Inferno #104/2013

Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3

Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.

Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.

Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.

The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4

Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30  minuutin ympäri korvia antava rysäys.

Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.

Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.

Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.

Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4

Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.

Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.

Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.

Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.

New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4

On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.

NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.

Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.

Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5

Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.

Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.

Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.

En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.

Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5

Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.

Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.

On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.

Saxon
Sacrifice
UDR
2,5

Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy  Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.

Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.

Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.

Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.

Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4

Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.

Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.

CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.

Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3

Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.

Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.

Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.

Inferno #46/2007

Cephalic Carnage
Xenosapien
Relapse

4 Innovatiivisuuden ja teknisen taituruuden lyödessä tassua on lopputulos yleensä vähintäänkin mielenkiintoinen, joskus jopa henkeäsalpaava. Cephalic Carnagen tapauksessa ilmoja pihalle pieksee em. lisäksi massiivinen ja brutaali ulosanti sekä toisen asteen differentiaaliyhtälöitä muistuttava musiikillinen kompleksisuus.

Death metaliin ja grindcoreen pohjautuvasta musiikista tekee äärimmäisen kieroa ns. matikkametallista tutut elementit tempokimpoiluineen, kitarapulputuksineen ja outoine kohtauksineen, jotka osaavat kerta toisensa jälkeen yllättää kuuntelijan juuri kun luulee kappaleen taantuvan perusmurjomiseen. Lukuisten eri osuuksien ansiosta musiikista muodostuu samalla ärsyttävää mutta mielenkiintoa ylläpitävää, jonka moniulotteisuus vie lopulta väkisinkin mukaansa.

Kolmevarttinen orkesterin kyydissä on todella tuhti kokemus, mutta ihmeen tavoin se jaksaa kantaa loppuun saakka. Musiikin vahvuus onkin kaiken näennäisen kaaoksen keskeltä löytyvät tarkkaan harkitut ratkaisut, joiden ansiosta kokonaisuus on tarkassa balanssissa. Palkintopallille levy nouseekin komeasti, kun vauhtihirmu murisee komeasti niin hitaissa neulansilmämutkissa pienillä vaihteilla siinä missä pitkien suorien äärinopeuksissa.

The Funeral Pyre
The Nature Of Betrayal
Prosthetic

2 Saatekirjeen mukaan legendaaristen melodisen death metal ja norjalaisen black metal genrejen kanavoiminen oman näköiseksi musiikikseen on tervetullutta Los Angelesin tupaten täynnä olevaan äärimetalliskeneen. The Funeral Pyren kakkoskiekkoon tutustumisen jälkeen on entisestäänkin selvempää, kuinka amerikkalaisten yritys matkia rapakon tällä puolella syntyneiden pioneerien työtä jää aina korkeintaan B-luokan tasolle.

Mustaa metallia orkesterin musisoinnista löytääkseen saa syynätä aika tarkasti, ellei sellaisiksi lasketa BM-rääkynää lähentelevää laulutapaa tai ranskalaisen 1800-luvulla eläneen Gustave Dorén taiteilemaa kaiverrusta miekkaan hukkuneesta albumin kansikuvassa. Ei bändin soitto- ja sävellystaito ole missään nimessä kelvotonta, mutta koko puisevaa ja samasta puusta veistettyä ja hitusen koskettimilla väritetty räväkkä meno on.

En epäile hetkeäkään, etteikö orkesteri tekisi ja kokisi omaa musiikkiaan rehelliseksi ja särmikkääksi, mutta kyllähän näitä on niin monta kuultu. The Funeral Pyren olisikin syytä ottaa oppia olympialaisten yhteydessä tutuksi tulleesta latinan kielen Citius Altius Fortius –fraasista.

Goad
Black Widow
In The House Of The Dark Shining Dreams

Italiaa ja progressivista rockia voidaan pitää hämärinä tapauksina ja kun nämä kaksi yhdistyvät, ymmärtää tuloksesta yhtä vähän kuin tuosta alla pollo-kielestä. Hämmennystä lisää entisestään tieto, että In The House Of The Dark Shining Dreams on live-levy. Tätä ei kuitenkaan kuuntelun aikana huomaa mistään muusta kuin tuhnuisen ohuista soundeista, jotka tavallaan kuitenkin sopivat musiikkiin hämärtäen tunnelmaa entisestään 70-luvun suuntaan.

Arvosanan asettaminen osoittautuu suhteellisen mahdottomaksi tehtäväksi, kun musiikista ei ymmärrä muuta kuin King Crimsonin 21st Century Schizoid Man lainan verran. Kansikuvan luolastossa vaeltava niukkapukuinen naishahmo johtaa kuuntelijoita harhaan sisällön suhteen siinä missä samaiseen maalaukseen kuvatut peikot ja muut hirviöt muistuttavat erehdyttävästi hevin ystäviä ulkoiselta habitukseltaan. Paha tätä on paskaksikaan haukkua, vaikka mieli kovasti tekisi.

Merciless Death
Evil In The Night
Heavy Artillery

3 Merciless Death -bändin nimi, Evil In The Night –levyn nimi, Much Hate to the following –lista, Repkan loistava kansitaide, The Final Slaughter ja Ready To Killin kaltaiset biisien nimet, sisäkannen valokuvakollaasi, farkkuliivit, nahkatakit ja varsilenkkarit. Näistä ulkomusiikillisista elementeistä ei voi erehtyä sisällön suhteen. Merciless Death on totaalista old school thrash metal palvontaa levyn ensimmäisestä raidasta viimeiseen kahdeksanteen saakka.

Triona paiskivan orkesteri ei trendeistä välitä, vaan kumartaa syvään 80-luvun suuntaan haluten itsekin olla osa noita thrash-metallin kultaisia aikoja. Aina narisevaa laulajaa ja selkeitä luomusoundeja myöten bändi paahtaa täydellä tempolla kappaleensa läpi eikä missään mene kauaa jos tietää mitä tekee. Merciless Death tuntuu tietävän eikä tärvää levykokonaisuuteen kuin vajaa 26 minuuttia.

Musiikki kiitää kappaleesta toiseen noudattaen kaikkia genren tutuksi tulleita sääntöjä ja kliseitä eikä mistään varsinaisesti pääse valittamaan. Vaikka yhtään yllätystä ei vastaan tulekaan täysin samasta muotista veistetyissä viisuissa, ei sitä varsinaisesti osaa kaivata kun piekseminen on näinkin armotonta ja ennen kaikkea kelvollista. Eihän levystä miksikään klassikoksi ole, mutta kyllä se aitojen asioiden seassa hyvänä välipalana menee.

Minotauri
II
Firedoom Music

3,5 Liekö pienten koettujen vastoinkäymisten ja koetun taisteluväsymyksen syytä, mutta Minotaurin ytimekkään selkeästi nimetty kakkoskiekko on jäämässä bändin joutsenlauluksi. Tämä on sinällään harmi, sillä vaikka parantamisen varaa jääkin runsaasti, on sisältö ehdottomasti parasta ja mielenkiintoisinta mitä orkesteri on koskaan julkaissut. Albumin perään lätkäistyt kolme aiemmin ainoastaan loppuunmyydyillä 7”-singleillä julkaistua bonusbiisiä tarjoavat hyvän vertailukohdan uuden ja vanhan välillä sekä myös helpon tavan täydentää Minotauri-discografiaa.

Musiikiltaan II-albumi jatkaa samoissa synkissä merkeissä kuin aiemmatkin tuotokset. Vahvasti underground-henkeä uhkuva vanhan koulukunnan doom metal on raakaa ja yksinkertaista, mutta aiemmista positiivisesti poiketen se osaa olla myös kiehtovaa. Musiikista välittyvä elinvoimaisuus ja tunteenpalo korvaavat tekniset puutteet, jotka saattavat muodostua liiaksi modernisoituneille kultakorville ylipääsemättömäksi esteeksi levystä nauttimiselle.

Hatunnostonarvoisesta puurtamisesta ja suorituksesta huolimatta albumilla on puutteensa. Kappaleiden perusarvot ovat kyllä lähes kauttaaltaan kunnossa, mutta turhan usein viimeinen voitelu on jäänyt suorittamatta. Kappaleet tasapainottelevatkin lähes koko ajan iskevyyden ja junnaavuuden rajalla aivan kuin luottaen liiaksi alkukantaisen ja rehellisen sävellysprosessin kykyyn puhaltaa musiikkiin riittävästi oikeanlaista henkeä. Onneksi tämä useimmiten sentään onnistuu.


Oceans Of Madness
Mirror Palace
Scarlet

3,5 Avantgarde musiikiksi leimaaminen oikeuttaa bändin kuin bändin poukkoilemaan eri genrejen välillä ja tekemään outojakin musiikillisia ratkaisuja. Tätä Oceans Of Madness tekeekin kyllä neljännellä levyllään, vaikkei se loppujen lopuksi olekaan riittävän rohkea saati omaperäinen kaatamaan oikeita musiikillisia raja-aitoja.

Orkesterin avantgardistisuus on oikeasti lähempänä kosketinvetoista metallipitoista kevyt-progea, sillä useammin kuin yhdessä kappaleessa se tuo etäisesti mieleen Evergreyn. Palettia sekoittaa entisestään puoleen väliin laitettu ja kevyesti viululla väritetty Alice In Chains laina Them Bones, johon siihenkään ei ole uskallettua koskea tarpeeksi härskillä kädellä. Läpi levyn mielenkiintoa pitää yllä kuitenkin useat rivakammat ja suoremmat rallit, jotka nekin toimii kelvollisesti siinä missä hitaampi materiaali aavistuksen taiteellisempaa onkin.

Mirror Palace on kohtuullisen helposti omaksuttava ja mukavan kuunneltava levy, joka kuitenkaan ei tunnu lunastavan läheskään kaikkea sitä potentiaalia mitä yhtyeellä tuntuisi neljän levyn perusteella olevan.

Sarcofagus
Core Values
Rockadillo

2 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Suomen ensimmäiseksi heavy-bändiksikin tituleerattua Sarcofagusta alusta saakka fanittaneet ovat saaneet odotella uutta materiaalia neljännesvuosisadan verran. Kiinnostusta orkesteria kohtaan on tasaisesti esiintynyt ja ehkäpä juuri siksi Poptori julkaisi männä vuotena Cycle Of Life debyytin uusiksi. Bändin ympärillä on aina leijunut mystinen ilmapiiri ja vielä tämän päivän mittapuullakin erilaiset hurjahkot ideat ja tempaukset ovat tuoneet sille ansaitun metallin pioneerin maineen. Mutta onko Sarcofagus yhä relevantti ja kiinnostava vuonna 2007?

Yhtyeen musiikkia leimaa yhä omalaatuisuus ja hämärähkö ilmapiiri aivan kuin ennenkin, joten selkeästä musiikillisesti jatkumosta on kysymys. Tämä ei silti kuitenkaan tarkoita vanhoja hyviä aikoja kaiholla muistelevia sävellyksiä, vaan omituisella tavalla ajattomalta kuulostavaa musiikkia. Mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta tuotanto onnistuu ikävällä tavalla soseuttamaan kokonaisuuden naislaulua myöten tasaiseksi mössöksi ja tästä kärsivät pahasti jo ennestäänkin vaikeat ja sekavahkot kappaleet.

Kimmo Kuusniemen progressiiviseksikin äityvän musiikillisen vision seuraaminen on samaan aikaan mielenkiintoista mutta rasittavaa etenkin kun sitä jatkuu tunnin verran. Palloon muotoon taottujen viisujen lähestyminen on erittäin hankalaa ja liian usein viisujen sisältö tuntuu turhan täyteen ahdetulta. Rohkeaa lähestymistapaa ja menneisyyttä on syytä arvostaa, mutta kritiikin yläpuolelle nekään eivät nouse.

Saxon
The Inner Sanctum
SPV

3,5 Brittiläisen heavy metalin sanasaattajana äärimmäisen pitkän ja vaihtelevan uran tehnyt Saxon ei koskaan ole suuren yleisön silmissä saanut niin paljon arvostusta kuin mitä sille olisi epäilemättä kuulunut. Orkesteri onkin turhan helposti leimattu pelkäksi divari-heviksi, jonka heti 80-luvun alkuun sijoittuva kultakausi oli ainoastaan kahden vuoden ja kolmen levyn mittainen.

Ennakkoluuloista huolimatta Saxon vuosimallia -07 osoittautuu yllättävänkin pirteäksi ja ajan hengessä hyvin mukana olevaksi kokoonpanoksi. Eivät herrat sentään trendejä ole lähteneet seuraamaan, vaan soittavat yhä vanhaa kunnon perusbrittiläistä heavy metallia herrasmiesten otteella. Kappaleet elävät ja rullaavat mallikkaasti ja niistä paistaa aito tekemisen riemu ja meininki joka saa väkisinkin kuuntelijan hyvälle tuulelle ja mä elän vieläkin –tunnelmaan.

Vaikka levyn alkupuoli onkin selkeästi loppua vahvempi, ei taso missään vaiheessa laske lehmän hännän lailla lähellekään kohti paskaa. Saxoninkin kaltaisten bändien on turha lähteä uusiutumaan vain sen itsensä takia kun perusasiat ovat yhä edelleen näin hyvin hallussa. Onneksi sentään edes vanhoihin hyviin asioihin voi luottaa näinä moderneina hulluina aikoina.

Ten East
Extraterrestrial Highway
Alone

2,5 Itään päin kohti aavikkoa kuljettaa valtatie Ten Eastiä letkeissä joskin hieman transsimaisissa tunnelmissa. Laulajaa ei ole otettu sekoittamaan pakkaa, vaan kuulija voi kaikessa rauhassa samaistua pelkkään musiikkiin. Ratkaisua voi pitää rohkeana, mutta ei ehkä kovinkaan yllättävänä jos tietää levyn syntyneen vanhojen vaihtoehtoisen musiikin ja desert rock konkareiden intensiivisten jammailusessioiden pohjalta.

Vaikka Extraterrestrial Highwayn kappaleissa kuuluukin selkeästi luomisprosessi, ei biisit kuitenkaan kuulosta liian hajanaisilta vaan rennon raskaasti rullaavilta teoksilta. Aivan hetkessä eivät kappaleet lähde käyntiin eikä levy avaudu, sillä kahdeksan kappaletta kellottaa tunnin mittaisen yhteismitan. Biisien pituus ei nouse missään välissä ongelmaksi, mutta sisällöltään albumi jää varsin kapea-alaiseksi. Periaatteessa kuuntelee levyltä mitkä tahansa kaksi kappaletta tulee samalla kuulleeksi koko levyn. Sen verran vähän variaatiota musiikin sisällä kuitenkin on.

Viaje A 800
Estampida De Trombones
Alone

3 Nimestään huolimatta Viaje A 800 ei paljastu oudoksi trumpettimusiikiksi eikä töräyttele mahtipontisesti omiin torviinsa, vaan tarjoaa groovaavaa matalalentoista desert rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia. Toki nelikolta omat omituisuutensa musiikista löytyy, mutta onneksi nämä eivät ole itsetarkoituksellisia kiemuroita vaan tyylitajulla sävellyksiin istutettuja ja niitä tukevia pikku kikkoja.

Yleistunnelma albumilla onkin leppoisa kuin kesäpäivä, vaikka siitä löytyykin kaihoisaa otetta mitä yleensä ei siestaa viettäviltä kansoilta olettaisi kuulevansa. Löytyypä kappaleista myös kourallinen psykedeliaa, jonka osuus tuntuu entisestään korostuvan instrumentaaleista. Nämä ovatkin levyn parasta antia.

Sekalaisista elementeistä huolimatta kokonaisuus on varsin eheä myös viisutasolla, eikä se lähde missään vaiheessa harhailemaan ärsyttävästi liian kaukaisille sivuraiteille. Ikävä vain, että vaikka levyltä löytyykin suoraviivaisia rock-paloja, jäävät nämä turhan vaisuiksi tarjotakseen miellyttävälle fiilistelylle riittävän räväkkää vastapainoa.