Inferno #215/2023

Atonement
Sadistic Invaders
Dying Victims
4

Toissa vuonna ilmestyneellä Merciless Death -esikoisdemollaan ruotsalaisjunnut pistelivät menemään melkoisen roisilla otteella ja soundeilla varustettua mustankatkuista rässiä.  Selvittyään hengenahdistuksesta varttuneempien kuulijoiden mieliin palautui haikeat muistot 80-alkupuolen Destructionin, Possessedin ja Sodomin kaltaisten pioneerien kohkaamisesta, jossa ei leikitty.

Kuten tuolloin jo pelkästä meiningistä haltioituneena veikkasin, ei orkesteri ollut löytänyt vielä kaikkea potentiaaliaan. Sadistic Invadersilla kuullaankin soitannollisesti entistä tiukempi porukka, joka on myös sävellyksellisesti selkeästi kypsempi. Jo demolta tutut biisit onnistuvat kuulostamaan raikkailta uusien biisien ollessa aivan yhtä laadukkaita ja tinkimättömiä.

Demon todella karskista treenikämppätyyppisestä soundimaailmasta on siirrytty selkeästi hiotumpaan, josta siitäkin löytyy riittävästi särmää ilahduttamaan nykymaailman tuotantoarvoihin totaalisesti tympiintyneitä. Tämän suurimman muutoksen myötä mielikuvat alkavatkin viettää kummasti Bathoryn suuntaan, vaikka black metal -pitoisuus ei olekaan kasvanut.

Vapiskaa vanhat löystyneet tekijät ja valmistautukaa kumartamaan Atonementin suuntaan!

Blood Money
Complete Execution
Svart
3,5

80-luvulla virinnyt ja villinnyt uuden aallon brittihevi tuntuu olevan loppumaton lähde josta ammentaa uusioita. Osa näistä tuntuu laarin pohjalta kaivetuilta jämiltä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat puolivillaisesti toteutettuja tehden julkaisusta jo lähtökohtaisesti tarpeettomia. Ketään ei varmastikaan yllätä, ettei Svartole moiseen sortunut Blood Moneyn koko tuotannon niputtavalla kokoelmalla.

Bändin tiukalla tempolla paiskoma metalli on kuin Tankia tykeimmillään laulaja Danny Foxxin tuodessa taas mukaan vahvoja viboja Satanin suuntaan. Esikoislevy Red, Raw and Bleeding! (-86) onkin alusta loppuun melkoisen valloittavaa vauhtijuoksua, jonka suurempi vika on vahvojen kertosäkeiden puute. Perässä seuraavat kahdeksan demoversiota ovat kiva joskaan ei kaikista tarpeellisin lisä.

Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Battlescarredilla lähestytään jo speed metal -karsinaa, vaikka heavy onkin edelleen vahvasti läsnä. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään loppuun ympätyt alkuvoimaiset live-raidat.

Yhtä soittoa nautittuna kaksi tuntia ja 32 kappaletta on jo liiankin tasapaksu ja tuhti annos tanakkaa toimittamista. Pelkkä debyytti varustettuna radiossa suorana taltioiduilla biisinelikolla olisi terän verran iskevämpi.

Buzzard
Gambler (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Yhden ainoan albumin vuonna -84 tehneen Buzzardin uusioiminen sopii täydellisesti reliikkeihin erikoistuneen Dying Victimsin alalafkan julkaisulistalle, mutta mielenkiintoisuus ei tässäkään tapauksessa tee levystä hyvää. Belgien osin rankemman puoleinen heavy metal lähentelee jopa proto-speed metalia, mutta samoihin aikoihin niin Accept kuin Helloween tekivät samaa niin paremmin kuin tarttuvammin.

Gambler onkin esimerkillinen aikansa lapsi, josta diggailee tästä syystä tämänkin verran musiikillisten ansioiden sijaan, vaikka esimerkiksi You and Me onkin muita monipuolisempana kelpo heviveisu. Saman vuoden demobonus täydentää levyn komeasti, muttei tuo mitään mullistavaa uutta musiikkiin.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

Heavy Loadia palvovat kaikki oikeat tosihevarit ja näin tekee myös Century esikoisalbumillaan eikä ollenkaan pöllömmin. Levylle kaksikko on onnistunut työstämään yhdeksän menevää ja hyvin rullaavaa rallia, jotka ovat sävellyksinä menneisyydessä, mutta musiikkia tyylillä tukevan selkeällä ja napakalla tuotannolla varustettuna lähempänä tätä aikaa.

Alkuun The Conquest of Time onnistuu viehättämään, mutta puolivälistä eteenpäin biisien samankaltaisuus ja ohutsoundisen Staffan Tengnérin yksioikoisuus laulajana saa innon kokonaisuutta kohtaan hieman lerpahtamaan. Siitäkin huolimatta, että seiskaraita Distant Mirror on heittämättä heittämällä kiekon paras.

Gateway
Galgendood
Transcending Obscurity
2,5

Gateway on käytännössä yhden miehen show, joka on tätä ennen keskittynyt pääasiassa pienempiin julkaisuihin Galgendoodin ollessa vasta toinen täyspitkä. Jos suurin osa aiemmista levytyksistä onkin mennyt ohi, edelliseen kuulemaani Boundless Torture -EP:hen verrattuna (2018) radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut. Kaveri jurnuttaa edelleen menemään massiivisen kuuloista vahvasti kaiutettua doom deathia, jossa ei ole kuin pienen pieniä häivähdyksiä kauniista ja kivasta.

Biisit ovat edelleen 5-6 minuutin mittaisia lanauksia ja löytyypähän albumilta myös lyhyt välisoitto, joka onneksi on manaamishenkisessä tunnelmoinnissaan osuvampi kuin em. EP:n vauhtirykäisy. Yleissoundia on siistitty todella muhjuisesta selkeämmäksi, ja vaikka tätä myötä onkin kadonnut osa musiikin viehätyksestä, nousee etenkin kitarat paremmin esille tehden vain puolen tunnin mittaisesta täyspitkästä astetta kiinnostavamman.

Painostavuudestaan huolimatta kuuntelukokemuksesta ei synny kaivatunlaista piinattua oloa, joka koskettaisi tarpeeksi syvältä. Tämän sortimentin muinaisten luolamiesbändien suuntaan kumartavaa materiaalia kun on tehty aika lailla viime vuosina. Minulle ei vaan riitä, että muotokieli on hyvin hallussa, mutta tunnelmasta jää jotain uupumaan:

Godthrymm
Distortions
Profound Lore
3

Jos Distortionsin kaltainen levy olisi ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut siitä hyvinkin innoissani. Olihan brittiläinen doom metal tuohon aikaan itselle jotain täysin uutta ja mullistavaa kovimpana kärkenään Anathema ja My Dying Bride. Näiden pioneerien luomaan genreen Godthrymm sujahtaa melko vaivattomasti, onhan sen perustajakaksikko laulaja-kitaristi Hamish Glencross sekä rumpali Shaun Taylor-Steels vaikuttanut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin myös niissä.

Lähempänä yhtye on kumminkin eeppisempää ilmaisua toteuttanutta Solsticea, joka sekin löytyy osana em. kaksikon soittohistoriaa. Laulu on puhdasta, ja vaikkei se korkeuksiin saakka kohoakaan, ajaa tulkinta hyvinkin asiansa. Kun säveliä leimaa vielä kauttaaltaan haikeus ja mukana on sopivan säästeliäästi väriksi vielä niin naislaulua kuin koskettimiakin, on tasapainoinen joskin suurimmasta uljaudesta vapaa kokonaisuus hyvinkin mukavaa kuunneltavaa.

Ja juuri tässä onkin albumin suurin vika, sillä niin hyvin kuin se onkin tehty, vaivaa sitä kasvottomuus. Osa syy on myös kappaleiden lievä tunneköyhyys, jota ilman ne eivät uppoa riittävän syvälle kyynistyneeseen kehoon tehdäkseen suurempaa vaikutusta.

Temple Of Dread
Beyond Acheron
Testimony
3,5

Temple Of Dreadin kakkoslevy World Sacrifice (2020) teki vaikutuksen normaalia sitkeämmin kuunneltuna vaikutuksen luupäisellä death metalillaan. Albumi olikin malliesimerkki siitä kuinka innovatiivisuutta ei tarvita mihinkään, jos perusasiat ovat hyvin hyppysissä. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Hades Unleashed lipsahti itseltä vähän ohi, mutta yhtyeen tasaisesta laadusta kertoo paljon, että kollega Kari Koskinen äityi kehumaan tuotosta kovastikin.

Luovuus ja into eivät tunnut hiipuneen yhtyeeltä. Edelleenkin kyse on varsin suoraviivaisesta tykityksestä, jota leimaa kappaleiden rullaava rentous. Tätä ei pidä sekoittaa jämäkkyyden puuttumiseen, joskaan yhtyeen death metal ei ole mitenkään brutaalia tai tuotannollisesti rajua ja tuhtia. Vaikutelmaa korostaa sekin, että erona edellisiin niin tummanpuhuvia melodioita kuin kosketinkuvioita on ujutettu biiseihin hienovaraisesti lisää. Yritys ei silti selvästikään ole tehdä musiikista eeppistä tai kuorruttaa sitä suuremman yleisön makuun paremmin sopivalla sokerilla, sokerikuorrutusta, vaan ainoastaan maltillisesti maustaa niillä levyn antiikin ja myyttien sankareita käsittelevää konseptia.

Jos uutuudenviehätys bändiä kohtaa alkaakin itseltä jo vähän hiipua, on Beyond Acheron silti vallan hyvä levy sarjassaan.

Tentation
Prémices
Gates of Hell
3

Heittämällä vuoden 2021 parhaan metallilevyn Le berceau des dieux tehneen patonkiheviporukka Tentationin aiemmat kaksi pienjulkaisua saavat nyt uusintansa niputettuna yhteen. Nykyinen lafkansa halunnee vastata kasvaneeseen kysyntään ja ostaa lisäaikaa uudelle materiaalille.

Valmiilta yhtye kuulostaa jo ensimmäisellä EP:llään (-15) kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä splitillä. Ei siis mikään ihme, että harjoitusjulkaisujen jälkeen kauttaaltaan huolellisemmin toteutetulla debyytillä on noustu täysin uudelle tasolle ja kaiken tämän ohessa oma ilmekin on entisestään kirkastunut.

Mutta miksi ihmeessä alkuperäisillä versioilla olleet coverit on jätetty pois?

Inferno #198/2022

Atonement

Merciless Blasphemy EP

Helter Skelter

3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods

Cold Winds Cleave the Earth

Signal Rex

3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral
4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne
2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä