Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3
Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.
Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.
Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.
The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4
Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30 minuutin ympäri korvia antava rysäys.
Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.
Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.
Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.
Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4
Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.
Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.
Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.
Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.
New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4
On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.
NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.
Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.
Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5
Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.
Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.
Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.
En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.
Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5
Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.
Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.
On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.
Saxon
Sacrifice
UDR
2,5
Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.
Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.
Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.
Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.
Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4
Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.
Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.
CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.
Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3
Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.
Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.
Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti