Inferno #141/2016

Darkness

The Gasoline Solution

High Roller

3,5

Vaikka teutonithrashiin onkin tullut perehdyttyä kolmisen vuosikymmentä, uusia tuttavuuksia tulee silti aina vastaan. Melkoisen nipun demoja ja kolme albumiakin 80-luvun loppupuoliskolla julkaissut Darkness on yksi tällaisista tapauksista. Ja kuten asiaan kuuluu, huilia on pidetty koko 90-luku ja vielä 2000-luvun alkupuolikin, kunnes veri on taas alkanut vetää paiskomisen pariin. Eri nimellä tosin, kunnes aito ja alkuperäinen, välillä laulajankin tonttia hoidellut rumpali ja lähes alkuperäinen kitaristi ovat huomanneet vanhemmassa olevan paremman varan.

Vaatimattomat 27 vuotta edellisen julkaisun jälkeen ilmestyvä The Gasoline Solution on yllättävän kipakka tapaus, jossa keski-ikäisten plösähtäneisyyden myötä usein tuleva mukavuudenhaluisuus ja tyytyväisyys asioiden nykytilaan loistavat poissaolollaan. Täysin konstailematon ja suoraviivainen paukutus ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, mutta näinkin ärhäkkäällä otteella vedetyt rallit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoisen vastustamattomia. Iskevän kokonaisuuden täydentävät osuvasti saksalaista tyylitajua parhaimmillaan edustavat hupsu levynnimi sekä niin ruma kansi, että se alkaa olla jo lähellä tyylikästä.

Tämän levyn perusteella Darknessin paluu on täysin perusteltua ja toivon mukaan lisääkin on vielä luvassa, vaikka yhtyeen toiminta ja tiedettävyys tulevat edelleenkin pysyttelemään ainoastaan undergroundissa rässifriikkien parissa.

Iron Boris

The Road to Valhöll LP

We Are the Trail/Rämekuukkeli

3,5

1,5 vuotta sitten ilmestyneellä splittiseiskalla Pigeon Huntin kanssa Iron Boris tunkeutui väkisellä tietoisuuteen, ja vaikkei kokemus ollutkaan kaikista iloisin tai unohtumattomin, nimi ainakin jäi mieleen. Tie onkin nyt avattu ensimmäistä täyspitkää varten, joten pois alta risut ja männynkävyt.

Yhtyeen musiikki on pysynyt sekä häiritsevänä että kiihkeänä eikä vinksahtaneisuudestaan ole luovuttu. Tästä omaleimaisesta otteesta iso osa kuuluu myös Asmolle, jonka repivä äänenkäyttö kiskoo ajoittain useisiin eri suuntiin sinkoilevaa musiikkia kuitenkin aina takaisin kohti musiikin synkkää ydintä. Jonkinlaista yleistä selkeytymistä on kuitenkin tapahtunut, sillä nyt irtiotot hardcoren ja metallin hybridistä yllättävistä ilmestymisistään huolimatta luonnollisemmin ja tarttuvimmin osaksi musiikkia.

The Road to Valhöll on ankaruudestaan ja haasteellisuudestaan johtuen melkoisen vaativa kuuntelukokemus. Onneksi julkaisuformaatti tarjoaa pakollisen, halutunmittaisen hengähdys- ja sisäistämistauon puolen vaihdon yhteydessä.

Sumerlands

Sumerlands

Relapse

4

Niin mielellään kuin levy-yhtiönsä haluaakin kutsua ensimmäistä täyspitkäänsä julkaisevaa Sumerlandsia all-star-bändiksi, on määritelmä kuitenkin vahvasti liioiteltu. Tekijämiehiä yhtyeestä kyllä löytyy kuten vaikkapa entinen Hour of 13 & Atlantean Kodex solisti Phil Swanson tai mm. Inquisitionia ja Power Tripiä tuottanut Arthur Rizk. Tämä kuuluukin jämäkkänä ja tasapainoisena lopputuloksena, joka ei esikoisilla ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Sumerlands ei ole ainut yhtye, joka sekä emuloi että imee itseensä 80-luvun heavy metalia ja siinä sivussa hatseja myös 70-luvulta. Sen oma kiehtova soundi syntyy kuitenkin tavasta, jolla se hönkäisee nämä vaikutteensa pihalle. Vaikka kappaleita voisi kuvailla eeppisiksi ja miehisiksi, luo niiden melankolinen tunnelma ja jollain kummallisella tavalla vähäeleinen toteutus kiehtovan ristiriidan, jonka avulla musiikki ujuttautuu salakavalasti pikkuhiljaa tajuntaan.

Mahtipontisuuden ja testosteroniuhon karttaminen voi sanoa näkyvän yksinkertaisissa kappaleiden nimissä ja siinä, ettei albumia ole ollenkaan nimetty. Tämä kuuluu myös Philin laulusuorituksissa, joista löytyy tunnetta ilman minkäänlaista ylitulkintaa. On kyseessä sitten hieman rauhallisempi kappale The Guardianin tyyliin tai Blindin kaltainen tymäkämpi vetäisy, soittajien tyylikäs linja pitää kauttaaltaan ja pysyypä levyn kokonaismittakin vielä erittäin maltillisessa reilussa puolessa tunnissa.

Suomalais-amerikkalainen Aktor tuntuu jollain tapaa lähimmältä Sumerlandsin musiikilliselta hengenheimolaiselta jos yhteneväisyyksiin ei lasketa ensiksi mainitun luomaa vinksahtanutta tunnelmaa. Tämän lasken meriitiksi kummallekin.

Wildernessking

...And The Night Swept Us Away/The Devil Within LP

Les Acteurs De L’Ombre

2,5

Pääasiassa post-etuliitteisistä tunnelmoivista black metal -julkaisuista tutuksi tullut LADLO on jälleen tehnyt korskean tyyliteltyä jälkeä niputtaessaan etelä-afrikkalaisen Wildernesskingin kaksi ensimmäistä pienen painoksen EP:tä samalle vinyylille. Vaan kuten useimpien muidenkin artistiensa kanssa, itse musiikki liikkuu ristiriitaisella tavalla mielenkiintoisesta mitäänsanomattomaan.

Vuonna 2012 heti ensialbumin perään julkaistu …And The Night Swept Us Away on kaksikosta  tuhnuisempi niin soundillisesti kuin sävellyksellisestikin. Eron huomaa erityisen hyvin nimikappaleesta, josta bonuksena löytyvä live in studio -versio toimii kaikin puolin alkuperäistä paremmin. Akustisen heleät Adrift ja Morning luovat toimivan joskin genrelle hyvin tyypillisen kontrastin koko puoliskolle.

Kääntöpuolen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen The Devil Withinin kappaletrio on edeltäjäänsä jäsennellympi ja napakampi, vaikka itse musiikilliset eroavaisuudet eivät niin suuria olekaan. Kuten olettaa saattaa, karvan yli 10 minuuttia kestävässä nimiraidassa kuullaan koko bändin repertuaari aina BM-rääkynästä ja kaahauksesta melankolisiin ja rauhallisiin osuuksiin. Polveilevuudessaan kappale onkin koko julkaistu parasta, vaikkei sekään onnistu tajuntaan itseään tunkemaan. Drift-bonus istuu hyvin kokonaisuuteen päättäen puolen outromaisena osuvasti.

Wildernesskingissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että siinä ei ole mitään erityistä vikaa saati kehumisen aihetta. Joko itse albumi tai sen vastaanottaja on tässä ja nyt tunneköyhä tapaus ja tällaisen musiikin jos minkä pitäisi riipaista pintaa syvemmällä ainakin muutamalla eri tasolla.

Inferno #124/2015

0 X í S T 

One Aeon

Death Shrine Offerings

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor

Paranoia

High Roller

4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt

Split 7”

Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail

3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb

Fool's Gold

High Roller

3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial

Vessel

High Roller

2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.