keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Inferno #174/2019

Frogskin/Taser
Split LP
Gate of Deliria/Iron Coffin/Penny Whistles and Moon Pies/Rämekuukkeli
3,5

No nyt on osuvasti tarjolla vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta viisi vuotta sitten 7”-splitillä julkaistu Itse-biisi aiemmin tänä vuonna kelvollisen pitkäsoiton pihalle pukanneen Lähdön Aika -yhtyeen kanssa oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava.

Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15 minuutin Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on samaa muuttumaton lanausta alusta loppuun saakka, joka ensimmäisten kuuntelujen jälkeen tuntuu mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa paremmin kohdalleen toistojen myötä ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaan positiiviseksi.

Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-EP herätti pöhinää sludge-piireissä ja tämänkin splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppoa ymmärtää miksi. Samoja tuttuja syviä uriahan tässäkin kynnetään kuin vaikka mitä Eyehategod on tehnyt jo vuosikymmeniä, mutta siltikin lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jollain kummallisella tavalla rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa.

Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina.

Juggling Jugulars
Insurrection
Liinaharja Hardcore/Too Circle
3,5

Pyöreitä 30-vuotisiaan uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars on ehtaa työläispunkkia.  Eikä vain siksi, että se on vuosikymmenten aikana kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, EP:tä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia.

Jugut on Insurrectionilla juuri niin pelkistettyä kuin olla ja voi ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen, vahvan itsevarmuuden sekä näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä keskimäärin parin minuutin huiteilla liikkuvia melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä joka suhteessa aina soundeja myöten. Ja juuri tämä konstailemattomuus onkin biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukut korostuvat juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion ainoastaan ja vain olennaiseen asiaan.

Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta silloinkin kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan vauhdikkaamman hardcore-kaahaukasen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk-rockissa. Insurrection onkin hyvin elinvoimainen esimerkki niin Juggling Jugularsista kuin ylipäätään sen ajamasta agendasta ja punkista ajattomana musiikkigenrenä.

Robert Pehrsson’s Humbucker
Out of the Dark
High Roller
4

Useammasta hyvinkin erityylisestä UG-yhtyeestä vuosien varrella itselleen nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath-yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa vuosikymmenen alkupuolelta. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan herran ajaton, power-pop sävyjäkin sisältävä klassinen rock on sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä.

Nyt julkaistu kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Herr Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Erihyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitararock on todellakin sisäistetty lähes täydellisesti eikä minkäänlaisesta ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan.

Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa muista veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle toisin kuin muut kappaleet, joiden alkuperää ei suoranaisesti voi osoittaa sormella mitenkään erityisen tarkasti. Tämä on vain pelkkä väripilkku tasaisessa kokonaisuudessa sekä osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyisi myös puhtaasta heavy rockista, jos sellaista vain haluttaisi tehdä.

Šamane
Kaukana virtaa Eufrat LP
Last Day
3,5

Šamanen esittämä folk-pop ei suoranaisesti kuuluisi Infernon sivuille, mutta kun mukana on riittävästi sekä mystiikkaa että purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, voi raskaan rockin erikoislehden linjavedolle viitata epäröimättä kintaalla. Ja onhan julkaisun takana tamperelaisen doom-yhtye Sapatan keula Saara Šamane, joka käytännössä on vastuussa lähes kaikesta musiikkiin liittyvästä ja vielä vähän muustakin.

Näppärän puolitunteroisen mittaiselle esikoiselleen artisti on ottanut luontaiselta kuulostavan ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folk-sävyjä sisältävä pop-levy, vaan sen raamit löytyvät välillä runonlausunnalla käynnistyvä A-puoli ja B-puolen päättävä puhdasverinen kansanlaulu Pilvet. Näiden välistä löytyvät pop-siivutkin ovat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisiksi puunattua mitäänsanomattomuutta.

Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on sekä viekoittelevimmillaan että väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. Tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa A-puolisko tuntuukin turhankin normaalilta ja varovaiselta. Syvyyttä sävellyksistä on jo nyt selkeästi aistittavissa, mutta josko seuraavalla levyllä tekijä ja tulkitsija uskaltaisi heittäytyä täysin virran vietäväksi.

Slade
Feel the Noize the Singlez Box! BOX
BMG
3,5

Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin syntyyn ei missään nimessä voi vähätellä, vaikka yhtyeen soundi lähempänä glam rockia onkin aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterilla, T. Rexilla, tai vaikkapa Sweetilla. Kiistellä ei oikein voi siitäkään, että kymmenen 7”-singleä sisältävän Feel the Noize the Singlez Box! -lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiinin nahkaisiin lompuukeihin, vaikka hinta ei erityisen törkyisä olekaan.

Sinkkuboksin materiaali on alun perin ainoastaan promona vuonna -80 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta vuosilta 1971-74, joka onkin kiistatta yhtyeen kultakautta. Vuonna 1972 Slade-nimen alla julkaistu Slayed?, mutta tätä ennen ja jälkeen julkaistiin singleinä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei kumminkaan studiolevyiltä löytynyt. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo heti hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne kumminkin ovat aivan aiheesta päätyneet aitoina klassikkoina.

Seiskatuumien kymppisetti on kaukana käytännöllisestä, mutta puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn se on onnen omiaan. Sillä on myös se hyvä puoli, että perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan verrattuna varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät B-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti. Samalla nämä kappaleet palauttavat keski-ikäistenkin mieleen, kuinka musiikki jytäsikään ennen myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin ilman mitään ylimääräistä krääsää ja nippelitietoja.


PIKATUOMIOT


Flophouse Phonics
The Phonics EP
Lapila
2,5

Nelibiisisellä kymppituumaisella EP:llään Flophouse Phonics kunnioittaa kokeneesti jo pitkälti puolivuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Onpa mukana myös rhythm and bluesia, garagea sekä jopa pikkuhärskejä disco-funk sävyjä B-puoliskon Gotta Quit Smokingissa ja (God Knows) I’m a Loverboyssa. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä tässä kaksikossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Hikeä bändiltä varmasti irtoaa livenä, mutta levymusiikissa sen puuttuminen on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus.

Laura Cox
Burning Bright
EarMusic
2

Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on kovin leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Sen kappaleissa käydään läpi yllätyksettömästi kaikki genren kliseet ihan kivalla tavalla, mutta lopputuloksena Burning Bright on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen, mutta säväreitä antamaton. Vaan kaitpa tällaistakin musiikkia voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti.

Legendry
The Wizard And the Tower Keep
High Roller
2,5

Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisen metallin perään pienellä eeppisellä ja suuremmalla huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Tuolloin niin ohuesti pirisevä kitara kuin papattava virveli alkaa välittömästi käydä hermoille ja muutenkin nämä osiot ovat joka suhteessa todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammallekin tasolle miekka & magia -metalliskenessä.

Out Of Breath
Nothingness
Full House
3,5

Business city hardcoren edustaja Out Of Breathilla on sekä soitannollisesti että soundillisesti vähän perkuleellisen tymäkkä ote Nothingnessilla. Vaan mikäs ihme tuo on, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Suurta variaatiota ei hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ole, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivätkin yleisesti ottaen gutaa, ei alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaakin pittiin pyörittämään tuulimyllyjä.

Vapahtaja
Taivas kusee verta
Vapahtaja ry
3

Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin ja bändin hard- ja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti joskin liiankin siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa.

Sekä suomen että englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselle aina pieni häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä ja osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä tyyliin Isi tule kotiin (Telkkari meni rikki), jollaisiin keskittymällä ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kiristäisi kokonaisuutta entisestään.