Inferno #46/2007

Cephalic Carnage
Xenosapien
Relapse

4 Innovatiivisuuden ja teknisen taituruuden lyödessä tassua on lopputulos yleensä vähintäänkin mielenkiintoinen, joskus jopa henkeäsalpaava. Cephalic Carnagen tapauksessa ilmoja pihalle pieksee em. lisäksi massiivinen ja brutaali ulosanti sekä toisen asteen differentiaaliyhtälöitä muistuttava musiikillinen kompleksisuus.

Death metaliin ja grindcoreen pohjautuvasta musiikista tekee äärimmäisen kieroa ns. matikkametallista tutut elementit tempokimpoiluineen, kitarapulputuksineen ja outoine kohtauksineen, jotka osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää kuuntelijan juuri kun luulee kappaleen taantuvan perusmurjomiseen. Lukuisten eri osuuksien ansiosta musiikista muodostuu samalla ärsyttävää mutta mielenkiintoa ylläpitävää, jonka moniulotteisuus vie lopulta väkisinkin mukaansa.

Kolmevarttinen orkesterin kyydissä on todella tuhti kokemus, mutta ihmeen tavoin se jaksaa kantaa loppuun saakka. Musiikin vahvuus onkin kaiken näennäisen kaaoksen keskeltä löytyvät tarkkaan harkitut ratkaisut, joiden ansiosta kokonaisuus on tarkassa balanssissa. Palkintopallille levy nouseekin komeasti, kun vauhtihirmu murisee komeasti niin hitaissa neulansilmämutkissa pienillä vaihteilla siinä missä pitkien suorien äärinopeuksissa.

The Funeral Pyre
The Nature Of Betrayal
Prosthetic

2 Saatekirjeen mukaan legendaaristen melodisen death metal ja norjalaisen black metal genrejen kanavoiminen oman näköiseksi musiikikseen on tervetullutta Los Angelesin tupaten täynnä olevaan äärimetalliskeneen. The Funeral Pyren kakkoskiekkoon tutustumisen jälkeen on entisestäänkin selvempää, kuinka amerikkalaisten yritys matkia rapakon tällä puolella syntyneiden pioneerien työtä jää aina korkeintaan B-luokan tasolle.

Mustaa metallia orkesterin musisoinnista löytääkseen saa syynätä aika tarkasti, ellei sellaisiksi lasketa BM-rääkynää lähentelevää laulutapaa tai ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Gustave Dorén taiteilemaa kaiverrusta miekkaan hukkuneesta albumin kansikuvassa. Ei bändin soitto- ja sävellystaito ole missään nimessä kelvotonta, mutta koko puisevaa ja samasta puusta veistettyä ja hitusen koskettimilla väritetty räväkkä meno on.

En epäile hetkeäkään, etteikö orkesteri tekisi ja kokisi omaa musiikkiaan rehelliseksi ja särmikkääksi, mutta kyllähän näitä on niin monta kuultu. The Funeral Pyren olisikin syytä ottaa oppia olympialaisten yhteydessä tutuksi tulleesta latinan kielen Citius Altius Fortius –fraasista.

Goad
Black Widow
In The House Of The Dark Shining Dreams

Italiaa ja progressivista rockia voidaan pitää hämärinä tapauksina ja kun nämä kaksi yhdistyvät, ymmärtää tuloksesta yhtä vähän kuin tuosta alla pollo-kielestä. Hämmennystä lisää entisestään tieto, että In The House Of The Dark Shining Dreams on live-levy. Tätä ei kuitenkaan kuuntelun aikana huomaa mistään muusta kuin tuhnuisen ohuista soundeista, jotka tavallaan kuitenkin sopivat musiikkiin hämärtäen tunnelmaa entisestään 70-luvun suuntaan.

Arvosanan asettaminen osoittautuu suhteellisen mahdottomaksi tehtäväksi, kun musiikista ei ymmärrä muuta kuin King Crimsonin 21st Century Schizoid Man lainan verran. Kansikuvan luolastossa vaeltava niukkapukuinen naishahmo johtaa kuuntelijoita harhaan sisällön suhteen siinä missä samaiseen maalaukseen kuvatut peikot ja muut hirviöt muistuttavat erehdyttävästi hevin ystäviä ulkoiselta habitukseltaan. Paha tätä on paskaksikaan haukkua, vaikka mieli kovasti tekisi.

Merciless Death
Evil In The Night
Heavy Artillery

3 Merciless Death -bändin nimi, Evil In The Night –levyn nimi, Much Hate to the following –lista, Repkan loistava kansitaide, The Final Slaughter ja Ready To Killin kaltaiset biisien nimet, sisäkannen valokuvakollaasi, farkkuliivit, nahkatakit ja varsilenkkarit. Näistä ulkomusiikillisista elementeistä ei voi erehtyä sisällön suhteen. Merciless Death on totaalista old school thrash metal palvontaa levyn ensimmäisestä raidasta viimeiseen kahdeksanteen saakka.

Triona paiskivan orkesteri ei trendeistä välitä, vaan kumartaa syvään 80-luvun suuntaan haluten itsekin olla osa noita thrash-metallin kultaisia aikoja. Aina narisevaa laulajaa ja selkeitä luomusoundeja myöten bändi paahtaa täydellä tempolla kappaleensa läpi eikä missään mene kauaa jos tietää mitä tekee. Merciless Death tuntuu tietävän eikä tärvää levykokonaisuuteen kuin vajaa 26 minuuttia.

Musiikki kiitää kappaleesta toiseen noudattaen kaikkia genren tutuksi tulleita sääntöjä ja kliseitä eikä mistään varsinaisesti pääse valittamaan. Vaikka yhtään yllätystä ei vastaan tulekaan täysin samasta muotista veistetyissä viisuissa, ei sitä varsinaisesti osaa kaivata kun piekseminen on näinkin armotonta ja ennen kaikkea kelvollista. Eihän levystä miksikään klassikoksi ole, mutta kyllä se aitojen asioiden seassa hyvänä välipalana menee.

Minotauri
II
Firedoom Music

3,5 Liekö pienten koettujen vastoinkäymisten ja koetun taisteluväsymyksen syytä, mutta Minotaurin ytimekkään selkeästi nimetty kakkoskiekko on jäämässä bändin joutsenlauluksi. Tämä on sinällään harmi, sillä vaikka parantamisen varaa jääkin runsaasti, on sisältö ehdottomasti parasta ja mielenkiintoisinta mitä orkesteri on koskaan julkaissut. Albumin perään lätkäistyt kolme aiemmin ainoastaan loppuunmyydyillä 7”-singleillä julkaistua bonusbiisiä tarjoavat hyvän vertailukohdan uuden ja vanhan välillä sekä myös helpon tavan täydentää Minotauri-discografiaa.

Musiikiltaan II-albumi jatkaa samoissa synkissä merkeissä kuin aiemmatkin tuotokset. Vahvasti underground-henkeä uhkuva vanhan koulukunnan doom metal on raakaa ja yksinkertaista, mutta aiemmista positiivisesti poiketen se osaa olla myös kiehtovaa. Musiikista välittyvä elinvoimaisuus ja tunteenpalo korvaavat tekniset puutteet, jotka saattavat muodostua liiaksi modernisoituneille kultakorville ylipääsemättömäksi esteeksi levystä nauttimiselle.

Hatunnostonarvoisesta puurtamisesta ja suorituksesta huolimatta albumilla on puutteensa. Kappaleiden perusarvot ovat kyllä lähes kauttaaltaan kunnossa, mutta turhan usein viimeinen voitelu on jäänyt suorittamatta. Kappaleet tasapainottelevatkin lähes koko ajan iskevyyden ja junnaavuuden rajalla aivan kuin luottaen liiaksi alkukantaisen ja rehellisen sävellysprosessin kykyyn puhaltaa musiikkiin riittävästi oikeanlaista henkeä. Onneksi tämä useimmiten sentään onnistuu.


Oceans Of Madness
Mirror Palace
Scarlet

3,5 Avantgarde musiikiksi leimaaminen oikeuttaa bändin kuin bändin poukkoilemaan eri genrejen välillä ja tekemään outojakin musiikillisia ratkaisuja. Tätä Oceans Of Madness tekeekin kyllä neljännellä levyllään, vaikkei se loppujen lopuksi olekaan riittävän rohkea saati omaperäinen kaatamaan oikeita musiikillisia raja-aitoja.

Orkesterin avantgardistisuus on oikeasti lähempänä kosketinvetoista metallipitoista kevyt-progea, sillä useammin kuin yhdessä kappaleessa se tuo etäisesti mieleen Evergreyn. Palettia sekoittaa entisestään puoleen väliin laitettu ja kevyesti viululla väritetty Alice In Chains laina Them Bones, johon siihenkään ei ole uskallettua koskea tarpeeksi härskillä kädellä. Läpi levyn mielenkiintoa pitää yllä kuitenkin useat rivakammat ja suoremmat rallit, jotka nekin toimii kelvollisesti siinä missä hitaampi materiaali aavistuksen taiteellisempaa onkin.

Mirror Palace on kohtuullisen helposti omaksuttava ja mukavan kuunneltava levy, joka kuitenkaan ei tunnu lunastavan läheskään kaikkea sitä potentiaalia mitä yhtyeellä tuntuisi neljän levyn perusteella olevan.

Sarcofagus
Core Values
Rockadillo

2 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Suomen ensimmäiseksi heavy-bändiksikin tituleerattua Sarcofagusta alusta saakka fanittaneet ovat saaneet odotella uutta materiaalia neljännesvuosisadan verran. Kiinnostusta orkesteria kohtaan on tasaisesti esiintynyt ja ehkäpä juuri siksi Poptori julkaisi männä vuotena Cycle Of Life debyytin uusiksi. Bändin ympärillä on aina leijunut mystinen ilmapiiri ja vielä tämän päivän mittapuullakin erilaiset hurjahkot ideat ja tempaukset ovat tuoneet sille ansaitun metallin pioneerin maineen. Mutta onko Sarcofagus yhä relevantti ja kiinnostava vuonna 2007?

Yhtyeen musiikkia leimaa yhä omalaatuisuus ja hämärähkö ilmapiiri aivan kuin ennenkin, joten selkeästä musiikillisesti jatkumosta on kysymys. Tämä ei silti kuitenkaan tarkoita vanhoja hyviä aikoja kaiholla muistelevia sävellyksiä, vaan omituisella tavalla ajattomalta kuulostavaa musiikkia. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta tuotanto onnistuu ikävällä tavalla soseuttamaan kokonaisuuden naislaulua myöten tasaiseksi mössöksi ja tästä kärsivät pahasti jo ennestäänkin vaikeat ja sekavahkot kappaleet.

Kimmo Kuusniemen progressiiviseksikin äityvän musiikillisen vision seuraaminen on samaan aikaan mielenkiintoista mutta rasittavaa etenkin kun sitä jatkuu tunnin verran. Palloon muotoon taottujen viisujen lähestyminen on erittäin hankalaa ja liian usein viisujen sisältö tuntuu turhan täyteen ahdetulta. Rohkeaa lähestymistapaa ja menneisyyttä on syytä arvostaa, mutta kritiikin yläpuolelle nekään eivät nouse.

Saxon
The Inner Sanctum
SPV

3,5 Brittiläisen heavy metalin sanasaattajana äärimmäisen pitkän ja vaihtelevan uran tehnyt Saxon ei koskaan ole suuren yleisön silmissä saanut niin paljon arvostusta kuin mitä sille olisi epäilemättä kuulunut. Orkesteri onkin turhan helposti leimattu pelkäksi divari-heviksi, jonka heti 80-luvun alkuun sijoittuva kultakausi oli ainoastaan kahden vuoden ja kolmen levyn mittainen.

Ennakkoluuloista huolimatta Saxon vuosimallia -07 osoittautuu yllättävänkin pirteäksi ja ajan hengessä hyvin mukana olevaksi kokoonpanoksi. Eivät herrat sentään trendejä ole lähteneet seuraamaan, vaan soittavat yhä vanhaa kunnon perusbrittiläistä heavy metallia herrasmiesten otteella. Kappaleet elävät ja rullaavat mallikkaasti ja niistä paistaa aito tekemisen riemu ja meininki joka saa väkisinkin kuuntelijan hyvälle tuulelle ja mä elän vieläkin –tunnelmaan.

Vaikka levyn alkupuoli onkin selkeästi loppua vahvempi, ei taso missään vaiheessa laske lehmän hännän lailla lähellekään kohti paskaa. Saxoninkin kaltaisten bändien on turha lähteä uusiutumaan vain sen itsensä takia kun perusasiat ovat yhä edelleen näin hyvin hallussa. Onneksi sentään edes vanhoihin hyviin asioihin voi luottaa näinä moderneina hulluina aikoina.

Ten East
Extraterrestrial Highway
Alone

2,5 Itään päin kohti aavikkoa kuljettaa valtatie Ten Eastiä letkeissä joskin hieman transsimaisissa tunnelmissa. Laulajaa ei ole otettu sekoittamaan pakkaa, vaan kuulija voi kaikessa rauhassa samaistua pelkkään musiikkiin. Ratkaisua voi pitää rohkeana, mutta ei ehkä kovinkaan yllättävänä jos tietää levyn syntyneen vanhojen vaihtoehtoisen musiikin ja desert rock konkareiden intensiivisten jammailusessioiden pohjalta.

Vaikka Extraterrestrial Highwayn kappaleissa kuuluukin selkeästi luomisprosessi, ei biisit kuitenkaan kuulosta liian hajanaisilta vaan rennon raskaasti rullaavilta teoksilta. Aivan hetkessä eivät kappaleet lähde käyntiin eikä levy avaudu, sillä kahdeksan kappaletta kellottaa tunnin mittaisen yhteismitan. Biisien pituus ei nouse missään välissä ongelmaksi, mutta sisällöltään albumi jää varsin kapea-alaiseksi. Periaatteessa kuuntelee levyltä mitkä tahansa kaksi kappaletta tulee samalla kuulleeksi koko levyn. Sen verran vähän variaatiota musiikin sisällä kuitenkin on.

Viaje A 800
Estampida De Trombones
Alone

3 Nimestään huolimatta Viaje A 800 ei paljastu oudoksi trumpettimusiikiksi eikä töräyttele mahtipontisesti omiin torviinsa, vaan tarjoaa groovaavaa matalalentoista desert rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia. Toki nelikolta omat omituisuutensa musiikista löytyy, mutta onneksi nämä eivät ole itsetarkoituksellisia kiemuroita vaan tyylitajulla sävellyksiin istutettuja ja niitä tukevia pikku kikkoja.

Yleistunnelma albumilla onkin leppoisa kuin kesäpäivä, vaikka siitä löytyykin kaihoisaa otetta mitä yleensä ei siestaa viettäviltä kansoilta olettaisi kuulevansa. Löytyypä kappaleista myös kourallinen psykedeliaa, jonka osuus tuntuu entisestään korostuvan instrumentaaleista. Nämä ovatkin levyn parasta antia.

Sekalaisista elementeistä huolimatta kokonaisuus on varsin eheä myös viisutasolla, eikä se lähde missään vaiheessa harhailemaan ärsyttävästi liian kaukaisille sivuraiteille. Ikävä vain, että vaikka levyltä löytyykin suoraviivaisia rock-paloja, jäävät nämä turhan vaisuiksi tarjotakseen miellyttävälle fiilistelylle riittävän räväkkää vastapainoa.

MINOTAURI - LABYRINTISTÄ ULOS

Mytologiassa minotauri kuvataan humanoidiksi, jolla on härän sarvekas pää, häntä ja himot. Musiikin puolella se on taas metallin monitoimimies Ari Honkosen johtama doom metal -orkesteri, joka on päättänyt lopettaa toimintansa heti kakkoslevynsä julkaisun jälkeen.

Minotaurin luomistaru sai alkunsa vuonna -95 jolloin Ari perusti orkesterin terapialuonteiseksi projektiksi Morningstarin rinnalle. Alusta alkaen on ollut selvää, että musiikissa pitää kuulua vanhat NWOBHM-vaikutteet sulassa sovussa hitaamman doom metalin kanssa.

– Musiikkimme on vähän kuin sotkisi yhteen vanhaa Merciful Fatea, Black Sabbathia ja Witchfinder Generalia. Muihin vastaavan genren orkestereihin verrattuna meillä on ainakin vähemmän sludge-homoilua ja enemmän metallista kitaraa sika-sooloineen ala Celtic Frost tai Sarcofagus.

– Mytologiat ovat aina kiinnostaneet minua, joten ehkä silläkin perusteella bändin voi nähdä aika rumana otuksena, toivottavasti ainakin musiikkimme aiheuttaa närää kaikissa asiaan perehtymättömissä ihmisissä.

Vaikka julkaisuaikataulujen muuttuminen ja vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin arkeen musiikkibisneksessä, ei kumpikaan Minotaurin levyistä ole tullut ajallaan ulos. II-nimeä kantavan kakkoskiekon julkaisemiseksi tarvittiin peräti kolme eri levy-yhtiötä ennen kuin levy näki päivänvalon.

– Debyyttimme julkaisi italialainen Black Widow Records hieman myöhässä eli noin puolitoista vuotta nauhoituksista. Toisen levyn nauhat kuultuaan levy-yhtiö ilmoitti haluavansa lisää sälää levylle eli mellotronia, huiluja, viuluja, Sarcofagus-coveria ja vielä jonkun ”pitkän biisin”. Sanottiin, että tämä on tässä, mitään ei lisäillä. Heidän vastauksensa oli, etteivät julkaise levyä ja niin diili päätettiin purkaa.

– Ei asiassa mitään tuon dramaattisempaa ollut, ihan väleissä me kumminkin erosimme. En tiedä mistä johtuu, mutta jotkut tahot ovat paisutelleet tuota juttua ja tehneet meistä pahan ja hankalan yhtyeen, mutta tämä on kuitenkin totuus.

– Tämän jälkeen saatiin hyvä sopimus uudelta ranskalaiselta firmalta, mutta juuri sopimusten kirjoittamisen jälkeen saatiin viesti, että levy-yhtiön hemmo oli kuollut jossain onnettomuudessa! Elettiin muutama viikko epävarmuudessa ilman kontakteja lafkaan kunnes viimein joku toinen asianomainen vastasi ja sopimus päätettiin purkaa yhteistuumin.

– Kaiken tämän häslingin jälkeen Firebox tarjoutui julkaisijaksi ja tässä nyt ollaan. Ensimmäinen albumimme taisi muuten olla heidän myydyin importtinsa lähivuosilta.

EI SAA LUOVUTTAA

Orkesterin tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että jo viime kesänä levyn nauhoitusten aikaan Ari oli tehnyt lopettamispäätöksen Minotaurin suhteen. Varsinaisesta luovuttamisesta ei kuitenkaan ole kysymys.

– Lopettamispäätös tuli ihan minun puolelta. Olen kuitenkin poppoon visionääri, säveltäjä, sanoittaja, friikki ja en vain enää pysty panostamaan 100% tähän touhuun. Olen kuitenkin joutunut nyhtämään kaiken irti omasta selkänahasta ja kun kerta orkesterin jäsenten elämät vetää eri suuntiin, niin se siitä.

– Osansa hajoamiseen on kyllä myös median hylkimis-reaktiolla. Emme ole koskaan saaneet kunnolla palstatilaa ja taitaa metallikansaa kiinnostaa enempi sludget, huumeet, euroviisut, playstationit ja vastaava paska. Ei tarvitse kuin mennä nettiin, niin heti huomaa ettei suurimmalla osalla metalliväestä ole mitään käsitystä doom metallista.

– En sanoisi päätöstä Minotaurin lopettamisesta luovuttamiseksi, mutta elämässä on muitakin tärkeämpiä juttuja. Tällä hetkellä aika menee töissä, perheen parissa, raudan nostelemisessa ja siitä filosofoidessa. Sisäisen palon voi aina siirtää muihin asioihin.

Kuinka tärkeää sinulle on saavuttaa uutta suurempaa yleisöpohjaa verrattuna siihen, että Minotauria kuuntelisi ainoastaan asiaan vihkiytyneiden pieni joukko?

– Ei minulla ole ollut koskaan mitään tavoitteita kosiskella ketään. Sehän on selvä, että raha puhuu ja paskaakin saisi myytyä lapiokaupalla, jos olisi vaan rahaa sitä mainostaa. Olen kuitenkin varma, että 99% uuden levyn ostajista pitävät siitä aidosti ja tietävät, että Honkonen se säveltää aina jotain uutta ja mielenkiintoista eivätkä pety tekemisiini.

– Näissä minun jutuissani on vielä se alkuperäinen metallin vaarallisuuselementti mukana, joka taitaa muuten olla nykyään aika hakusessa. Itse en ainakaan löydä mitään vaarallista jonkun 15-vuotiaan ja 55 kiloa painavan tarkkailuluokan angstisen black metallistin tekemistä ambient demoista.

Onko Minotaurin lopettamispäätös ehdottomasti lopullinen eli meinaatko seisoa tiukasti päätöksesi takana kuten tosimiesten tulisi aina tehdä?

– Kyllä se tällä haavaa lopullinen juttu on. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tällä haavaa keskityn muihin juttuihin. Jatkan edelleen musiikin parissa, mutta vähemmän intensiivisesti. Kalevalan Viikingit -niminen projekti on juuri paraikaa valmistumassa.

Julkaistu Inferno #46/2007