Inferno #125/2015

Arska & Hakkapeliitat

Rock for North MLP

This Means War/Hakkapeliitta

2

Ironbird

Pentagrammi & Tursaansydän LP

Vainovalkeat/Hakkapeliitta

2,5

Ari Honkosen jo 25 vuotta jatkunutta periksi antamattomuutta musiikin maailmassa on pakko kunnioittaa. Suurempaa mainetta ei ole saavutettu millään kokoonpanolla vaikka tokkopa sitä on edes haluttu tai odotettu. Itsensä ilmaisemisen pakottava tarve on synnyttänyt vuosien varrella mm. Morningstarin, Minotaurin, Heathen Hoofin ja Kalevalan Viikingit kuin edelleen aktiiviset toimijat Kareliaanin, Ironbirdsin sekä Arska & Hakkapeliitatkin. Alkuaikojen black-, heavy- ja doom metalista on siirrytty määrätietoisesti kohti kansallisromanttista itse määriteltyä Hakkapeliittarokkia, jota tämäkin kaksikko pienehköin vivahde-eroin edustaa.

Kuten kaikkia muitakin Honkosen tekemisiä, myös miehen Rock for North -sooloalbumia kuvaa kauttaaltaan parhaiten adjektiivi kotikutoisuus. Katsontokannasta sekä biisistä riippuen tämän voi kokea joko negatiivisesti köpöisyytenä tai positiivisesti alkuvoimaisena. Rallienglannilla vedetty Midnight Lion ei kestä kuuntelua, mutta Suomes' on woimaa ja Kalevan soturi -biiseissä primitiivinen lähestymistapa taas kuuluu jopa osin kiehtovana aitoutena ja väkevyytenä. Sama linja ongelmineen ja hyvine puolineen löytyvät identtisinä myös B-siivulta.

Ironbird on kaksikosta jämäkämpi ja metallisempi, vaikka niin toteutus kuin tuotanto muuten hyvin pitkälti samankaltaisia ovatkin Arska & Hakkapeliittoihin verrattuna. Biisimateriaali on vain selvästitasalaatuisempaa ja tyylitellympää sanoitukset mukaan lukien, vaikka melodiakulut ja aihepiirit hyvin pitkälti samoista lähteistä kumpuavatkin. Osin parin instrumentaalin per puoli ansiosta tunnelma on piirun verran sooloa vahvempi, joskaan taas yksilöitä ei selkeästi muiden yläpuolelle Pentagrammi tai Tursaansydän puolilta kohoa.

Kättä lippaan Arskalle sinnikkyydestä, vaikka muutamista kelpo kappaleista huolimatta musiikkinsa ei edelleenkään suurempaa vaikutusta tee. Tätä elettäni ei pidä kuitenkaan sekoittaa oikean käden kainalon tuuletukseen, mistä näidenkään julkaisujen sisällössä ei ole kysymys.

Evil

Shoot the Messenger

Mighty

2,5

Tanskassa kulttistatuksen saavuttamiseksi riittää näemmä yhden EP:n julkaiseminen 30 vuotta sitten. Maan kevyehköksi jääneen hevihistorian huomioon ottaen tämä ei sinällään ole yllättävää kuten ei myöskään se, että niin monen muun ”vanhan legendan” comeback-albuminkin kohdalla myös Shoot the Messenger on aika heppoinen tapaus.

Oikeaoppinen muotokieli Evilillä on toki lähes kohdallaan, mutta erityisesti sitä pilaavat yritys kuulostaa samaan aikaan sekäperinnetietoiselta että modernilta ja lämminhenkiseltä ettärajulta niin soundeissa kuin sävellyksissä. Pahin esimerkki tästä on kökköä junttariffeilyä ja ylikiristettyä laulua tarjoava Move, vaikka näiden ympärillä tapahtuvat muut biisielementit ihan mukavia ovatkin kuten muuallakin levyllä.

Laulua lukuun ottamatta kaikesta sävellys- ja soittovastuussa oleva Freddie Wolf on haukannut liian ison palan ja kokonaisuutta leimaa yliyrittäminen sekä ihan kelvollisista lähtöasetelmista huolimatta puolivillaiseksi jääneet biisit. Tokkopa tällainen levy olisi aikoinaankaan niin ihmeelliseltä kuulostanut puhumattakaan 2010-luvusta.

Haapoja/Dephosphorus

Collaboration LP

7 Degrees/Handshake Inc/Nerve Altra

3

Viime aikoina on taas puhuttu paljon Suomen lainasta Kreikalle, mutta musiikin puolella lainausta tapahtuu molempiin suuntiin. Yhteistyökin tuntuu sujuvan sutjakammin kuin isojen herrojen leikeissä, mistä todisteena on kolmen eri lafkan julkaisema kollaboraatiovinyyli kotimaisen ja kreikkalaisen bändin välillä. Sidettä kaksikon välille on lujitettu vielä entisestäänkin tällä julkaisulla lainaamalla toiselle sekä biisi että muusikoita tämän tulkitsemiseksi.

Toisin kuin voisi ehkä olettaa, eroavaisuudet näiden kahden yhtyeen välillä ovat yllättävän pienet. Molempien musiikki kuulostaa aluksi sekavalta selkiintyen kuuntelukertojen myötä kaoottiseksi, piinaavaksi ja äänekkääksi hybridiksi eri genrejä. Pohjalla on rujoa hardcoremaista tulkintaa, mutta ei grindaus tai thrash-pieksentä nekään täysin vieraita elementtejä biiseissä ole bläkysävyistä puhumattakaan.

Omalla puoliskollaan Haapojan suurelta osin vauhdikas mekkalointi kuulostaa riivatulta ja riitaisalta, mikä ei tee siitä kovinkaan helposti sisäistettävää. Em. skitsofreenimainen sekavuus voi kuitenkin toimia vangitsevana elementtinä niille, joiden ei pidä saada heti kaikkea tässä ja nyt. Näennäisen kakofonian seasta kun alkaa löytyä keskittymällä tinkimätöntä tarttuvuuttakin aivan riittävissä määrin.

Dephosphorusin itsensä määrittelemä astrogrind on sekin intensiivistä, mutta julkaisukumppaniaan helpompaa ja selkeämpää. Kieroutta ja räävitöntä riekkumista siltäkin toki löytyy, mutta riffimyllynsä jauhaa metallisia perinteitä enemmän kunnioittaen tasaisesti ja tehokkaasti jopa sludgeen päin viittaillen.

Komeisiin kuoriin pakattu LP on kaikkinensa haasteellinen paketti, vaikka kesto alle puolen tunnin jääkin. Tiukka musiikillinen ydin molemmilla mukanaolijoilla on napakasti hanskoissaan, mutta sen laajentamisessa ja ääripäiden tehokkaammassa hyödyntämisessä molempien ote vielä lipsuu.

Lähdön Aika

II LP

Rämekuukkeli/Rusto-Osiris/Doomed To Misery

3,5

Lähdön Aika se vain paranee julkaisu julkaisulta, vaikka neljä vuotta sitten ensimmäisenä tältä yhtyeeltä arvostelemaani seiskaan verrattuna varaakin on toki ollut aika tavalla. Voisipa myös sanoa, että yksinkertaisesti nimetyllä toisella täyspitkällään yhtye ei enää kuulosta aivan niin tinkimättömältä kuin ennen. Tämä muutos on kuitenkin charmantisti toteutettu ja ehdottomasti hyväksi orkesterille.

Kakkosella kappaleisiin on hiipinyt mukaan aiempaa enemmän karskin yksinkertaista melodisuutta, joka sekä alleviivaa tehokkaasti että tarjoaa sopivaa vastapainoa alati läsnä olevalle painostavalle ahdistuneisuudelle. Aiempaa selvästi perusteellisempi valmistautuminen demottamisineen ja oikeiden ammattimiesten valitseminen kuhunkin julkaisun työstövaiheeseen kantaa hedelmää, sillä yhtyeen painava junttaus on mielenkiintoisempaa ja vakuuttavampaa kuin koskaan ennen ilman että se olisi menettänyt mitään identiteetistään.

Yli toistakymmentä vuotta kestäneellä ja lähes yhtä monta julkaisua sisältävällä taipaleellaan Lähdön Aika tuntuu vasta nyt löytäneen oman tyylinsä millä se erottuu edukseen muihin kolleegoihinsa verrattuna. Etenkin molempien puoliskojen avaukset Kuolemalle ja Ei koskaan tiivistävät tarttuvimmin, mistä bändin sludgesta ammentavassa doomailussa on pohjimmiltaan kyse.

Jos tästä pystytään vielä hiukan ulosantia omine keinoineen jalostamaan, noustaan mahdollisella ”kolmosella” jo parhaimpaan viidennekseen.

Macabre Omen

Gods of War – at War

Ván

4

Black metalinsa kuunnelleelle Macabre Omenin kotimaa olisi sokkotestissä kohtuu helppo arvata jo pelkän avauskappaleen perusteella, sillä sen verran tunnistettava helleeninen ote sillä on monien maanmiestensä lailla. Busukit eivät sentään levyllä soi, mutta melkoisen kattavaa joukkoa erilaisia perinneinstrumentteja duona toimiva bändi luontevana osana musiikkiaan käyttää.

Vaan eipä kreikkalaiset onneksi sentään minkäänlaiseen halpaan pillipiiparointiin syyllisty, musiikkinsa on ehtaa mustaa metallia, joka usein etenee jopa hiukan kaoottisena ja ehdottoman vauhdikkaana. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään bändin pääjehun Alexandrosin korkeuksissa hoilottava tuskainen rääkynä, jolle ulvova myllärikin olisi kateellinen. Toki mukana melodioissa sekä eri osuuksissa on aimo annos kiehtovaa pakanallista eeppisyyttä eivätkä temmotkaan aina maksimissa huitele. Tämän ansiosta kauttaaltaan pitkähköt ja haasteelliset biisit pitävät mielenkiintoa vaivattomasti yllä.

ISee, the Sea! sekä kappalekaksikko Alexandros - Ode A' ja Alexandros- Ode B' avaavat ja päättävät albumin kiehtovasti ja tarttuvasti kuin hyvän tarinan konsanaan millainen Gods of War – at War ehdottomasti onkin. Kymmenen vuoden kypsyttely on tosiaankin kannattanut, vaikka samoista aineksista olisi mahdollisuus ollut taatusti luoda vieläkin huikeampi musiikkieepos.

Niin hyvin ja vahvalla visiolla toteutettua kuin kappaleet ja koko levy onkin, olisi pienellä soundien ja sovitusten viilauksella saanut puristettua teoksesta todellisen timantin. Nyt levy jää historian kirjoihin ainoastaan yhtenä vuoden 2015 mielenkiintoisimmista black metal -julkaisuista.

Ruby the Hatchet

Valley of the Snake

Tee Pee

4,5

Johan meinaa alkaa housunetumus jöpöttämään ja heti perään kostumaan, kun Ruby the Hatchet polkaisee esikoistäyspitkänsä käyntiin Heavy Blanketilla. Onhan tätä vanhan ajan psykedeelistä huuruiludoomia kuultu viime vuosina jos vaikka minkälaista niin tyylillisesti kuin laadullisestikin, mutta näin hurmaavaa ja samalla sekä letkeää että jyräävää poljentoa en muista kuulleeni sitten vuonna 2008 ilmestyneen Jex Thothin debyytin.

Yhtymäkohtia em. genren pioneeriin on muutenkin paljon, sillä myös Ruby the Hatchet hyödyntää hienosti naissolistinsa Jillian Taylorin korvakäytäviä hivelevää ja viettelevää ääntä sekä urkujen ulinaa tunnelmanluojina tummasävyisessä maailmassaan, joka sijaitsee jossain nykyajan tuolla puolen. Albumin vahvuus on myös kaikkien kuuden kappaleen erilaisuus, sillä yhtye osaa olla hippimäisen kepeä ja maalaileva mutta myös raskaasti Black Sabbathin hengessä rullaava ja salatieteitä julistava.

Timangisen alun jälkeen meno muuttuu loppua kohden pelkästään kultaiseksi, mutta levyn draaman kaaren kannalta tämä on kuitenkin onnistunut ratkaisu. Vauhdikkaan avauskaksikon jälkeen tunnelma jäädytetään puolivälissä kiekkoa painavammaksi ja tummemmaksi loppukolmanneksen mennessä lämmön ja valon palauttamisessa takaisin ruumiseen ja sieluun.

Valley of the Snake onaito, vahva ja ytimekäs kokonaisuus. Kerrassaan mainio siirtyminen alun pienistä kohti suurempaa. Tämän julkaisun valossa tulevaisuus näyttäytyykin yhtyeelle samaan aikaan sekä loistavana että tuntemattomana.

Scorpions

Return to Forever

Sony

3

Eläkkeellä oloon kyllästyneellä Scorpionsilla on kova halu osoittaa edelleenkin haluavansa vain rokata, sillä ainoastaan yhtä kappaletta lukuun ottamatta kaikki levyn 12 biisiä kertovat enempi vähempi suoraan rockin soittamisesta ja tien päällä olemisesta. Ja jos sivuuttaa pari pakollista balladia, ovat itse biisit myös modernin jämäkkiä rock-viisuja, tyypillisellä scorpionsmaisella tatsilla esitettynä toki.

Jos viisi vuotta sitten ilmestynyt Sting in the Tail oli ihan kelpo kiekko ja tätä edeltävä Humanity: Hour I (2007) oikeinkin hyvä, vajoaa Return to Forever 2000-luvun avanneen Unbreakablen tasolle. Ei kunnioitettavat lähemmäs puoli vuosisataa saksalaista hard rockia maailmalla tutuksi tehneet miehet ole osanneet umpisurkeita levyjä tehdäkään. Eikä jälki nytkään ole missään vaiheessa luokatonta, on kyseessä sitten Rudolf Schenkerin tai Klaus Meinen kynäilemät rallit puhumattakaan ulkopuolisten säveltäjien teoksista, joita kaikista on lähemmäs puolet.

Return to Forever onkin takuuvarma, mutta samalla hititön levy. Monet näistä biiseistä kelpaisi silti taatusti useammallekin jo mainetta saavuttaneelle rokkiretkueelle, mutta Scorpionsilta saa ja etenkin pitää vaatia enemmän.