torstai 24. helmikuuta 2022

Inferno #198/2022

Atonement
Merciless Blasphemy EP
Helter Skelter
3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods
Cold Winds Cleave the Earth
Signal Rex
3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral

4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne

2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä