torstai 28. helmikuuta 2013

Inferno #103/2013

Dead Samaritan
The Only Good Samaritan...
Casket Music
3,5

Tämä samarialainen ei ole se sama laupea yksilö, joka isossa satukirjassa mainitaan, vaan viiden pirkanmaa-häme akselilla toimivan yksilön muodostama räyhäkäs death metal porukka, joka vihdoin ja viimein on saanyt debyyttinsä julkaistuksi noin vuoden mittaisen odottelun jälkeen. Englantilainen Casket Music on sen sijaan osoittanut laupeutta tarjoamalle kodin julkaisulle.

Saarivaltakuntaan viittaa myös Dead Samaritanin tyyli, sillä yhtyeen itsensäkin mainitsemia Carcass viboja etenkin Necroticism-Heartwork aikakaudelta on selkeähkösti aistittavissa tylsemmilläkin korvilla. Osa kiitos tästä kuuluu melkoiselta pirttihirmulta kuulostavalle Valendisille, jonka monet miehet polvilleen langettavalle, repivän sähäkälle äänelle on miellyttävää alistua. Tätä osataan hyödyntää hyvin myös viksusti lyhyen ytimekkäinä pysyttelevissä kappaleissa, joista löytyy ärhäkkyyden kaverina sopivasti melodiaa ja tarttuvuutta ilman turhaa sokerointia.

Onnistuneen tasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta takaraivossa koputtelee silti tunne, että konseptia voisi toteuttaa vieläkin paremmin. Joko lisäämällä hivenen aggressiivisuutta ja vauhtia tai satsaamalla pikkuriikkisen verran enemmän melodioihin ja tarttuvuuteen. Tai molempia enemmän. Vaan nouseehan tälle peukku jo nytkin ja toivon mukaan seuraavalla kerralla myös joku muu elin.

Destruction
Spiritual Genocide
Nuclear Blast
3

Teutoonirässin ehdottomiin suosikkeihin kuuluvan Destructionin vuosituhannen alussa tapahtunut ns. comeback oli tervetullut, etenkin kun se sai tukea vahvoista The Antichrist (2001) ja Metal Discharge (2003) albumeista. Em. levykaksikon jälkeen trio on pysynyt ahkerana niin lavoilla kuin levyilläkin ilman suurempia uupumuksen merkkejä, mutta omanlaisensa taantuneisuus ison D:n parilta viimeiseltä levyltä on kuulunut eikä tämä uutukainen tuo sarjaan varsinaista muutosta.

Kyllähän veteraanit yhä edelleen ärhäköiltä kuulostavat etunenässä Schmierin tuttu räksytys sekä yllättävänkin rivakasti että sulavasti kulkeva Miken riffittely, joiden ansiosta lopputulos on kaukana laiskasta ja tylsästä. Kun mukaan on ujutettu pienissä määrin hieman yllättävääkin rentoutta sekä uudenlaista melodisuutta, on naseva 40-minuuttinen ihan pirteän kuuloinen kokonaisuus.

Spiritual Genociden suurin ongelma vain on se, että bändin viritetty mylly toimii tarkasti ja varmasti kuin saksalaisen insinöörin tekemä kellopeli, mutta suurempia rosoja tai särmiä eli kunnon tarttumapintaa siltä ei tahdo löytyä. Henkisyyden joukkotuho osoittautuukin pelkkänä levyn nimenä hieman ironiseksi, sillä ainakin tällä kertaa Destructionin sielu tuntuu olevan vanhan vihtahousun hallussa eikä transaktion vastineeksi ole saatu kovinkaan jumalaista pieksentää.

Evil Shepherd
Evil Through Darkness And Darkness Through Death
Empire
3,5

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” riimillä alkava tunnettu psalmi numero 23 lienee tuttu myös näille belgialaisille, vaikka heidän herransa taitaakin asustella siellä kuumana tutussa paikassa. Ainakin jos suoraviivaisiin B-luokan kauhukuvastoa sisältäviin teksteihinsä ja tyylikkääseen kansimaalaukseen on uskomista. Christ Denier!

Vaan eipä puutu Evil Shepherdilta oivasti mielipuolisuutta lähestyvää riekkumista ja hyvin lapasessa pysyvää kohkausta musiikistaan, jonka perimä osoittaa suhteellisen selkeästi 80-luvun Destructioniin ja Sodomiin. Ja kun vanhan vihtahousun kanssa kerta ollaan samassa jengissä, on mukana mukavasti mustan eri sävyjä tuomassa monipuolisuutta rässikaahaukseen. De-baptizer!

Vaikka albumilla onkin kestoa vain noin klassisen vinyylimitan verran, alkaa temppulaatikon pohja silti häämöttää levyn puolivälin jälkeen. Tästäkin huolimatta kakkoskiekko Evil Through Darkness And Darkness Through Death on ilahduttavan energistä ja hyvin toteutettua vanhan liiton palvontaa, jossa kuitenkin on omaa ilmettä ja nykyaikaa juuri sopiva määrä. Worship the Cult!

Handlingnoise
Handlingnoise
omakustanne
2,5

Handlingnoisen yritys nostattaa ensijulkaisullaan kontrolloitua myrskyä Suomenlahdelle on hyvä, mutta lopputulos jää boforeilla mitattuna kovimmillaankin vain navakan tuulen lukemiin. Yhtye kyllä hallitsee jälkimetallisen ilmaisun kentän varsin hyvin ja ambient-menneisyyden yhä etäisesti havaittavissa olevat kaiut tuovat sopivan pientä moni-ilmeisyyttä musiikkiin, mutta hirmumyrskyä edeltävän totaalisen hiljaisuuden, myrskyn silmään joutumisen ja tuhon jälkeisen voimattomuuden herättämät tunteet ovat turhan vaimeita sekä vieläpä liian lähellä toisiaan.

Neljä vuotta kypsytetty debyytti on jo pian saamassa seuraajan. Toivon mukaan sillä onnistutaan paremmin saamaan kuuntelija hiljaiseksi musiikillisten voimien edessä.

Lord of the Grave
Green Vapour
The Church Within
2,5

Jos stoner/sludge-seoksen tunnetuimman edustajan Electric Wizardin omintakeisen hämärä ja äärimmäisen raskaspoljentoinen huuruilu pohjautuu heavy ja doom metalin pioneeriin Black Sabbathiin, on Lord of the Graven selkeänä palvonnan kohteena EW ja sitä kautta myös BS.

Niin bändin, levyn kuin kappaleidenkin nimet kuten Green Vapour ja Mountain Rites ovat nekin lähes suoraan viittausta dorsetilaisten tuotosten suuntaan, ainoastaan sveitsiläisten kansitaide on pikemminkin kököstä 80- kuin tyylikkäästä B-luokan 60-70-lukujen kauhukuvastosta.

Niin sisällöltään kuin toteutukseltaan Lord of the Graven kakkosalbumi on täysin kelvollista, joskin kaikenlaisesta omaperäisyydestä varsin vapaata möyrintää. Genren opinkappaleiden orjallisen noudattamisen voisi suhtautumistavasta riippuen nähdä vielä joko hyvänä tai huonona asiana, mutta kun vaaditunlainen äärimmäisempi intensiteetti jää musiikista uupumaan, on lopputuloksesta hankala saada kummoisiakaan säväreitä irti.

0 X í S T
Nil
Ostra & Cold Void Emanations
3,5

Kotimaista osaamista lamaannuttavan metallin saralla on ollut jo yli pari vuosikymmentä, vaikka useimmat pioneerit Unholyn tavoin ovat jääneet pikemminkin palvotuiksi kulttinimiksi kuin nousseet laajemmin tunnetuiksi genren merkkipaaluiksi. Riihimäkeläinen, kahdella eri oikealla tavalla kirjoitettavan 0xístin ensimmäinen täyspitkä albumi jatkaa näitä synkän dark/doom metal genrejen perinteitä lähes kirjaimellisesti.

Nil voisi hyvin olla sisältönsä puolesta julkaistu jo rontti 15 vuotta sitten, sillä sen verran vahvoja musiikillisia yhtymäkohtia sillä on tuon ajan tekijöihin. Yksinkertaisen jymäkkäsoundiset biisit raahustavat eteenpäin ilman turhia venkoiluja, joskin kitaroilla tyylikkään säästeliäästi kudotut simppelit melodiakuviot tuovat pieniä valonpilkahduksia kokonaisuuteen. Jani Koskelan sopivan räyhäkkä ja repivä äänenkäyttö on myös paikallaan tulkitsemaan niitä vähemmän mukavia ajatuksia ja tunnetiloja, joista herra on lähes yksin vastuussa niin musiikki kuin sanoituspuolellakin.

Bändin musiikin vahvuus on samalla myös sen pienoinen heikkous. Sen lähes ihailtavan perinnetietoinen vihaa osin huokuva synkistely on toteutukseltaan hyvää ja tasapainoista, mutta samalla se ei kuitenkaan pysty painamaan mieltä aivan sellaiseen syvään murheen alhoon, johon jo aiemmin julkaistut mestariteokset ovat lähes yksinoikeuden saaneet. Vaikka vanhassa vara useimmiten parempi, on 0xístillä silti hyvät eväät pussissaan tehdä jatkossa vieläkin tehokkaammin painostavampaa musiikkia.

Shades of Deep Water
Constant Pressure 7"
Saturnian/Bubonic
1

Muutaman piiloon jääneen CDR- ja kasetin kuuden vuoden aikana julkaissut kotimainen Shades of Deep Water siirtyy vinyyliaikaan. Seiska ei tosin formaattina ole mikään paras mahdollinen hautajaismarsseja ja tuomiota julistavalle yhden miehen yhtyeelle, sillä tämän kaltainen laahaus tarvitsee useimmiten hitusen enemmän pituuden tuomaa massaa taakseen jaksaakseen polkea kuulijansa syvälle murheen vellovaan suohon.

Vaan eipä voi formaattia syyttää julkaisun yleisestä kehnoudesta. Suttuiset treenikämppäsoundit ovat kolkot ja ponnettomat ja kun kumpikin EP:n kappaleista etenee vielä väärällä tavalla innottomasti genren syväksi kulutettuja tuttuja uria pitkin, on lopputulos tasaisen harmaa kaivatun eri sävyjä sisältävän tummanpuhuvuuden sijasta.

(Funeral) doom metal ilman yksinkertaisen toimivia musiikillisia nyansseja ja vahvaa tunnepuolen latausta on turhaa. Atlantin kylmiin ja valottomiin syvyyksiin uppoamisesta kertova nimiraita Constant Pressure tuo pikemminkin mieleen kastautumisen haalealla vedellä puoliksi täytettyyn kylpyammeeseen.

Pää Kii
Pää Kii
Stupido
4

Alkuhämmennyksen kaikkoamisen jälkeen ei oikeastaan ole kovinkaan kummallista huomata, miksi vajaan vuoden ikäisen Pää Kii -yhtyeen suosio on heti debyytillä näinkin suuri myös punk-piirien ulkopuolella. Onhan bändin nokkamies Teemu Bergholm ehtinyt kasvattaa jo pidempään tunnettavuuttaan lukuisissa aiemmissa yhtyeissään (mm. Nazi Death Camp, Heartburns, Vaasankatu SS, Kakka-hätä-77) sekä hoonata selkeitä säveltäjänlahjojaan entistä kirkkaammiksi.

Pää Kiin lähin vertailukohta on joka suhteessa edesmennyt KH-77, mutta siinä missä viimeksi mainittu oli niin musiikillisesti kuin tekstillisesti särmikästä punk rockia, on ensiksi mainittu kauttaaltaan pahimmasta räästä niistettyä punk pohjaista rokkia, jonka avaintekijät on iskevyys, elämänmakuisuus, energisyys, rehellisyys, tarttuvuus ja yksinkertaisuus. PK ei mieti turhia, se vain soittaa ja sen erittäin hyvin kokonaisuutena toimivien ominaisuuksien ansiosta se onnistuukin täyttämään jo pidempään Suomea vallinneen rock-tyhjiön. Tällaista bändiä suomalainen rokkikansa ja festariyleisö ovat ehkä tietämättäänkin juuri kaivanneet.

Tätäkin julkaisua kuunnellessa Bergmanin kykyä tehdä välittömästi tukkaan tarttuvia kappaleita yksinkertaisista aineksista ei voi kuin ihailla. Bändin taiteilu rockimman ilmaisun kanssa on lähellä lipsua turhanpäiväiseksi rallatteluksi, mutta ainakin toistaiseksi se onnistuu pysyttelemään rockin pahalla puolella. Siksi levyn tahtiin onkin helppo skipata kahvit.

T&N
Slave to the Empire
Ear
3,5

Dokken oli hieno bändi 80-luvulla ja sen ”tyttömetalli” parani levy levyltä huipentuen vuonna 1987 julkaistuun Back for the Attack -albumiin, joka oli myös melkoinen myyntimenestys yhtyeen kotimaassa Amerikassa. Tämän jälkeen vokalistin Don Dokkenin ja kitaristi George Lynchin sukset menivät ristiin ja aina näihin päiviin asti jatkunut miehistösekoilu ja vehtaaminen mahdollisen alkuperäisen kokoonpanon paluun kanssa ei ole tuottanut kovinkaan merkittäviä julkaisuja kummassakaan leirissä.

Dokkenin kakkoslevystä Tooth And Nail (1984) nimensä napannut ja lakiteknisistä syistä sittemmin sen T&N:ksi lyhentänyt porukka on lähimpänä alkuperäistä kokoonpanoa mitä tällä hetkellä saattaa. Don ei mukana sentään ole, mutta tämän kanssa edelleen Dokken nimen alla rumpaloiva Mick Brown sen sijaan paukuttaa albumilta löytyvällä viidellä Dokkenin alkuperäisellä kappaleella. Parivaljakko Lynch ja basisti Jeff Pilsonhan ovat pitäneet yhtä eri yhteyksissä jo pidempäänkin.

Uusioversioiden tarpeellisuus tai pikemmin T&N:n debyytille sisällyttäminen on varsin kaksijakoinen asia. Suurelta osin vierailevien tähtien (mm. Sebastian Bach Alone Againissa ja Tim ”Ripper” Owens Kiss of Deathissa) esittäminä Dokken-klassikot toimivat oikeinkin mallikkaasti pois lukien turhan rajuksi runnottu King's X miehen Doug Pinnickin tulkitsema Tooth And Nail, mutta eipä tämän nyt varsinaisesti mikään suuri yllätys ole. Vaikkei Don varsinaisesti mikään kamalan häävi laulaja ole koskaan ollutkaan, sykkii sydän silti voimakkaammin alkuperäisille versioille.

Pääosin Lynch-Pilson kaksikon säveltämä uusi materiaali on kuitenkin varsin hyvää ja vahvaa tuoden väkisinkin mieleen jo aiemmin useaan kertaan mainitun Dokkenin. Yllättävää on kuitenkin huomata, kuinka asiallisen hyvin tonttinsa hoitava laulaja Jeff bassottelunsa lomassa on, esimerkkeinä nyt vaikkapa Rhythm of the Soul tai klassikko Into the Fire.

Vaikka onkin ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin herroilta vielä taittuu omanlaisensa melodisen heavy metalin ja hard rockin yllättävänkin raskas ja tummasävytteinen ristisiitos, on yli tunnin mittainen Slave to the Empire väkisinkin hieman sekava ja ennen kaikkea turhan tuhti pelinavaus. Toivon mukaan seuraavalla julkaisulla virheistä olisi osattu ottaa oppia.

Vapaa Maa
Maailma pimenee 10”
Omakustanne
3,5

Noin vuosi sitten ilmestyneestä Vapaan Maan debyyttiseiskasta tuli intoiltua ennakkoon muutaman näytteen perusteella, mutta kokonaisuutena pikkumusta oli kuitenkin pieni pettymys. Intensiteetti-, tarttuvuus- sekä omaperäisyystasot eivät yksinkertaisesti vain olleet niin korkealla, kuin useista eri bändiyhteyksistä tutuista kavereista koostetulta hardcore-porukalta voisi olettaa.

Kolme tuumaa kasvaneesta seuraajasta annetut etukäteismaistiaiset antoivat osviittaa, että eteenpäin oli menty vähän joka suhteessa. Vaan eipä yhtye ole vieläkään saavuttanut läheskään kaikkea sitä potentiaalia, johon sillä kuitenkin tuntuisi eväitä leipälaukustaan löytyvän.

Vapaa Maa ei halua toistaa tuttua suoraviivaista Suomi '82 HC-meinkiä, vaan luoda niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin selkeästi haastavampaa ja kontrolloidumpaa, rivakasti ja osin varovaisen rokkaavastikin etenevää mekkalointia, jonka juuret vaikuttaisivat olevan pikemminkin rapakon toisella puolella muutamaa vuotta myöhäisemmässä ajassa. A-puolelta peräkkäin löytyvissä Sonkajärven varajeesus sekä Pää räjähtää!!! kappaleissa yhtyeen missio tulee muita selkeämmin esille.

Monimutkaisemman tien kulkeminen vie yleensä aina hitaammin perille, mutta lopussa kiitos voi seistä entistäkin tanakammin. Ehkä jo seuraavalla, mahdollisesti entistäkin suuremmalla julkaisulla määränpää alkaa häämöttämään lähempänä ja kirkkaampana.

Vektor
Outer Isolation REISSUE
Earache
4

Legendaarisen maineensa puhtaasti 80-ja 90-lukujen taitteen useilla klassikoiksi nousseilla artisteilla ja levyillä saanut Earache ei enää 2000-luvulla ole kovasta yrityksestä huolimatta kaksisiakaan uusia kiinnityksiä tehnyt. Sen omista löydöistä Municipal Wasten Hazardous Mutation (2005) on viimeisin hyvä levy, sillä niin Violatorin debyytti Chemical Assault (2006) kuin nyt julkaistava Vektorin kakkoskiekkokin ovat uusintapainoksia ja alun perin kokonaan muiden tahojen julkaisemia.

Erittäin monen 80-luvulla aloittaneen thrash-ja speed metal pumpun kolmas levy oli roimasti kehittyneiden soitto- ja sävellystaitojen myötä selkeästi monipuolisempia ja teknisempiä kuin aiemmat nuoruuden innolla ja energialla kyllästetyt suoraviivaisemmat vauhtieepokset esimerkkeinä nyt vaikkapa Destruction, Deathrow, Sodom, Anthrax, Kreator jne.

Näin kävi myös aina täysin omia polkujaan kulkeneelle VoiVodille Killing Technologyn (1987) kanssa eikä tätä kanukkilegendaa voi oikein olla mainitsematta Vektorin yhteydessä. Yhteneväisyydet kun eivät rajoitu pelkästään saman kaltaiseen nimeen ja logoon, vaan niitä löytyy myös runsaasti jenkkien sci-fistisestä ja kiharaisesta riitasointurässistä. Vektorin omaa ansiota etenkin tällä kakkoslevyllä on kuitenkin kyky lisätä seokseen sen verran omaa panosta, että lopputulos on pikemminkin vahvaa kunnianosoitusta täyden apinoinnin sijasta.

Outer Isolation on hankala levy sisäistää, sillä sen kappalerakenteet ovat haastavia, melodiat ja riffit epäsovinnaisia ja koko komeus kaahataan pääosin läpi helvetinmoisella vauhdilla, joka on koko ajan vaarassa livetä ylitempon puolelle. Näistäkin ominaisuuksistaan huolimatta yhtyeen häiriintynyt ulosanti aina lauluosuuksia myöten on sen verran kiehtovaa, että levyä haluaa ja ennen kaikkea jaksaa pyörittää uudestaan ja uudestaan niin kauan, että biisit alkavat väkisinkin upota luutuneempaankin pipon pidikkeeseen. Heti kaikki tänne mulle nyt -asenteella varustetut nuorison edustajat tuskinpa tällaisen musiikin päälle tulevat ymmärtämään.

Tänä vuonna pitäisi ilmestyä vielä Vektorin uusi tuotos, joka on vielä kuuleman mukaan konseptialbumi sisältäen yhden vähintäänkin 16 minuuttia kellottavan veisun. Saapas nähdä kuinka tekniseksi ja mihin suuntaan kosmosta bändi kolmannella levyllään menee.

Yleislakko
Maailmanpolitiikan arkipäivää
Blast of Silence
4,5

Turun punkkareiden sanan säilä sivaltaa kolmannella levyllä entistäkin laaja-alaisemmin ja napakammin kohti politiikan kiemuroita sekä yhteiskunnan epäkohtia. Samaa selkeää terävöitymistä on tapahtunut myös musiikillisesti, vaikka tyylillisesti ei muutoksia olekaan juuri tapahtunut edeltävään Vapauden rautaiset raamit (2011) -levyyn verrattuna. Melodioiden, tempojen ja tunnelmien vaihtelevuus on vain laaja-alaisempaa sekä kokonaisuuden kannalta selkeästi hallitumpaa.

Yleislakolla on omintakeisen toimiva tyyli tehdä yksinkertaisen iskeviä ja useimmiten jopa hilpeiltä tai oikeastaan pikemminkin ilkikuriselta kuulostavia kappaleita, joiden vastapainona on runsaasti ajatuksia herättävää tanakkaa tekstiä. Ristiriitaisuus musiikin ja tekstin välillä saa aikaan mielenkiintoisen läpi levyn vallitsevan jännitteen, jonka ansiosta yhtye nouseekin useiden genreläistensä ohi. Ja vaikka sanoitukset ovatkin suoraviivaista sormella osoittamista, osuvat ne oivaltavina sen verran hyvin maaliinsa, että vähänkään nykymaailman menoa ihmettelevä ei voi kuin nyökytellä hyväksyvästi.

Vaikka Yleislakon juuret ovatkin tukevasti kiinni perinteissä, elää ja ilmaisee se vahvasti aikaa jota juuri nyt elämme. Ei siis olekaan mikään ihme, että nelikko on puhjennut kukkaan Maailmanpolitiikan arkipäivää -albumillaan. Siksipä se onkin vuoden parhaita punk-albumeita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti