Inferno #124/2015

0 X í S T 

One Aeon

Death Shrine Offerings

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor

Paranoia

High Roller

4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt

Split 7”

Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail

3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb

Fool's Gold

High Roller

3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial

Vessel

High Roller

2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.