Inferno #215/2023

Atonement
Sadistic Invaders
Dying Victims
4

Toissa vuonna ilmestyneellä Merciless Death -esikoisdemollaan ruotsalaisjunnut pistelivät menemään melkoisen roisilla otteella ja soundeilla varustettua mustankatkuista rässiä.  Selvittyään hengenahdistuksesta varttuneempien kuulijoiden mieliin palautui haikeat muistot 80-alkupuolen Destructionin, Possessedin ja Sodomin kaltaisten pioneerien kohkaamisesta, jossa ei leikitty.

Kuten tuolloin jo pelkästä meiningistä haltioituneena veikkasin, ei orkesteri ollut löytänyt vielä kaikkea potentiaaliaan. Sadistic Invadersilla kuullaankin soitannollisesti entistä tiukempi porukka, joka on myös sävellyksellisesti selkeästi kypsempi. Jo demolta tutut biisit onnistuvat kuulostamaan raikkailta uusien biisien ollessa aivan yhtä laadukkaita ja tinkimättömiä.

Demon todella karskista treenikämppätyyppisestä soundimaailmasta on siirrytty selkeästi hiotumpaan, josta siitäkin löytyy riittävästi särmää ilahduttamaan nykymaailman tuotantoarvoihin totaalisesti tympiintyneitä. Tämän suurimman muutoksen myötä mielikuvat alkavatkin viettää kummasti Bathoryn suuntaan, vaikka black metal -pitoisuus ei olekaan kasvanut.

Vapiskaa vanhat löystyneet tekijät ja valmistautukaa kumartamaan Atonementin suuntaan!

Blood Money
Complete Execution
Svart
3,5

80-luvulla virinnyt ja villinnyt uuden aallon brittihevi tuntuu olevan loppumaton lähde josta ammentaa uusioita. Osa näistä tuntuu laarin pohjalta kaivetuilta jämiltä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat puolivillaisesti toteutettuja tehden julkaisusta jo lähtökohtaisesti tarpeettomia. Ketään ei varmastikaan yllätä, ettei Svartole moiseen sortunut Blood Moneyn koko tuotannon niputtavalla kokoelmalla.

Bändin tiukalla tempolla paiskoma metalli on kuin Tankia tykeimmillään laulaja Danny Foxxin tuodessa taas mukaan vahvoja viboja Satanin suuntaan. Esikoislevy Red, Raw and Bleeding! (-86) onkin alusta loppuun melkoisen valloittavaa vauhtijuoksua, jonka suurempi vika on vahvojen kertosäkeiden puute. Perässä seuraavat kahdeksan demoversiota ovat kiva joskaan ei kaikista tarpeellisin lisä.

Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Battlescarredilla lähestytään jo speed metal -karsinaa, vaikka heavy onkin edelleen vahvasti läsnä. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään loppuun ympätyt alkuvoimaiset live-raidat.

Yhtä soittoa nautittuna kaksi tuntia ja 32 kappaletta on jo liiankin tasapaksu ja tuhti annos tanakkaa toimittamista. Pelkkä debyytti varustettuna radiossa suorana taltioiduilla biisinelikolla olisi terän verran iskevämpi.

Buzzard
Gambler (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Yhden ainoan albumin vuonna -84 tehneen Buzzardin uusioiminen sopii täydellisesti reliikkeihin erikoistuneen Dying Victimsin alalafkan julkaisulistalle, mutta mielenkiintoisuus ei tässäkään tapauksessa tee levystä hyvää. Belgien osin rankemman puoleinen heavy metal lähentelee jopa proto-speed metalia, mutta samoihin aikoihin niin Accept kuin Helloween tekivät samaa niin paremmin kuin tarttuvammin.

Gambler onkin esimerkillinen aikansa lapsi, josta diggailee tästä syystä tämänkin verran musiikillisten ansioiden sijaan, vaikka esimerkiksi You and Me onkin muita monipuolisempana kelpo heviveisu. Saman vuoden demobonus täydentää levyn komeasti, muttei tuo mitään mullistavaa uutta musiikkiin.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

Heavy Loadia palvovat kaikki oikeat tosihevarit ja näin tekee myös Century esikoisalbumillaan eikä ollenkaan pöllömmin. Levylle kaksikko on onnistunut työstämään yhdeksän menevää ja hyvin rullaavaa rallia, jotka ovat sävellyksinä menneisyydessä, mutta musiikkia tyylillä tukevan selkeällä ja napakalla tuotannolla varustettuna lähempänä tätä aikaa.

Alkuun The Conquest of Time onnistuu viehättämään, mutta puolivälistä eteenpäin biisien samankaltaisuus ja ohutsoundisen Staffan Tengnérin yksioikoisuus laulajana saa innon kokonaisuutta kohtaan hieman lerpahtamaan. Siitäkin huolimatta, että seiskaraita Distant Mirror on heittämättä heittämällä kiekon paras.

Gateway
Galgendood
Transcending Obscurity
2,5

Gateway on käytännössä yhden miehen show, joka on tätä ennen keskittynyt pääasiassa pienempiin julkaisuihin Galgendoodin ollessa vasta toinen täyspitkä. Jos suurin osa aiemmista levytyksistä onkin mennyt ohi, edelliseen kuulemaani Boundless Torture -EP:hen verrattuna (2018) radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut. Kaveri jurnuttaa edelleen menemään massiivisen kuuloista vahvasti kaiutettua doom deathia, jossa ei ole kuin pienen pieniä häivähdyksiä kauniista ja kivasta.

Biisit ovat edelleen 5-6 minuutin mittaisia lanauksia ja löytyypähän albumilta myös lyhyt välisoitto, joka onneksi on manaamishenkisessä tunnelmoinnissaan osuvampi kuin em. EP:n vauhtirykäisy. Yleissoundia on siistitty todella muhjuisesta selkeämmäksi, ja vaikka tätä myötä onkin kadonnut osa musiikin viehätyksestä, nousee etenkin kitarat paremmin esille tehden vain puolen tunnin mittaisesta täyspitkästä astetta kiinnostavamman.

Painostavuudestaan huolimatta kuuntelukokemuksesta ei synny kaivatunlaista piinattua oloa, joka koskettaisi tarpeeksi syvältä. Tämän sortimentin muinaisten luolamiesbändien suuntaan kumartavaa materiaalia kun on tehty aika lailla viime vuosina. Minulle ei vaan riitä, että muotokieli on hyvin hallussa, mutta tunnelmasta jää jotain uupumaan:

Godthrymm
Distortions
Profound Lore
3

Jos Distortionsin kaltainen levy olisi ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut siitä hyvinkin innoissani. Olihan brittiläinen doom metal tuohon aikaan itselle jotain täysin uutta ja mullistavaa kovimpana kärkenään Anathema ja My Dying Bride. Näiden pioneerien luomaan genreen Godthrymm sujahtaa melko vaivattomasti, onhan sen perustajakaksikko laulaja-kitaristi Hamish Glencross sekä rumpali Shaun Taylor-Steels vaikuttanut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin myös niissä.

Lähempänä yhtye on kumminkin eeppisempää ilmaisua toteuttanutta Solsticea, joka sekin löytyy osana em. kaksikon soittohistoriaa. Laulu on puhdasta, ja vaikkei se korkeuksiin saakka kohoakaan, ajaa tulkinta hyvinkin asiansa. Kun säveliä leimaa vielä kauttaaltaan haikeus ja mukana on sopivan säästeliäästi väriksi vielä niin naislaulua kuin koskettimiakin, on tasapainoinen joskin suurimmasta uljaudesta vapaa kokonaisuus hyvinkin mukavaa kuunneltavaa.

Ja juuri tässä onkin albumin suurin vika, sillä niin hyvin kuin se onkin tehty, vaivaa sitä kasvottomuus. Osa syy on myös kappaleiden lievä tunneköyhyys, jota ilman ne eivät uppoa riittävän syvälle kyynistyneeseen kehoon tehdäkseen suurempaa vaikutusta.

Temple Of Dread
Beyond Acheron
Testimony
3,5

Temple Of Dreadin kakkoslevy World Sacrifice (2020) teki vaikutuksen normaalia sitkeämmin kuunneltuna vaikutuksen luupäisellä death metalillaan. Albumi olikin malliesimerkki siitä kuinka innovatiivisuutta ei tarvita mihinkään, jos perusasiat ovat hyvin hyppysissä. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Hades Unleashed lipsahti itseltä vähän ohi, mutta yhtyeen tasaisesta laadusta kertoo paljon, että kollega Kari Koskinen äityi kehumaan tuotosta kovastikin.

Luovuus ja into eivät tunnut hiipuneen yhtyeeltä. Edelleenkin kyse on varsin suoraviivaisesta tykityksestä, jota leimaa kappaleiden rullaava rentous. Tätä ei pidä sekoittaa jämäkkyyden puuttumiseen, joskaan yhtyeen death metal ei ole mitenkään brutaalia tai tuotannollisesti rajua ja tuhtia. Vaikutelmaa korostaa sekin, että erona edellisiin niin tummanpuhuvia melodioita kuin kosketinkuvioita on ujutettu biiseihin hienovaraisesti lisää. Yritys ei silti selvästikään ole tehdä musiikista eeppistä tai kuorruttaa sitä suuremman yleisön makuun paremmin sopivalla sokerilla, sokerikuorrutusta, vaan ainoastaan maltillisesti maustaa niillä levyn antiikin ja myyttien sankareita käsittelevää konseptia.

Jos uutuudenviehätys bändiä kohtaa alkaakin itseltä jo vähän hiipua, on Beyond Acheron silti vallan hyvä levy sarjassaan.

Tentation
Prémices
Gates of Hell
3

Heittämällä vuoden 2021 parhaan metallilevyn Le berceau des dieux tehneen patonkiheviporukka Tentationin aiemmat kaksi pienjulkaisua saavat nyt uusintansa niputettuna yhteen. Nykyinen lafkansa halunnee vastata kasvaneeseen kysyntään ja ostaa lisäaikaa uudelle materiaalille.

Valmiilta yhtye kuulostaa jo ensimmäisellä EP:llään (-15) kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä splitillä. Ei siis mikään ihme, että harjoitusjulkaisujen jälkeen kauttaaltaan huolellisemmin toteutetulla debyytillä on noustu täysin uudelle tasolle ja kaiken tämän ohessa oma ilmekin on entisestään kirkastunut.

Mutta miksi ihmeessä alkuperäisillä versioilla olleet coverit on jätetty pois?

Inferno #212/2023

Anti Ritual
Green Terrorism EP
Indisciplinarian
2,5

Green Terrorismilla tanskalaisyhtye suomii olan takaa kapitalismia ja sen vaikutusta ilmastoon. Sanoman perillemenon takaamiseksi on haluttu typistää kappaleet mahdollisimman tiiviiseen muotoon, jotta lopputuloksensa olisi tymäkkä EP.

Seiskatuumainen onkin jykevää tulemista kuuden kappaleen ja kahdeksan minuutin mitassaan tyylilajinaan grindcorestakin vaikutteita ottanut osin mustennettu hardcore. Onhan tämä iskevää, mutta lyhyt mitta tuntuu olevan kauttaaltaan liikaa itseisarvona eikä saa intensiivisyydellään haukkomaan henkeä. Downfall-outro summaakin hyvin kokonaisuuden jääden tunnelmaltaan tyngäksi.

Artch
Another Return (reissue)
Hammerheart
4

Ilmestyessään vuonna -88 Artchin esikoislevytys Another Return on mahtanut olla pienimuotoinen outo lintu eikä vain siksi, että yhtye oli Norjasta. Musiikkinsa kun on luokiteltavissa ei niinkään suureksi ilmiöksi nousseeseen power thrashiin, jonka lippulaivoja etenkin Metal Church oli.

Islantilaista syntyperää olevan Eric Hawkin dickinsonmainen ääni yhdistettynä riffittelyn terävyyttä korostavaan kitarasoundiin ja pintaan nostettuun bassoon luo biiseille tuhdit pohjat. Ja jos yhtyeen musiikki onkin jossain määrin haastavaa ja hittikertsejä kaihtavaa, voittaa se nopeasti puolelleen omaleimaisuudellaan. Tässähän olisi selkeä Salamyhkän paikka!

Askel
Askel MC EP
Gate of Deliria
4

Perin painavaa ja synkkää on Askeleen jurnutus ensimmäisellä eponyymilla julkaisullaan, joka ilmaisjakelun lisäksi on myös kasettiformaattiin saatettu. Sludge-möyrintähän tässä kaiken pohjana on, mutta perinteisempään genreilmaisuun verrattuna tulokulma on pikimustaa lähentyvässä painostavuudessaan armottomampaa.

Syy tähän löytyy kitaristien tavasta liittää kappaleisiin kirskuvaa meluisuutta, joka luo niihin häiriintyneen ja kontrolloidun kaoottisen tunnelman. Omalaatuista niin musiikissa kuin julkaisussa on myös se, että se huipentuu kuusiminuuttiseen The Final Stepiin, jolle edeltävät kolme lyhyempää raitaa tuntuvat tienauraajilta.

Blood Star
First Sighting
Shadow Kingdom
3,5

Ihastusta herättäneestä ja kerrankin oikeita odotuksia täyspitkää kohtaan nostattaneesta The Fear -seiskatuumaisesta on ehtinyt vierähtää lähes kolme vuotta eikä tässä välissä julkaistut muutamat lähinnä cover-irtobiisit ole tulevasta antaneet kovinkaan selvää kuvaa. Heti First Sightingin  ensikuuntelusta käy kuitenkin selväksi, että minkäänlaisia muutoksia ei musiikissa ole lähdetty tekemään. Jenkkinelikon retroileva heavy metal nojaakin yhä edelleen tanakasti aina kauaksi 70-luvulle saakka.

Levy onkin läpeensä miellyttävää kuunneltavaa myös soundillisesti aivan kuten asiaan toki kuuluukin ja tämä pätee myös Madeline Smithin äänenkäyttöön. Kappalerepertuaarissakin on variaatiota aina vauhdikkaammin rokkaavista All for Nothingin kaltaisista veisuista haikeimpiin ja hämyisämpiin kirkkaimpana esimerkkinä The Observers, joskin biisien väliset eroavaisuudet eivät ole lopulta kovinkaan radikaaleja.

Selkein hitti on kuitenkin yksinkertaisen tehokkaasti kertosäkeellään korvaan tarttuva Cold Moon, jonka kaltaisia täkyjä olisi saanut olla mukana muutama muukin. Niin hyvän tasalaatuinen kuin esikoinen onkin tällaisenaan, hiipii takaraivoon tunne, että tiivistettynä minialbumin mittaan kokonaisuus olisi selkeästi valloittavampi.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

On helppo ymmärtää, miksi true-luokitukseltaan aito ruotsalaisduo on saanut suitsutusta osakseen, vaikka ennen tätä esikoista ei julkaistuja näyttöjä juurikaan ole. Pelkistetyltä soundimaailmaltaankin ehtaa tavaraa olevalta albumilta kun löytyy läpeensä tiukasti heavy metalin ytimessä olevaa pätevää riffittelyä ja mukavan haikeaa melodiaa sekä kertosäettä.

Jos hivenen hentoinen laulu onkin linjassa kaiken muun kanssa, saisi siinä silti olla enemmän voimaa. Nyt etäisesti Satanin Brian Rossin mieleen tuova tulkinta toimii jonkinlaisena käsijarruna musiikista suuremmin nauttimiselle. Vajaa 37 minuuttinen levy kuulostaa myös oudosti mittaansa pidemmältä, vaikkei tylsä olekaan.

Iron Jinn
Iron Jinn
Stickman
2,5

The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 60-luvulle saakka, vaikka yleisesti ottaen ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä.

Heti alun kappalekaksikosta Winding World ja Soft Healers on kuultavissa, kuinka kyse ei ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluonteista rallattelusta. Musiikissa on vahvasti läsnä aina hulluuteen saakka viittaava häiriintyneisyyden tunne aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 80- ja 90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi.

Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin liiallinen sisäänpäin kääntyvyys. Pahimmillaan sorrutaan suorastaan omaan näppärään eksentrisyyteen kuten vaikka vartin mittaisessa päätösraidassa Cage Rage, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja.

Savage Grace
Sign of the Cross
Massacre
3

Kaksi albumia 80-luvun puolivälin kantturoilla julkaissut Savage Grace jäi lähinnä kulttisuosiksi, vaikka musiikkinsa olikin ihan veikeä yhdistelmä speed metalin kanssa sujuvasti sekoittuvaa kotimaansa Amerikan power metalia. Osa huomiosta ja sitä myötä viehätyksestä tuli taatusti myös poliisihahmo Knutsonin tähdittämistä kansista, jotka tästä ajasta tarkasteltuna ovat misogyynisyydessään provokatiivisia, mutta tuohon aikaan enempi vähempi normi.

Yhtyeen ura tyssäsi 90-luvun alussa vain jatkuakseen niin monen muun aikalaisensa lailla 30 vuotta myöhemmin. Tuttua on sekin, että jäljellä ei ole kuin yksi alkuperäisjäsen kitaristi Chris Logue, mutta todennäköisesti juuri siitä johtuen Sign of the Cross on täysin loogista jatkoa edeltäville täyspitkille. On sekä ilahduttavaa että yllättävää huomata, että alkupuolisko levystä onkin parasta materiaalia, mitä bändi on koskaan tehnyt. Vauhdikas avausraita Barbarians at the Gate ottaa luuloja pois ja Stealin' My Heart Away on häpeilemätön niin nimellään kuin kertsin tarttuvuudellaan

Loppu onkin sitten selkeää sävellyksellistä taantumista, joka huipentuu Suomen helppoja naisia ylistävään bonuskappaleeseen Helsinki Nights. 60 vuotta täyttäneen miehen kynästä tällainen retostelu näyttäytyy pelkästään säälittävänä, on tarina sitten totta tai pelkkä märkä päiväuni. Olisi edes hyvä biisi.

Smoulder
Violent Creed of Vengeance
Cruz Del Sur
3,5

Aiemmalla pidemmällä ja lyhyemmällä julkaisullaan kanadalaismetallisteilla on ollut selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on täysimääräisenä jäänyt lunastamatta. Eikä tällä kakkoskiekollakaan vielä täysosumaa tule, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut.

Tyylillisesti ei suuria muutoksia kuulla mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut aiempaa selkeästi tanakampi ilmaisu niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Sarah Annin äänessä on myös voimaa ja sitä myötä vakuuttavuutta aiempaa enemmän, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaaottavalle sanoitukselliselle teemalle.

Jos Smoulderin musiikki ei ennenkään ole ollut kaikista kirkasotsaisinta ja uljainta, on sen eeppisyys Violent Creed of Vengeancella selkeämpää ja paremmin kappaleisiin istutettua. Ylipäätään koko levy huokuu sellaista itsevarmuutta ja paneutumista, joka tuo sille enemmän omaa ilmettä sopivan vähäisesti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen myötä. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olemaan todellista katetta.