Inferno #130/2015

Bloody Hell

Bloody Hell

VLMedia

2,5

Ensivaikutelma on tärkeä, koska sen voi tehdä vain kerran. Tässä ensimmäistä levyään julkaiseva, mutta konkareita sisältävä ja itsekin lähes konkari-ikäinenkin Bloody Hell epäonnistuu pahemman kerran. Kansitaide kun koostuu pelkästään karmealta näyttävästä viiden sentin Thin Lizzy -logoimitaatiosta ja täysin poptoritasoa oleva vihkonenkin sisältää vain pakolliset infot. Kun albumi vielä starttaa soundillisestikin lattealla ja taas viiden sentin arvoiselta They All Have to Die -kukkopilliheviä emuloivalla kappaleella, tekee mieli painaa välittömästi soittimen stop-nappia ja nostaa kädet pystyyn.

Vaan luojan kiitos meininki jämäköityy ja järkevöityy selvästi heti toisesta biisistä alkaen. Moottörin Jyrinästäkin tutut miehevät osoittavat sittenkin osaavansa soittaa myös aikuisille suunnattua heviä, josta löytyy vahva teutonimainen ote Udon ja muiden malliin. Biisit eivät itse asiassa ole yhtään hullumpia, vaikka sama tuotannollinen kolkkous niidenkin voimaa syö. Pahiten tämä kuuluu rummuissa, joiden soundia kuvaa parhaiten sana lätkytys.

Kun kyseenalaisen komeuden päättää taas osin halvanomaiseksi pillipiiparoinniksi sortuva kappalekaksikko, on lopputulos tämän osaston tekijöiltä yllättävänkin kypsymätön ja demomainen julkaisu. Linjaansa tarkistamalla ja selkeisiin osaamisalueiseen panostamalla resursseja kun olisi varmasti parempaankin.

The Carnival

Hengen juhlaa 7”

Krypta/Paha Tukka Elämä Levyt

4

Jokunen vuosi sitten pihalle pukatun melkoisen rätväkän Huonon veren oireet -täyspitkänsä jälkeen The Carnival palaa pienjulkaisujen pariin. Totutusti nytkin bändi menee suoraan asiaan eikä kuluta viiteen biisiin kuin reilu kahdeksan minuuttia. Tästäkin hidastempoiseen ja haureuden harjoittamisen seuraamuksien painavaan kuvaukseen Tunnustus II -päätösbiisissä käytetään lähes kolmannes, joten tahdin voi jo laskennallisestikin päätellä olevan varsin rivakka muissa kappaleissa.

Jos edeltävällä albumilla black metal -vaikutteet olivat varsin ilmeisiä niin musiikissa kuin soundeissa, on nyt otettu askel jos toinenkin takaisin hardcoren pariin. Tokihan metallisen jämäkkä klangi paukutuksessa edelleenkin on vahvasti läsnä, mutta mielipuolisuutta lähenevä vimmainen ulosanti etenkin laulaja Vesa Moilasen suorituksessa on punkista tuttua tilanteeseen täysillä heittäytymistä.

Meininki seiskalla on sen verran hengästyttävää, että hämäläisimmät eivät meinaa ehtiä mukaan ollenkaan. Kiivastahtinen, mutta The Carnivalin mittapuulla melodinen, monipuolinen ja tarttuva Valtaistuin antaa kuitenkin parhaimman mahdollisuuden istahtaa edes pieneksi hetkeksi pohtimaan lantun sisäisten bakkanaalien luonnetta. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä kynnys heittäytyä mukaan villiin juhlintaan madaltuu helposti ja jälki voi olla rumaa, mutta nautittavaa masokistiseen tapaan.

Deep River Acolytes

From the Voids of Chaos EP

Omakustanne

3,5

Ennen Deliverance, nyt Deep River Acolytes. Ennen vauhtia ja heavya, nyt hidastelua ja doomailua. Ennen hyvä, nyt parempi.

Nahanluontinsa myötä orkesteri on kasvattanut myös massaa ja painaneet kantapäitä entistä syvemmälle turpeeseen. Vaikka vauhti onkin näin hidastanut, taittuu matka aiempaa rennommin ja vastustamattomammin. Tästä on kiittäminen runsasta ja yksinkertaisen toimivaa groovea, jota ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan aurinkoisen letkeäksi. Risteyksissä poluista valikoituu edelleen se vasemmalle johtava.

Vaan eipä bändi pelkkään raskaaseen raahustukseen luota pois lukien suosikikseni noussutta, arkaaisen kauhun mestarilta sanoituksena lainannutta The Dreams in the Witch-Housea -järkälettä. Neliminuuttinen avauskaksikko Misleaders ja Dwellers in the Mist rullaavat mainiosti ja näennäisen suoraviivaisesti, mutta kuunteluiden myötä niistä paljastuu useita kokonaisuuksia hienosti laajentavia salakavalia elementtejä ja piilomelodioita.

Keväällä mainion Veneficae-vinyylinsä julkaissut Boar saa viimeistään nyt saman kylän miehistä oivan kumppanin vahvistamaan kotikaupunkinsa Oulun paluuta suomalaisen mielenkiintoisen ja raskaan musiikin kärkitohinoihin.

Division Speed

Division Speed

High Roller

3

Ensivaikutelma esikoistaan julkaisevaa Division Speedia kohtaa on melkoisen innostunut. Nimensä mukaisesti sakemannien hitusen mustasävytteisyyttä ja motörheadiakin sisältävä rässipieksentä on energistä ja rätväkkää. Ja mistäpä muusta germaaniosuvasti laulaisi kuin toisesta maailmansodasta sekä hirmuteoista.

Sen verran samalta sylttytehtaalta lähes identtisin maneerein tykitettyä materiaalia kuitenkin koko levyn mitalta pukataan, että vaikka noin puolet kappaleista onkin demoilta ja spliteiltä, alkaa kiinnostus lerpahtaa puolivälin tienoilla. 14 biisiä kolmeen varttiin nyt on vain yksinkertaisesti liikaa, etenkin kun kyse on täysillä päälle vyörytetystä blitzkriegistä, jossa käytössä on tuttuakin tutumpi aseistus.

Division Speedin lihamylly tekee kyllä selvää jälkeä sille syötetystä tykinruuasta, mutta mikään Desasterin Angelwhoren kaltainen eliittijoukko siitä ei ainakaan vielä tämän tulikasteen perusteella ole. Siihen vaadittaisiin karismaattisempaa johtajaa ja isomman kaliberin rautaa.

Kalmen

Course Hex

Ván

3

Näennäisesti varsin erilaisten äärimetalligenrejen, kuten nyt vaikkapa black ja doom metalin, yhdistäminen ei nykypäivänä ole mikään uusi juttu. Eikä psykedelian sotkeminen mukaan sekään ole enää mitenkään mullistavaa, onhan Oranssi Pazuzu ehtinyt omaa kosmista seostaan keitellä jo kolmen albumin verran seuraajanaan toisen albuminsa kesällä julkaissut niin ikään kotimainen Abyssion.

Saksalaisten ensimmäisellä virallisella julkaisulla Course Hexillä kappaleet jurnuttavat, leijailevat ja kiitävät tasaisen tummana massana alusta loppuun. Levyltä ei esiin nouse yhtäkään yksilöä, mutta toisaalta individualismin puute ei myöskään häiritse. Tällainen musiikki kun nimenomaan nojaa vahvasti kokonaisuuksiin, josta kuitenkin pitää löytyä riittävästi hypnoottis-magneettista otetta kuuntelijaan. Kalmenilta sitä löytyy, vaikka puristus ei ainakaan vielä tässä vaiheessa henkeä salpaavaa olekaan.

Jotain varsin kiehtovaa levyllä kuitenkin on, vaikka sekä syvyyksiä että korkeuksia voisikin tavoitella vieläkin uskaliaammin. Linjan valaistumisen ja mahdollisesti musiikin synkkenemisen myötä bändi pystynee jatkossa parempaakin.

King Heavy

King Heavy

Cruz Del Sur

3

Latinankielisessä fraasissa nomen est omen, nimi on enne, piilee kieltämättä viisaus. Tätä mieltä on ilmeisesti myös chileläis-belgialais-venezuelalainen King Heavyksi bändinsä kastanut porukka, sillä se kuvaa vähintäänkin kelvollisesti doom metalin suuntaan kallellaan olevaa, mutta osaltaan myös hidastempoisempaa heavy-vyörytystä.

Ennen esikoistaan ulosantia on ehditty esitellä viime vuonna julkaistun EP:n muodossa, mutta parantamisen varaa löytyisi vieläkin. Peruselementeistä löytyy kyllä jo nyt riittävästi oikeanlaista jämäkkyyttä, mutta entistäkin eeppisempää ja koskettavampaa julistusta biiseiltä jää kumminkin kaipaamaan. Nyt messuamisesta uupuu vielä paljon sekä karismaa että vakuuttavuutta, jolla isommankin seurakunnan saisi kiihotettua todelliseen hurmokseen.

Loppua kohden seitsenosaisen liturgian kiinnostavuus kasvaa kyllä hiukan huipentuen albumin päättävään, niin nimellään kuin musiikillaankin painavaan saarnaamiseen viittaavaan He Who Spoke in Tonguesiin. Kuningasten kuninkaaksi King Heavy ei kuitenkaan pysty tällä esityksellä itseään kohottamaan, joten ainakin vielä toistaiseksi se joutuu tyytymään vähäisemmän profeetan osaan.

Nihilistinen Barbaarisuus

The Child Must Die

Infernal Kommando

2,5

Myönnetään, lähtökohtaisesti amerikkalaisen black metal -duon, jonka pääjehu Mika Magella on kuin onkin suomalaiset sukujuuret, kakkoslevy ei kiinnostanut tippaakaan. Jo pelkkä bändinnimi kalskahtaa pahasti korvaan eikä idea tehdä suoraan Kalevalan teksteihin pohjautuvaa mustaa mäiskettä vaikuta sekään mahtavalta. Puhumattakaan aiemmista musiikillisesti kovin heppoisista ansioista, joita parhaiten voi kuvailla makuuhuonebläkyksi.

Aiempaan verrattuna moni asia on kuitenkin rutosti paremmin kakkoslevy The Child Must Diella. Musiikiltaan se nojaa vahvasti 90-lukulaiseen vauhdikkaaseen syntikkabläkkiin rääkylauluineen. Genren kulta-aikoina tällaisia mahtui kolmetoista tusinaan ja vahvaa keskitasoa se edelleenkin edustaa joskaan ei ärsyttävästi.

Black Metalille hyvinkin tyypillisistä elementeistään huolimatta meno ei ole erityisen pahansuopaa tai kylmää, mutta ei tässä nyt mistään hippeilystäkään sentään ole kysymys. Tuotannollisesti jälki taas on edelleenkin vähän turhan tumppumaista ja etenkin lähes alati papattava rumputuli kuulostaa vahvasti tympeän konemaiselta, vaikka sessiorumpalin väitetäänkin homman hoitaneen.

Näin suomalaiseen korviin julkaisusta ei löydy erityistä eksotiikkaa tai kekseliäisyyttä, mutta rapakon takana suhtautuminen saattaa olla lämpöisempääkin. Jos ennakkoluulojen ei anna haitata ja haikailee näin syksyn pimeyden ja viileyden lähestyessä takaisin viime vuosituhannen puolelle, voi kiekolle antaa uteliaisuuttaan ainakin yhden mahdollisuuden.

Orkan

Livlaus

Dark Essence

3,5

Black metal elää ja voi edelleen paksusti Norjassa, tästä Orkanin toinen julkaisu Livlaus on ihan kelpo osoitus. Ja kuten asiaan tavallaan kuuluu, on nelikko ehtinyt keräämään kokemusta jo aiemmin muista yhteyksistä, ja tokihan levyn parilta raidalta löytyy vielä myös kaksi nimimiestä lainaamassa äänijänteitään. Onneksi Livlaus ei kuitenkaan ole sisällöltään aivan niin mallia perus kuin miltä se paperilla aluksi vaikuttaa.

Jos albumin kappaleet olisivat pelkkää suoraviivaista ja vauhdikasta BM-rynkytystä, mistä niiden rungot pääosin koostuvat, olisi lopputulos aivan kelvollista joskin levymitassa puuduttavaa. Mutta bändipä haluaakin heittää sekaan joskus jopa puskista ilmestyvää rullaavampaa rokkivaihdetta ja löytyypä sen repertuaarista myös sopivan säästeliäästi käytetty hitaampi fiilistelyosasto. Kun nämä yhdistetään pikkunäppäriin melodiakulkuihin, voi musiikissa sanoa oikeasti olevan omaakin otetta mukana.

Livlaus ei ole erityisen musta ja kylmä levytys, mutta siltä löytyy silti tyylilajiin hyvin istuvaa melankolisuutta ja räyhäkkyyttä upotettuna miellyttävän ilmavaan soundimaailmaan, joiden ansiosta se kuulostaa kaikessa 90-lukulaisuudessaan hyvältä. Loistavuuteen vaadittaisiin kuitenkin vieläkin härskimpiä ja iskevämpiä biisejä.

Sacrilege

Ashes to Ashes

Karthago

2

Englantilaisista suurin piirtein samoihin aikoihin aloittaneista Sacrilegeistä tämä on se käppäisempi heavy-yhtye, joka 80-luvulla sai aikaiseksi vain kolme demoa ja joka pisti soittimet naftaliiniin vuonna 87. Levytyskantaan on kuitenkin palattu neljä vuotta sitten ja parin vuoden aikana omaksi iloksi ja omin voimin onkin ilmestynyt peräti neljä albumia ja yksi kokoelma.

Nyt ihan oikean levy-yhtiön kautta julkaistava kokoelma nivoo yhteen orkesterin tekemisiä koko uran aidalta ja yrittää palautella orkesteria mieliin uuden Six6six-studioalbumin takia. Painopiste on vanhalla demomatskulla, jota sisällöstä on noin puolet loppupuoliskon jakaantuessa tasaisesti uusien biisien kesken. Laadullista tai sisällöllistä eroa ei kuitenkaan löydy, sillä meno on kauttaaltaan yhtä kämästä köpöttelyä aina lepsuja soundeja myöten.

Jos yhtyeen jääräpäinen linjan pitäminen verkkaisesti etenevän ja doom-tunnelmaa sisältävän käppähevin parissa omalla tavalla kiehtookin, alkaa lähinnä pelkästä kuriositeettiarvosta syntyvä kiinnostus nopeasti hiipua muutaman veisun jälkeen. Maksimimittaisen levyn kuuntelu alkaakin käydä jo melkein työstä, joka epäilemättä on pohjimmiltaan vain setämiehien mukava ja sinällään arvostettava harrastus. Ashes to Ashesin perusteella ei yhtään ihmetytä, miksi orkesterin ura on jäänyt pelkän kytemisen asteelle.

Sacrilege

Six6six

Pure Steel

2,5

Hirveän moni asia ei Sacrilegen kohdalla ole muuttunut vanhaan verrattuna. Positiivista on kuitenkin huomata, että jonkinmoinen kehitys on vienyt bändiä eteenpäin vaikkakin ainoastaan vauvanaskeleen verran.

Sama keskitempoinen köpöttely jatkuu kappaleissa yhä edelleen, mutta nyt jälki on soundeja myöten selkeästi jämäkämpää sekä mieleenpainuvampaa että black sabbathmaisesti synkkää, vaikka killerikertsit ja tapporiffit loistavat edelleenkin poissaolollaan. Samaa parannus näkyy kökköä levynnimeä lukuun ottamatta myös sanoituksissa jonkinlaisena konseptina koskien hyvän ja pahan taistelua sekä ikuisuuskysymyksiä eli aiheina, joita puritaanit voivat halutessaan tulkita jeesusteluna.

Six6sixin perusteella orkan ainut alkuperäisen jäsen ja biisintekijä Bill Beadle tuntuu vihdoinkin kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen löytäneen oikeat raiteet, vaikka lähtöasemalla vielä ollaankin. Manilla Roadin ja Warlordin kaltaisten hämyhevin pioneerien tasolle nousemisessa on silti vielä pitkä matka puksutettavana.

Yeti

Ritual

Omakustanne

3,5

Lumimiehen olemassaoloa ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta Meri-Lapistapa Yeti todistetusti löytyy, vaikka havainnot siitä ainakin täällä etelän suunnassa ovat käytännössä olemattomia. Kuuden vuoden aikana olio on kuitenkin jättänyt itsestään jälkiä LP:n ja EP:n muodossa ja alkuvuodesta suurentuneena se kasvattanee myös tunnettavuuttaan uuden ääniriittinsä myötä.

En osaa sanoa, onko Ritualin biisilista kasattu vahingossa vai täysin harkiten varsin ovelasti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla avauskaksikko Fools Gold ja Inferno tuntuvat rokkaavan turhan eleettömästi stoner/blues/psyke rock-kolmion keskellä hyödyntämättä sen nurkkia millään tavalla ja tunnetta vain vahvistaa Kaisa Karin hento laulu.

Kiekon keskellä tunnelma alkaa kuitenkin muuttua. Osin lähes akustishenkisesti kulkeva She tuntuu vasta varsinaisesti käynnistävän rituaalin, jonka ilmapiiriä raskaasti ja synkästi etenevä Forsaken vain syventää. Niin psykesävyjä kuin black sabbathmaista doom-groovea sisältävällä Solomonilla palvontamenojen intensiteetti vain kasvaa kohti kliimaksiaan, joka saavutetaankin levyn päättävässä ja sen pisimmässä yli yhdeksän minuutin mittaisessa nimikappaleessa.

Jos Kaisan äänenkäyttö kuulosti ujolta vielä levyn alussa, kohoaa se hienosti ujeltavana kohti korkeuksia hypnoottisen painostavasti ja vääjäämättömästi kohti loppua etenevän Ritualin myötä. Ja kas, niinpä syvällisemmän paneutumisen myötä koko komeus hahmottuukin aivan erilaiseksi kuin mitä pelkkään alkuun tehty pintaraapaisu antaisi olettaa. Jokaiselle kuusikon osaselle onkin löydetty oikea paikkansa ja tarkoituksena.

On levyn palvontamenojen kohde mikä tahansa, kenenkään maailmaa se ei kuitenkaan vielä pysty järisyttämään tai muuttamaan. Vahvan näytön se kuitenkin antaa Yetin kyvyistä ja olemuksesta.

The Carnival - Henki juhlii, liha ei

Suomalaisen kulttuurin juuria ulottuu Kajaanin sekä pohjoisen että eteläisen vaikutusta sisältävään vaihettumisvyöhykkeeseen yllättävän paljon. Onhan paikkakunnan piirilääkärinä 1800-luvun alkupuoliskolla toiminut itse Elias Lönnrot presidentti Urho Kekkosen käydessä koulua paikallisessa lyseossa vajaa sata vuotta myöhemmin. Muusikoista niin Sakari Kukko (Piirpauke), Jorma Kääriäinen (Agents) kuin Jarkko Martikainenkin (Euthanasia (RIP), Y.U.P.) ovat kajaanilaistaustaisia. Käytettäessä metsätyyppivertauksia em. henkilöt olisivat lähinnä alueelle tyypillistä kangasmetsää kun taas viime vuosituhannen lopussa perustettu, metallilla hardcore-räimettään sekoittava The Carnival olisi lähinnä upottavaa aapasuota.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #104/2013

Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3

Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.

Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.

Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.

The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4

Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30  minuutin ympäri korvia antava rysäys.

Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.

Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.

Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.

Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4

Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.

Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.

Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.

Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.

New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4

On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.

NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.

Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.

Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5

Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.

Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.

Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.

En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.

Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5

Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.

Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.

On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.

Saxon
Sacrifice
UDR
2,5

Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy  Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.

Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.

Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.

Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.

Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4

Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.

Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.

CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.

Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3

Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.

Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.

Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.