perjantai 25. syyskuuta 2009

Inferno #70/2009

Gojira
Terra Incognita (reissue)
Listenable


4 Näin taantuvasti tarkasteltuna Gojiran kehityskaari ensimmäisen Terra Incognitan (2000), toisen The Linkin (2003) ja läpimurtolevyksi muodostuneen kolmannen From Mars to Sirius (2005) on selkeän nousujohdanteinen, mutta samalla se myös alleviivaa entisestään sitä tosiasiaa, että poppoo oli erittäin valmis, omintakeinen ja tyylikäs jo debyytillään.

Orkesterin raskas, kulmikas ja silti oudolla tavalla groovaava thrashin puolellekin ajoittain lipsahtava death metal on kiehtovaa jyräystä on siinä vauhtia tai ei. Musiikin perässä pysyy helposti, vaikka se eteneekin usein varsin tuntemattomilla alueilla tahtilajeista ja muita musiikin teknisyyttä määrittelevistä seikoista mitään ymmärtämättömillä. Gojiraa voisikin sanoa viekoittelevaksi softcoreksi siinä missä Meshuggah on hardcore-jyystöä, mutta hyvin tehtynä molemmissa on puolensa.

Uusiojulkaisun loppuun tyrkätyt kolme liveversiota Clone, Love ja Space Time -veisuista eivät ole kovinkaan häävejä bonuksia, mutta tärkeintähän onkin, että Terra Incognita on nyt helpommin myöhemmin kelkkaan hypänneiden saatavilla fransmannien alati kasvavan suosion myötä.

Hackneyed
Burn After Reaping
Nuclear Blast


2 Ikä tuo usein mukanaan kokemusta ja taitoa, mutta näin ei tunnu käyneen Hackneydin nuorukaisten kohdalla. Siinä missä viime vuonna julkaistu Death Prevails oli kelvollisesti rullaava death metal debyytti varustettuna muutamalla merkille pantavalla kappaleella, on sen seuraajalla menty selvästi takapakkia niin sovituksellisesti, soundillisesti kuin riffien ja melodioidenkin suhteen.

Satunnaiset hyvät ideat ja hetket Burn After Reapingiltakin löytyy, mutta jo pelkästään kappaletasolla tarkasteltuna ideaköyhiä ja tympeitä osuuksia on liikaa ja jotka aina eivät edes istu toisiinsa kovinkaan hyvin. Äänitysjäljessä on samaa vikaa kuin itse kappaleissakin eikä lätisevän lattea, heiluva ja laulua korostava soundimaailma rankaise kuuloelimiä oikeanlaisella tavalla.

Hackneyediä voisi demotasolla pitää kohtalaisen lupaavana tulokkaana, mutta jo toista levyään julkaisevana artistina se alittaa selkeästi keskitason korkeuteen nostetun riman.

Horns of Anguish
Barriers
Kampas


3,5 Horns up -hyväksyntä on varsin helppo antaa tälle ruotsalaisduon ensijulkaisulle, sillä sen verran mielenkiintoiselta se pikkunäppärässä omaperäisyydessään kuulostaa. Levyn nimi kun ei ainakaan viittaa tiukkoihin genrerajoihin, vaan Horns of Anguishin musiikissa yhdistyy mukavan tasapainoisesti rujompi sludgemainen ilmaisu doom deathiin sekä perinteisempään doom metalliin. Loppuseos on enemmän kuin osiensa summa ja monipuolisista vaikutteista löytyy mielenkiintoisia vastavoimia, syvyyttä ja sävyjä musiikille.

Pikaisella tarkastelulla orkesterin musiikki ei välttämättä avaudu ja genreen tarkemmin perehtyneetkin saattavat leimata levyn turhan geneeriseksi niin ideoiltaan kuin melodioiltaankin. Mullistava Barriers ei missään nimessä ole, mutta hyvin tehtynä kokonaisuutena se on lupaava debyyttijulkaisu, jota kohtaan löytyy satunnaista kiinnostusta myös myöhemmin.

Outloud
We'll Rock You to Hell And Back Again
Frontiers


4 Monikansallinen Outloud on häpeilemättömän härski bändi täydellisessä kliseisyydessään. Jos ulkomusiikilliset seikat on kyse sitten levyn kansikuvasta, nimestä tai sanoituksista ovat yhtä tärkeitä kuin itse musiikki, kannattaa tämä ensilevytys sivuuttaa KP-asenteella. 80-luvun melodisen hard rockin ja metallin ystäville on kuitenkin luvassa mannaa, jos sattuu pitämään viihdyttävästä ja tarttuvasta musiikista vailla turhaa monimutkaisuutta tai vaivaannuttavaa innovatiivisuutta.

Ilman tekijämiesten soitto- tai biisintekotaitoa Outloud olisi vain yksi niin monista korneista ja tylsistä orkestereista, joka tyytyvät imitoimaan ideaköyhästi esikuviaan. Nyt levyltä löytyy lähes pelkästään toinen toistaan hyväntuulisempia ja nupin sisäiseen jukeboksiin soimaan jääviä kappaleita aina pakollisen imeliä balladeja myöten. Ei ole ilmeisen helppoa olla vieläkään rokkari, kun joka sormelle löytyviä naisia pitää maanitella ja haikailla perään sekä samaan aikaan yrittää rokata ja kulkea omia polkujaan.

We'll Rock You to Hell And Back Again on levy, josta ei kannata häveten tunnustaa pitävänsä, vaan pieni pilke silmäkulmassa laulaa lujaa ääneen mukana ”Oh baby give me some that I need - yeah!”

Ravage
The End of Tomorrow
Metal Blade


3 Heavy metallin kultakauteen 80-luvulle hamuavan jenkkiläisen Ravagen tyylistä kertoo parhaiten ei ollenkaan pöllömmän kuuloisen Judas Priest lainan Nightcrawlerin istuminen saumattomasti oman materiaalin sekaan. Lainaa edeltävä The Nightmare's Hold: Part 1, sen jälkeinen part 2 sekä kaksi muuta rallia ovatkin levyn parasta ja tarttuvinta antia, joista yhdessä olisi saanut varsin maittavan minijulkaisun.

The End of Tomorrowilla orkesterinsa osoittaa hallitsevansa aina laulajaa myöten oman tonttinsa hyvin tehden kunniaa vanhalle koulukunnalle olematta kuitenkaan pelkkä vanhojen ideoiden ja kliseiden varassa pelaava retro-bändi. Musiikkityylinsä on vain sen verran haastava, että esikuviensa haastaminen yksilötasolla tai edes riittävän lähelle pääseminen kokonaisessa albumimitassa on käytännössä mahdotonta. Osaamista ja näkemystä Ravagelta kyllä löytyy, mutta jalostusasteen nostamisessa sillä on vielä paljon töitä tehtävänä.