perjantai 26. helmikuuta 2010

Inferno #74/2010

Keel
The Right to Rock (reissue)
Frontiers


3,5 Kultaisen 80-luvun ja teiniajat vahvasti mieleen palauttava hard rock porukka Keel eli lyhyen mutta suhteellisen intensiivisen vain viisi vuotta ja yhtä monta albumia kestäneen uran vuosina 1984-89. Vaikka kolme bändin levyistä nousikin Billboardin top 100:een, ei yhtye koskaan aivan terävimpään kärkeen kuulunut edes omassa henkilökohtaisessa fanituslistallani.

Gene Simmonsin tuottaman ja myös osittain säveltämän bändin toisen albumin The Right to Rockin julkaisusta on ehtinyt kulumaan 25 vuotta, joten aiemmin varsin hankalasti CD:nä saatavilla oleva uusintajulkaisu puolustaa paikkaansa. Hyvin nyt uudelleenmasteroitu kiekko on ajan hammasta kestänyt ja vaikka siltä ei montaa lanttua todella nykimään pistävää iskusävelmää löydykään, on anti tasaisen vahvaa kauttaaltaan. Yhtyeen vahvuus moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna aina laulaja Ron Keeliä myöten on siinä, että se kuulostaa rehellisen rouhealta ja raskaaltakin rock-orkesterilta eikä miltään genitaaleihin puhaltelevalta silkkimunapoppoolta.

Loppuun tällätyt Easier Said And Done remix sekä reunion-versio The Right to Rockista rock anthemista ovat mukavia joskin turhan yllätyksettömiä bonuksia. Jonkinlaisena kuriositeettina levyllä toimii alunperin Rollareiden levyttämä Let's Spend the Night Together -laina, joita Keel harrastikin ahkerasti lähes joka levyllään. Monelle Keelin tunnetuin kappale saattaakin olla The Final Frontierilta (1986) löytyvä cover Patti Smithin Because the Night -kappaleesta.


Keel
Streets of Rock & Roll
Frontiers


3,5 Toinen kerta toden sanoo Keelin kohdalla, sillä kun ensimmäinen comeback-yritys 90-luvun lopulla ei tuottanutkaan kummoista tulosta, niin nyt parin vuotta sitten alkanut uusi yritys on synnyttänyt uuden täyspitkän. Basistia lukuun ottamatta alkuperäisessä The Right to Rock -kokoonpanossa edelleen musisoiva poppoo on jättänyt pahimman nuoruuden kukkoilun taakseen ja tämä kuuluukin etenkin vokalistin Ron Keelin hallitumpana ja monipuolisempana äänenkäyttönä.
Vaan on musiikista vuosien varrella myös kadonnut nuoruuden energiaa ja kaivattua vaaran tunnetta.

Keel vuosimallia 2010 kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin periamerikkalaiselta varsin harmittomalta joskin tanakasti soivalta rokilta, joka on oikein hyvin tehtyä ja soitettua, mutta jonka paras käyttökohde on kuitenkin kotiaskareiden taustamusiikkina toimiminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita joukkoa yhdentekeviä renkutuksia, vaan kappaleet ovat kyllä järjestään miellyttäviä joskin levykokonaisuus on paria veisua liian pitkä.

Vaikka moni musiikillinen seikka onkin yhtyeen kohdalla muuttunut 25 vuodessa, on lopputulos kuitenkin yhtä lailla sama: Keel on edelleen ihan hyvä orkesteri jolla on paljon ihan hyviä biisejä, mutta jolta kuitenkin puuttuu ripaus omaperäisyyttä tehdä oikeasti hyvä levy tai oikeasti kovia kappaleita.

Noctiferia
DeathCulture
Listenable


4 Vertauskuvien käyttö kritiikissä tuntuu monelta musiikkijournalistilta karanneen kokonaan tumpuista ja tuloksena on usein mitä väkinäisempiä ja kirjavampia vertaiskuvia, joiden toisiinsa liittävä punainen lanka on sykkyrällään tai kokonaan solmussa. Koneistetun Noctiferian kohdalla mielleyhtymät hyvin toimivaan, kevyesti viritettyyn ja matalillakin kierroksilla voimaa uhkuvaan moottoriin ovat silti vahvat johtuen slovakialaisten koneistetun metallin äänimaailmasta ja luomasta tunnetiloista.

DeathCulturen konepellin alle kurkkaaminen ei pikaisella silmäyksellä paljasta läheskään kaikkia konetilaan kätkettyjä hienouksia, vaikka heti onkin selvää ettei mistään vakiomallin perhe sedanista ole kysymys. Myllyn käyntiääni on jykevän uhmaava aina kuljettajaa myöten, mutta paras vääntö löytyi hieman yllättäenkin kierrosalueen keskeltä Rustin ja Non Individuumin kohdalta. Tästäkin huolimatta siitä löytyy vakautta, ajomukavuutta sekä riittävästi kiihtyvyyttä ja huippunopeutta jättämään useimmat muiden tehdastallien ajokit taakseen.

Mikään alan viimeisintä huipputeknologiaa sisältävä kisakone ei slovakialainen yhtye ole eikä sillä myöskään näin ollen ole asiaa kolmen parhaan joukkoon kansainvälisellä huipputasolla. Lupaava vanhan ketun temppuja omaava tulokas se kuitenkin on, jonka näppärähköä ratinpyöristystä ja sulavia ajolinjoja on mukava seurata.

Rage
Strings to a Web
Nuclear Blast


3 Kyllähän se vaan niin on, ettei vanhat koirat uusia temppuja opi ja joiltain tuppaa ne vanhatkin iän mukanaan tuoman dementian vuoksi unohtumaan. Konkareilla on kuitenkin roppa kaupalla kokemusta, jonka ansiosta ne pystyvät vuosi vuodelta julkaisemaan kelvollisia levytyksiä ja keikkailemaan vanhojen hittien varassa. Näin tekee myös nyt 25 vuotta täyttävä Rage, jonka parhaimmat levyt on julkaistu jo uran ensimmäisellä puolikkaalla.

Strings to a Webin niin alusta löytyy hyvin rullaavia ja pikkunäppäriä ralleja, jotka kuitenkin jättävät onton olon. Riffittely on mallia perus ja tätä korostaa entisestään ärsyttävän kuiva ja liian laulun taakse miksattu kitarasoundi. Peavy Wagnerin laulumelodiat ovat kyllä hyviä, mutta eivät ne kuitenkaan pysty pelastamaan muuten perustuksiltaan turhan mitäänsanomattomia ralleja.
Albumin keskinkertaiseksi kokonaisuudeksi pelastava tekijä on kuitenkin sen keskeltä löytyvä viiteen osaan jaettu 17 minuuttinen Empty Hollow eepos, joka onkin oikein hienoa kuultavaa. Teoksesta löytyy normaaliin verrattuna monipuolisesti ja hyvin sovitettuna niin kevytproge-elementtejä kuin sinfonisempiakin osuuksia ja bändi tuntuu ladanneen myös riffi- ja laulupuolella parhaimmat ideansa tähän järkäleeseen. Sen imussa seuraava raskasriffinen Saviour of the Dead on myös levyn selkeää parhaimmistoa eivätkä muutkaan lopun ralleista onneksi taannu alkupään vaatimattoman rallattelun tasolle.

Teloittaja-tuottajan sanoin: neljä ensimmäistä kappaletta pois ja käsillä olisi naseva ja hyvä vajaa 40 minuuttia kellottava kiekko.