Inferno #220/2024

Bathory Legion
Latomie
Septenary Arts
3,5

Latomie on levy, jolta on turha odottaa minkäänlaista juomasarvien kohotteluun kannustavaa sankarikuvastoa tai edes alkukantaista black metalia, vaikka sisältö aidosti perin mustaa onkin. Yhden miehen visoista on syntynyt puolituntinen meluisaa äänimaisemaa, joka yksityiskohtiin liikaa takertumatta voidaan väljästi lokeroida dark ambientiksi.

Teoksella on helpostikin aistittavissa intron ja outron välinen draaman kaari, sillä vaikka yksittäiset kappaleet koostuvatkin pääasiallisesti hälyäänistä ja huminoista aina noiseen saakka, on mukana myös industrial-genrestä tuttua monotonista paalujunttausta kuin mielipuolen monologeilta kuulostavia horinoita sekä kaikkien näiden yhdistelmiä. Bathory Legionin kuvaama kaoottinen maailma on jo muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvinkin selkeä ja jopa helppoa kuunneltavaa, jos musiikillinen epämukavuus on entuudestaan vähänkään tuttua.

Vaikka albumi ei raasta ja riivi palasiksi edes äänillään, onnistuu se silti luomaan uskottavan häiritsevän ja synkän tunnelman, josta on kuitenkin miellyttävää nauttia oman kodin turvassa.

Furnace Floor
Furnace Floor EP
Dawnbreed
2

Syvältä undergroundista kumpuaviin artisteihin erikoistunut Dawnbreed näyttää olevan sitä mieltä, että vuoden ikäisen Furnace Floorin diginä ilmestynyt esikoispikkuinen on julkaisemisen arvoinen perusmallisten fyysisten formaattien lisäksi myös vinyylinä. Olen eri mieltä.

Amerikkalaiset vyöryttävät hidastempoista ja halutessaan doomiksikin luokiteltavaa synkähköä death metaliaan kelvollisesti, mutta yhdessäkään kolmesta biisistä ei ole mitään sellaista, joka sykähdyttäisi. Tummuudestaan huolimatta lopputulos uppoaakin harmaaseen massaan, mutta biisit on sentään pidetty merkillepantavan nasevanmittaisina genren standardeihin verrattuna.

Hollow Woods
Like Twisted Bones of Fallen Giants
Signal Rex
4

Verrattuna reilu kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Cold Winds Cleave the Earthiin Hollow Woods kuulostaa tällä kakkoslevyllään pitkälti samanlaiselta ja ne vähäisetkin havaittavat muutokset ovat yhtyeelle pelkästään edukseen. Musiikkinsa on edelleen karheaa joskaan ei raakaa black metalia, jota leimaa nimeä ja sisältöä myötä haikea kuuselle tuoksuva härmäläinen metsäläisyys.

Uutuutena mukaan on ujutettu vähäisissä määrin akustisuutta yhdessä ja erikseen sähköisen ilmaisun kanssa sekä enemmän puhdasta laulua rouhean maskuliinisen tulkinnan vastapainona. Kokonaisuus ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa liian lähelle folk-henkisyyttä, mikä on sille pelkästään eduksi. Albumin synnyttämät mielikuvat viittaavat silti vahvasti lähemmäs kolmenkymmenen vuoden takaiseen Ulverin Bergtatt-esikoiseen, mikä tuskin on sattumaa.

Like Twisted Bones of Fallen Giants onnistuu myös olemaan samaan aikaan sekä hyvin perinnetietoinen että tässä ajassa kiinni oleva ajaton julkaisu, joka ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä. Levyn kiehtovuus ei perustukaan sen omalaatuisuuteen, vaan sen kykyyn tuoda esille vakuuttava tunnelataus ja sitä kautta tehdä musiikista merkittävämpää kuin mitä sen peruselementeistä pelkästään voisi irti saada.

Into Darkness
Cassini – Huygens EP
Invictus
3,5

Saturnuksen miehittämättömälle avaruuslennolle kunniaa tekevä pienjulkaisu on Into Darknessilta musiikillisesti veikeä veto. Toisin kuin voisi ennakkoon teemastaan olettaa, bändi ei harrasta tippaakaan teknistä kikkailua, vaan jurnuttaa pitkälti keskitempoisesti etenevää death metaliaan vanhakantaisesti.

On vallan ilahduttavaa havaita, että lopputulos on kaikkea muuta kuin tympeää ja tylsää, vaikka mittaakin viidellä kappaleella on sen 27 minuuttia. Ryskettä leimaa energisyys ja ilmavuus, joka tuo sen tähän aikaan sopivan vähäeleisellä monipuolisella ilmeellään karkaamatta kuitenkaan liian kauaksi perusasioiden ääreltä.

Mourning Dawn
The Foam of Despair
Aesthetic Death
4

Parissakymmenessä vuodessa Mourning Dawnista on kasvanut ihan oikea bändi, kun perustajansa Laurent Chauletin ei ole tarvinnut enää alun demoaikojen jälkeen tehdä aivan kaikkea itse. Sekä isompaa että pienempää levytystä onkin syntynyt tasaisella tahdilla The Foam of Despairin ollessa jo kuudes täyspitkä.

Ja kelpo levy se onkin tuoden esille ranskalaista synkempää puolta. Masentuneisuus ja melankolisuus ovat alati läsnä yhtyeen doomissa, jota on väritetty hienoisilla black metal -vaikutteilla astetta tummemmaksi. Yhdistelmässä onkin paljon yhteneväisyyksiä Katatonian alkuaikojen tuotantoon Mourning Dawnin kuitenkin korostaessa ruhjovampaa puoltaan niin kitaroissa kuin raastavissa laulusuorituksissa.

Kappaleiden pohjissa hyödynnetään myös kerrassaan taitavasti industrialista tuttua hypnoottista jumitusta syventäen epätoivoa vahvasti huokuvaa tunnelmaa entistä kylmempään suuntaan. Musiikista löytyy kuitenkin runsaasti tyylikkään säästeliäästi sitä elävöittämään käytettyjä väripilkkuja kuten äidinkielensä käyttö puheosuuksissa, fonin haikea vaellus sekä kitaraherkistelyt, että kokonaisuutena The Foam of Despairista löytyvä monitahoisuus on hyvinkin kiehtovaa aina koskettavuuteen saakka.

Night Fever
Dead End
Svart
4

Kymmenisen vuotta sitten nähty Night Fever -keikka oli ensikosketuksena yhtyeen musiikkiin mitä oivallisin. Pienehköltä lavalta käsin yhtye tykitti sellaisella energialatauksella kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankittujen kahden siihen mennessä ilmestyneen minialbumin parissa myös kotioloissa. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina sekä hyvän bändin että musiikin merkki.

Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistukaan sitten em. New Bloodin ja Vendettan, mutta Dead End kuulostaa alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Tanskalaisten yksinkertaisuuteen perustuva resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamatonta. Vauhdikkuus tempaa heti alusta mukaansa eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan.

Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus hilpeine melodioineen, vaikka tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Näiden tulkinnassa omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan tehden viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista.

Void Below
World Undone EP
Omakustanne
2

Brexitistä huolimatta death metal -buumi on rantautunut saarivaltioonkin ja tätä liikettä myös Void Below haluaa olla osana toisella lyhytsoitollaan. Kovasti on Lovecraftia luettu ja Morbid Angelia kuunneltu, mutta ilmeisen kovasta yrityksestä huolimatta yhtye ei onnistu kuulostamaan kuin osittain muinaiselta, mystiseltä ja musertavalta.

World Undone ei ole toivoton levytys, siltä vain kuulee kovin selkeästi aina soundeja myöten kuinka nuorella orkesterilla on visioidensa toteutuksessa vielä paljon tehtävää. Esimerkiksi kunnianhimoa sillä on yrittää tehdä massiivisia yli seitsemän minuutin mittaisia järkäleitä, mutta eiväthän niistä yksikään mittaansa kanna.

Inferno #198/2022

Atonement

Merciless Blasphemy EP

Helter Skelter

3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods

Cold Winds Cleave the Earth

Signal Rex

3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral
4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne
2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä