Inferno #215/2023

Atonement
Sadistic Invaders
Dying Victims
4

Toissa vuonna ilmestyneellä Merciless Death -esikoisdemollaan ruotsalaisjunnut pistelivät menemään melkoisen roisilla otteella ja soundeilla varustettua mustankatkuista rässiä.  Selvittyään hengenahdistuksesta varttuneempien kuulijoiden mieliin palautui haikeat muistot 80-alkupuolen Destructionin, Possessedin ja Sodomin kaltaisten pioneerien kohkaamisesta, jossa ei leikitty.

Kuten tuolloin jo pelkästä meiningistä haltioituneena veikkasin, ei orkesteri ollut löytänyt vielä kaikkea potentiaaliaan. Sadistic Invadersilla kuullaankin soitannollisesti entistä tiukempi porukka, joka on myös sävellyksellisesti selkeästi kypsempi. Jo demolta tutut biisit onnistuvat kuulostamaan raikkailta uusien biisien ollessa aivan yhtä laadukkaita ja tinkimättömiä.

Demon todella karskista treenikämppätyyppisestä soundimaailmasta on siirrytty selkeästi hiotumpaan, josta siitäkin löytyy riittävästi särmää ilahduttamaan nykymaailman tuotantoarvoihin totaalisesti tympiintyneitä. Tämän suurimman muutoksen myötä mielikuvat alkavatkin viettää kummasti Bathoryn suuntaan, vaikka black metal -pitoisuus ei olekaan kasvanut.

Vapiskaa vanhat löystyneet tekijät ja valmistautukaa kumartamaan Atonementin suuntaan!

Blood Money
Complete Execution
Svart
3,5

80-luvulla virinnyt ja villinnyt uuden aallon brittihevi tuntuu olevan loppumaton lähde josta ammentaa uusioita. Osa näistä tuntuu laarin pohjalta kaivetuilta jämiltä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat puolivillaisesti toteutettuja tehden julkaisusta jo lähtökohtaisesti tarpeettomia. Ketään ei varmastikaan yllätä, ettei Svartole moiseen sortunut Blood Moneyn koko tuotannon niputtavalla kokoelmalla.

Bändin tiukalla tempolla paiskoma metalli on kuin Tankia tykeimmillään laulaja Danny Foxxin tuodessa taas mukaan vahvoja viboja Satanin suuntaan. Esikoislevy Red, Raw and Bleeding! (-86) onkin alusta loppuun melkoisen valloittavaa vauhtijuoksua, jonka suurempi vika on vahvojen kertosäkeiden puute. Perässä seuraavat kahdeksan demoversiota ovat kiva joskaan ei kaikista tarpeellisin lisä.

Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Battlescarredilla lähestytään jo speed metal -karsinaa, vaikka heavy onkin edelleen vahvasti läsnä. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään loppuun ympätyt alkuvoimaiset live-raidat.

Yhtä soittoa nautittuna kaksi tuntia ja 32 kappaletta on jo liiankin tasapaksu ja tuhti annos tanakkaa toimittamista. Pelkkä debyytti varustettuna radiossa suorana taltioiduilla biisinelikolla olisi terän verran iskevämpi.

Buzzard
Gambler (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Yhden ainoan albumin vuonna -84 tehneen Buzzardin uusioiminen sopii täydellisesti reliikkeihin erikoistuneen Dying Victimsin alalafkan julkaisulistalle, mutta mielenkiintoisuus ei tässäkään tapauksessa tee levystä hyvää. Belgien osin rankemman puoleinen heavy metal lähentelee jopa proto-speed metalia, mutta samoihin aikoihin niin Accept kuin Helloween tekivät samaa niin paremmin kuin tarttuvammin.

Gambler onkin esimerkillinen aikansa lapsi, josta diggailee tästä syystä tämänkin verran musiikillisten ansioiden sijaan, vaikka esimerkiksi You and Me onkin muita monipuolisempana kelpo heviveisu. Saman vuoden demobonus täydentää levyn komeasti, muttei tuo mitään mullistavaa uutta musiikkiin.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

Heavy Loadia palvovat kaikki oikeat tosihevarit ja näin tekee myös Century esikoisalbumillaan eikä ollenkaan pöllömmin. Levylle kaksikko on onnistunut työstämään yhdeksän menevää ja hyvin rullaavaa rallia, jotka ovat sävellyksinä menneisyydessä, mutta musiikkia tyylillä tukevan selkeällä ja napakalla tuotannolla varustettuna lähempänä tätä aikaa.

Alkuun The Conquest of Time onnistuu viehättämään, mutta puolivälistä eteenpäin biisien samankaltaisuus ja ohutsoundisen Staffan Tengnérin yksioikoisuus laulajana saa innon kokonaisuutta kohtaan hieman lerpahtamaan. Siitäkin huolimatta, että seiskaraita Distant Mirror on heittämättä heittämällä kiekon paras.

Gateway
Galgendood
Transcending Obscurity
2,5

Gateway on käytännössä yhden miehen show, joka on tätä ennen keskittynyt pääasiassa pienempiin julkaisuihin Galgendoodin ollessa vasta toinen täyspitkä. Jos suurin osa aiemmista levytyksistä onkin mennyt ohi, edelliseen kuulemaani Boundless Torture -EP:hen verrattuna (2018) radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut. Kaveri jurnuttaa edelleen menemään massiivisen kuuloista vahvasti kaiutettua doom deathia, jossa ei ole kuin pienen pieniä häivähdyksiä kauniista ja kivasta.

Biisit ovat edelleen 5-6 minuutin mittaisia lanauksia ja löytyypähän albumilta myös lyhyt välisoitto, joka onneksi on manaamishenkisessä tunnelmoinnissaan osuvampi kuin em. EP:n vauhtirykäisy. Yleissoundia on siistitty todella muhjuisesta selkeämmäksi, ja vaikka tätä myötä onkin kadonnut osa musiikin viehätyksestä, nousee etenkin kitarat paremmin esille tehden vain puolen tunnin mittaisesta täyspitkästä astetta kiinnostavamman.

Painostavuudestaan huolimatta kuuntelukokemuksesta ei synny kaivatunlaista piinattua oloa, joka koskettaisi tarpeeksi syvältä. Tämän sortimentin muinaisten luolamiesbändien suuntaan kumartavaa materiaalia kun on tehty aika lailla viime vuosina. Minulle ei vaan riitä, että muotokieli on hyvin hallussa, mutta tunnelmasta jää jotain uupumaan:

Godthrymm
Distortions
Profound Lore
3

Jos Distortionsin kaltainen levy olisi ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut siitä hyvinkin innoissani. Olihan brittiläinen doom metal tuohon aikaan itselle jotain täysin uutta ja mullistavaa kovimpana kärkenään Anathema ja My Dying Bride. Näiden pioneerien luomaan genreen Godthrymm sujahtaa melko vaivattomasti, onhan sen perustajakaksikko laulaja-kitaristi Hamish Glencross sekä rumpali Shaun Taylor-Steels vaikuttanut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin myös niissä.

Lähempänä yhtye on kumminkin eeppisempää ilmaisua toteuttanutta Solsticea, joka sekin löytyy osana em. kaksikon soittohistoriaa. Laulu on puhdasta, ja vaikkei se korkeuksiin saakka kohoakaan, ajaa tulkinta hyvinkin asiansa. Kun säveliä leimaa vielä kauttaaltaan haikeus ja mukana on sopivan säästeliäästi väriksi vielä niin naislaulua kuin koskettimiakin, on tasapainoinen joskin suurimmasta uljaudesta vapaa kokonaisuus hyvinkin mukavaa kuunneltavaa.

Ja juuri tässä onkin albumin suurin vika, sillä niin hyvin kuin se onkin tehty, vaivaa sitä kasvottomuus. Osa syy on myös kappaleiden lievä tunneköyhyys, jota ilman ne eivät uppoa riittävän syvälle kyynistyneeseen kehoon tehdäkseen suurempaa vaikutusta.

Temple Of Dread
Beyond Acheron
Testimony
3,5

Temple Of Dreadin kakkoslevy World Sacrifice (2020) teki vaikutuksen normaalia sitkeämmin kuunneltuna vaikutuksen luupäisellä death metalillaan. Albumi olikin malliesimerkki siitä kuinka innovatiivisuutta ei tarvita mihinkään, jos perusasiat ovat hyvin hyppysissä. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Hades Unleashed lipsahti itseltä vähän ohi, mutta yhtyeen tasaisesta laadusta kertoo paljon, että kollega Kari Koskinen äityi kehumaan tuotosta kovastikin.

Luovuus ja into eivät tunnut hiipuneen yhtyeeltä. Edelleenkin kyse on varsin suoraviivaisesta tykityksestä, jota leimaa kappaleiden rullaava rentous. Tätä ei pidä sekoittaa jämäkkyyden puuttumiseen, joskaan yhtyeen death metal ei ole mitenkään brutaalia tai tuotannollisesti rajua ja tuhtia. Vaikutelmaa korostaa sekin, että erona edellisiin niin tummanpuhuvia melodioita kuin kosketinkuvioita on ujutettu biiseihin hienovaraisesti lisää. Yritys ei silti selvästikään ole tehdä musiikista eeppistä tai kuorruttaa sitä suuremman yleisön makuun paremmin sopivalla sokerilla, sokerikuorrutusta, vaan ainoastaan maltillisesti maustaa niillä levyn antiikin ja myyttien sankareita käsittelevää konseptia.

Jos uutuudenviehätys bändiä kohtaa alkaakin itseltä jo vähän hiipua, on Beyond Acheron silti vallan hyvä levy sarjassaan.

Tentation
Prémices
Gates of Hell
3

Heittämällä vuoden 2021 parhaan metallilevyn Le berceau des dieux tehneen patonkiheviporukka Tentationin aiemmat kaksi pienjulkaisua saavat nyt uusintansa niputettuna yhteen. Nykyinen lafkansa halunnee vastata kasvaneeseen kysyntään ja ostaa lisäaikaa uudelle materiaalille.

Valmiilta yhtye kuulostaa jo ensimmäisellä EP:llään (-15) kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä splitillä. Ei siis mikään ihme, että harjoitusjulkaisujen jälkeen kauttaaltaan huolellisemmin toteutetulla debyytillä on noustu täysin uudelle tasolle ja kaiken tämän ohessa oma ilmekin on entisestään kirkastunut.

Mutta miksi ihmeessä alkuperäisillä versioilla olleet coverit on jätetty pois?

Inferno #194/2021

Antioch
V EP
Iron Shield
4

Aiemmin omakustanteisesti (joskin kolme täyspitkäänsä on uusioitu Marqueen toimesta) levynsä julkaissut Antioch on syystäkin kiinnitetty Iron Shieldille, sillä tuorein pitkähkö EP:nsä on parhaimpia kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin.

Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita karistaen vaikut heto pois korvista. Vaan tämän jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Kakkosraita On a Ledgessä mieleen väkisinkin tunkeutuva meininki on kaikista härskeimmillään aivan kuten maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Laulajan virkaa tekevä Nicholas Allaire osaa myös imitoida kohtuu hyvin Rob Halfordin kireää ylärekisteriä - tehokeino jota onneksi käytetään säästeliäästi. Ja kyllähän kappaleissa Judas Priestinkin vaikutus muutenkin myös kuuluu.

Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen ole, sen suurin synti kun löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Niistä kun olisi helposti voinut niistää muutaman minuutin pois terästäen yksilöiden lisäksi myös kokonaisuutta. Nyt turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavan vähäisen tylsistymisen muuten päteviin heavy-veisuihin.

Decrepisy

Emetic Communion

Chaos

4

Jos Decrepisy onkin virkaiältään vielä kovin nuori, löytyy sen miehistöltä runsaasti kokemusta mm. Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Ja sitähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin on: maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisenakin hidastelevaa vyörytystä. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa.

Vaikka neljällä kappaleella onkin mittaa, on kokonaisuus taas juuri sopivan mittainen 35 minuutillaan. Äärimmäisen matalasta murinasta ei yksittäisiä sanoja erotu, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Vaan löytyypä kappaleista myös tummuuden eri sävyjä alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista, joka paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia.

Parin minuutin kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteisellä tunnelmallaan jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostamaan yhä houkuttelevammalta.

Iron Jaws
Decleration of War
Pure Steel
2

Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen. Satan’s Bride onkin kivan räväkkä ja mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala, joka jos ei nyt varsinaisesti nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin saa pitämään sitä ihan lupaavana.

Pettymyshän kokonaisuus on. Alun jälkeen seuraa samasta identtisesti muotista mutta heppoisemmin ideoin puristettua 10 omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Decleration of War onkin malliesimerkki tusinatavarasta.

Praise the Plague
The Obsidian Gate
Lifeforce
2,5

Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post rock -henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulta hyviltä. Tarkempi syventyminen kuitenkin paljastaa varsinaisen kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia.

The Obsidian Gate onkin hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja masentaa, mutta ei heti suoralta kädeltä tiedä mitä haluaisi kuunnella. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty.

Ravager
The Third Attack
Iron Shield
3

Tässä sitä ollaan thrashin ytimessä. Levyä ei edes huononna se, että se on enemmän kallellaan modernimpaan kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti ja soolojakin sekä uskalletaan että osataan vinguttaa nallikelpoisesti. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, ovat saksalaisten peruspalikat kokonaisuudessaan oikeanlaiset.

Minkäänlaista innovatiivisuutta levyltä on tosin turha odottaa. Ja vaikka läheisen verrokin Dew-Scentedin kireystasosta jäädäänkin, on The Third Attack hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi helposti palata.

Sacrifixion
Shower Me in Death EP
Hells Headbangers
3

Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Paukuttaahan sakutrio alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Sodomia, Sarcofagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei suorasta apinoinnista olekaan kyse.

A-puoliskon napakoiden ja nopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta perspuolella tempon tippuessa iskee osittain tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Jää kuultavaksi onko sillä riittävästi leuhkoja eväitä pidemmässä mitassa toimivaan julkaisuun.

Tentation
Le Berceau Des Dieux
Gates of Hell
4,5

Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee kuin tuleekin nykyisellään hyvää heavy metalia. Ensin viime maaliskuussa ilmestynyt lupaavanoloinen Herzelin esikoisalbumi Le Dernier Rempart ja nyt Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Laadun takeena molemmissa Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat jo pidempään olleet aina katsastamisen arvoisia tapauksia.

Siinä missä maanmiestensä musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, on Tentationin ote  metalliin riemastuttavan räväkkää ja vauhdikasta. Mielikuvia löytyy useammastakin kohtaa erityisesti Metallican Kill’em All -levyn niihin kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraation lähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWOBHM-bändit. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla unohtamatta Mercyful Fatea, johon tunnutaan viitattavan jopa tribuutinomaisesti muutamassa kappaleessa.

Vaikutelmaa korostaa just eikä melkein oikealla tavalla kireät soundit, todella hyvä-äänisen laulajan tyyli vetää väkevällä tatsilla sanoitukset omalla äidinkielellään unohtumatta osuviin paikkoihin istutettuja stemmoja ja köörejä. Kun moneen lähtöön olevissa kappaleissa on vielä kauttaaltaan kunnon tanakkaa riffiä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua sekä kertosäkeitä, jotka hiipivät vastustamattomasti tajuntaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen musiikillaan, vaan heille se on edustanut jo pidemmän aikaa ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Levy myös todistaa, että jos ennen kaikki olikin metallissa paremmin, voi nykyäänkin vielä samoilla opeilla tehdä asioita vähintäänkin yhtä hyvin

Ural Umbo
Roomer
Consouling Sounds
3

Nimenä Ural Umbo ei monellekaan kelloja soita, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoitettu. Sum of R sen sijaan saattaa jo joillekin olla vähän tutumpi ja näiden molempien sekä vielä muutama muukin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Kymmenisen vuotta sitten startannut uran alku oli tuotteliasta aikaa projektille, mutta pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisseen uuden albumin synnyttämisessä iso kiitos kuulunee levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (mm. Dark Buddha Rising).

CD:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Ehkä jopa liikaakin. Albumi voisi aivan hyvin olla valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Markon ääni, joka on enemmän yksi levyn soittimista kuin varsinaista laulua. Mies kun ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle, josta siitäkin löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta läpi levyn.

Niin mitastaan kuin kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu kuitenkin hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen ihmisen ja/tai erityisen mielentilan.