Legacy of Fears.

Dimension: Deathin mainitsemisen arvoisiin hienouksiin kuuluvat mukavan raskas yleisote, maukkaat kitarariffit ja soolot sekä näitä mainiosti että tasapainoisesti tukevat kosketin- ja laululinjaukset. Tältä oikean melodisen metallin pitääkin kuulostaa vuonna 2012.

Moloken

Rural

Discouraged

3 Ahdistuneisuutta ja melankolisuutta julistavan post-hardcoren kunnianpäivät ovat jo aikoja sitten jääneet taakse, mutta tekijöitä ja julkaisuja yhä silti aina putkahtaa esille. Uumajalainen Moloken on genren jälkijunassa, mutta kenties kotikuntansa sijainnista johtuen angstaaminen kuulostaa uskottavalta ja inspiraatiota on viidessä vuodessa löytynyt EP:n ja kahden täyspitkän verran.

Bändin karu mutta elävä soundi on miellyttävää kuunnella ja sävellysten psykoottista piinaavuutta lähestyvä tunnelma on sopivan häiriintynyttä ilman turhanpäiväisiä kikkailuja tai pyrkimystä teennäiseen monimuotoisuuteen. Musiikki on kaikin puolin sitä itseään eli raskasta ja metallista aivan samoin kuin mitat täyttävä huutolaulutkin.

Näistä hyvistä lähtökohdista huolimatta Ruralista ei kuitenkaan löydy sellaista intensiteettiä, joka imaisisi sisäänsä ja värisyttäisi kaivatulla tavalla toisin kuin vaikka mihin Cult of Luna pystyi esimerkiksi viimeisimmällä Eternal Kingdomilla -albumillaan.

Pantheon of Blood

Consociatio Solis Et Lunae 7”

Glorious North

3,5 Komeat on suomalaisten ensimmäisen virallisen julkaisun vaatteet, sillä harvemmin seiskoja tuhdin avattaviin kansiin puetaan. Eikä ole mitään silkkoa sisältökään, sillä sessiomuusikoilla vahvistetun trion melankolis-melodisessa black metalissa on peruselementit kohdallaan ja lopputulos riittävän mielenkiintoinen noustakseen harmaan massan yläpuolelle.

A-puolen vauhdikas ja mukavasti vaihtelua sisältävästä Overflowing Manifestationista löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä jyväskyläläiseen Alghazanthiin ja tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään osuva joskin osin naivistinen kansitaide. Kuun kääntöpuolen keskitempoinen The Crimson Empress of Night on huomattavasti huuruisempi ja kaoottisempi esitys, ja siitä löytyykin selkeästi enemmän omaa otetta kuin aurinkoisesta puoliskostaan noussen selkeästi kaksikon parhaimmaksi kappaleeksi.

Pantehon of Blood omaa näkemystä, joka ei vielä täysin ole kirkastunut sävellyspuolella. Mahdollista tulevaa pidempikestoista julkaisua ajatellen tämä voi nousta kynnyskysymykseksi, jonka ylittämiseen uskon kuitenkin rahkeita bändiltä löytyvän.

Rage

21

Nuclear Blast

3,5 Ensikosketukseni Rageen tapahtui vuonna 1987 ja tuolloin julkaistulla Execution Guaranteedilla. Tuon albumin ja seuranneiden Perfect Manin (1988) ja Secrets in a Weird Worldin (1989) aikaan yhtye oli lähestulkoon parasta teutonimetallia mitä maailmassa oli, mutta Reflections of a Shadowin (1990) aikaan into alkoi hiipua ja vuonna 1992 julkaistu Trapped! tuli havaittua perin tympeäksi albumiksi tappaen kiinnostuksen bändiä lähes kokonaan lähes kokonaan. Vaan niinpä vain lähes kaikki tuonkin jälkeisestä kolmestatoista levystä on kokoelmiin päätynyt eikä yhtyeen julkaisutahti tunnu hiipuvan tälläkään vuosikymmenellä.

Vuonna 2012 yhtyeen 21. täyspitkä(!) on tosiasia ja ilolla on havaittava, että Ragen varsin tasaisen laadukas joskin varsin yllätyksetön 2000-luvun tuotanto saa jatkumoa. Parisen vuotta sitten julkaistu Strings to a Web oli kelvollinen, joskin soundillisesti osin epäonnistunut ja turhan monta täytekappaletta sisältävä ylipitkä tekele. Uutukaisen joka osa-alueella onkin tapahtunut kaivattua parannusta, sillä tuotannollisesti kaikki on paremmin tasapainossa ja kappalemateriaalista ei löydy yhtä selviä laaksoja jos ei myöskään edellisen levyn Empty Hollow -eepoksen kaltaista hienoa kukkulaa.

Biisit rullaavat mukavasti sekä ajoittain yllättävänkin raskaasti ja vaikka tälläkin levyllä on kestoa lähemmäs tunti, on meininki astetta pirteämpää ja selkeästi tarttuvampaa kuin edeltäjällään. Vanha veteraani näyttää yhä olevan mukavassa iskussa laittaen hyvin kampoihin nuoremmilleen melodisen sakumetallin saralla sortumatta useita kotimaansa akteja vaivaamaan tahattomaan musiikilliseen tai imagolliseen huumoriin.

Terrortory

The Seed Left Behind

Discouraged

2 Ennen vanhaa ero demotason ja levyttämään päässeiden bändien välillä tapasi olla merkittävä, mutta niin yleisen äänitys kuin soittotekniikan paranemisen sekä äänitystekniikan halpenemisen myötä ero ei välttämättä ole enää kovinkaan suuri. Tolkienia lainaten ja vapaasti muokaten: Monet niistä jotka demottavat, ansaitsevat levytyssopimuksen. Ja jotkut jotka levyttävät ansaitsevat paluun demo-aikoihin. Nyt debyyttiään julkaiseva Terrortory kuuluisi ainakin toistaiseksi vielä jälkimmäiseen porukkaan.

Yhtyeen melodinen ja kevyt death metal olisi todennäköisesti kuulostanut paljon paremmalta noin 20 vuotta sitten, mutta niin tässä kuin muissakin vähänkään pidempään eläneissä genreissä vaatimustaso on hivuttautunut klassikoiden myötä entistä korkeammalle. Se mitä ennen olisi pidetty hyvänä, on nyt korkeintaan keskinkertaista ja huipulle on entistä enemmän matkaa.

Ei The Seed Left Behind ole silti mitenkään erityisen kehno, mutta sillä on selkeästi kuultavissa kuinka yhtyeen linja on edelleen hakusessa ja miten kaikki ideat myös kehnot mukaan lukien on pitänyt saada mukaan. Tämän huomaa hyvin ajoittain hyvinkin köppäiseltä kuulostavassa tuotannossa, bulkkimallin riffeissä mutta etenkin useissa jopa 6-7 minuutin mittaiseksi venytetyissä veisuissa, joita harvat erilaiset väriä tuovat osuudet eivät riitä pelastamaan. Demolla nämä virheet voisi vielä antaa anteeksi, mutta ei oikein enää debyytilevyllä.