Aktor - Suomalais-amerikkalainen musiikkihullujenhuone

Kaksi vuotta sitten täysin puskista tulleen Aktorin debyyttiseiska I Am the Psychic Wars olisi ollut helppo nähdä vai yhtenä uutena projektinomaisena pienjulkaisuna porilaiselta musiikin renessanssimieheltä Jussi Lehtisalolta. Aktor on kuitenkin jotain enemmän kuten alkuvuodesta 2015 julkaistu täyspitkä Paranoia osoitti. Ja vaikka olisitkin vainoharhainen, se ei tarkoita etteikö tämä kolmikko seuraisi sinua, sillä lisää on luvassa.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #124/2015

0 X í S T 

One Aeon

Death Shrine Offerings

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen Zero Existin eli visuaalisesti näyttävämmin tavatun 0 X í S T:in ensimmäisestä täyspitkästä albumista ei pahemmin löytynyt Nil(l)itettävää. Levy tihkui synkkyyttä ja vihaa perinteiden mukaisesti joskaan ei aivan kaivatunlaisista syvyyksistä kumpuavana ja mustana kuin ilmeiset esikuvansa.

Linja pitää tuttuna ja vahvana One Aeonillakin, mitä nyt laahustaminen on aiempaa aavistuksen sutjakampaa joskaan ei yhtään kevyemmin saappain tallusteltuna. Selkeimmin tämä on aistittavissa linjakkaampana ja sujuvampana kokonaisuutena, joka kiteytyykin parhaiten eniten minuutteja keräävässä No Life to Botherissa.

Toisaalta juuri myös em. levyn päättävä kappale osoittaa niin bändin heikkoudet kuin vahvuudetkin. Monipuolisimpana vetäisynä siitä löytyy runsaasti tarttuvaa väriä, vaikka yleissävy hyvin tummana kauttaaltaan pysyykin. Tässä valossa edeltävä biisiviisikko näyttäytyykin hyvänä joskin tasapäisenä massana, josta yksilöt eivät nouse esiin.

Vaikka 0 X í S T petraakin sopivasti kakkosellaan, jää arkun kansi vieläkin hieman rakoselleen. Josko jo seuraavalla julkaisulla riihimäkeläiset osaisivat takoa muutaman arkunnaulan lisää ja loput tiukemmalle niin että maallinen tomumaja saisi maatua rauhassa maailman loppuun saakka.

Aktor

Paranoia

High Roller

4,5

Loppuvuodesta 2013 täysin tyhjästä ilmestyneen, huikean vinyylisinkulan molemmilla puoliskoilla yllättänyt Aktor tekee esikoislevyllään samat temput. Suurempi yllätyksistä on, että porilainen mainio musiikkihörhö ja mm. Circlestä tuttu Jussi Lehtisalo yhdessä bändikaverinsa Tomi Leppäsen sekä amerikkalaisen metallin monitoimimiehen Professor Blackin kanssa ylipätään julkaisee lisää musiikkia Aktorina. Pienempi yllätys taasen on, että albumi on kokonaisuutena yhtä kova mitä aiemmin ilmestynyt seiskakin.

Kuten voi olettaakin, Paranoia on näennäisesti normaalia 70-lukulaista kevyt hard rockia Blue Öyster Cultin ja Bachman-Turner Overdriven kaltaisten yhtyeiden hengessä. Omituisen vinoutuneen ja levyn nimen mukaisen sävyn musiikkiin tuovat kumminkin härskisoundiset synakuviot sekä omintakeiset yllättävät osuudet että hypnoottiset rytmitykset kertosäkeiden ollessa lähes poikkeuksetta puhtaan hittimäisiä. Too Young to Die ei esimerkiksi tartu tukkaan useammallakaan kuuntelukerralla, mutta sen kertosäe jää heti kerrasta pipodiskoon pyörimään.

Vaikka Aktor osin psykedeelistä ja vielä enemmän retroa onkin, ei sitä pidä sekoittaa missään nimessä mihinkään juuri nyt suosittuun raskas rock tyyliin. Sen biisit ovat rennon rullaavia ja vauhdikkaita sekä tunnelmaltaan oudon ja ristiriitaisen iloluonteisia, vaikka niistä tarkemmalla tutustumisella pimeyttäkin löytyy erityisesti sanoituksista. Juuri tällaista lähestymistapaa vanhaan ei kukaan ole vielä tainnut tajuta tehdä.

Nasevaan, 35 minuutin mittaiseen Paranoian kuunteluun on ihastuttavan että pelottavan helppo jumittua. Hoitoon ei kuitenkaan kannata ainakaan ihan heti hakeutua, vaikka alkaisitkin kuulla outoja ääniä ja kokea että sinua seurataan. Todennäköisesti ne ovat vain osa musiikkia ja siitä kiinnostuneita ikkunoiden ja ovien taakse kertyneitä naapureita.

Iron Boris/Pigeon Hunt

Split 7”

Brown/Johnny Park Avenue/Rämekuukkeli-levyt/We Are the Trail

3

Usean eri tahon yhteistyöhankkeena synnytetty yhteisjulkaisu kotimaisilta Iron Borisilta ja Pigeon Huntilta on kaikilta osin syvää undergroundia jos mikä. Iron Borisin kiihkeästi soiva biisikaksikko kun käsittelee maailmanlopun lähestyessä iskevää nekrofilia-aaltoa kaaottisesti sinkoilevan spilttikaveri Pigeon Huntin uhotessa tuovansa hajun takaisin paskaan neljällä kappaleellaan. Mistään fetisismisestä shokkirokista ei kuitenkaan ole kysymys kummankaan puoliskon kohdalla.

Iron Boris mesoaa kiihkeästi meluisaa metallin ja punkin hybridiä, jossa on omanlaisensa vinksahtanut yleissävy. Avausraita End Note hyökkää varoittamatta suoraan päälle Back to Our Gravesin tahkotessa samoin musiikillisin keinoin mutta keskitempoisena. Molemmat napakat vedot sisältävät yllättävääkin vaihtelua, joka ainakin näin pienissä erissä tarjoiltuna tekee kuuntelukokemuksesta mukavan hengästyttävän ilman ärsyyntymiskynnyksen ylitystä.

Kääntöpuolella PigeonHunt kimpoilee äkkiväärästi minuutin rykäisyllään sinne sun tänne ja takaisin. Meno onkin kuin hullujenhuoneen skitsofreenikkojen osastolla ennen aamulääkkeiden jakoa kaikkien rääkyessä samaan aikaan täydellä volyymilla omia harhojaan julki. Tällaisestäkin musiikiksi kutsuttavasti äänten sekamelskasta voi silti pitää kunhan sellaista ei kuuntele liian usein. Kysymykseen onko Pigeon Hunt sitten hyvä genressään en edelleenkään tosin osaa vastata, kun en edes osaa nimetä sen edustamaa tyylilajia.

Metallimiestä Iron Borisin puolisko viehättää enemmän, vaikka splitti eroavaisuuksistaan huolimatta yhtenäinen ja timmi julkaisu onkin. Yliannostusta kannattaa kuitenkin välttää eikä tätä kannata ainakaan stressinpoistolääkkeenä kokeilla.

Iron Lamb

Fool's Gold

High Roller

3,5

Kukaan rock-musiikista vähänkään mitään ymmärtävä ei voi väittääkää etteikö tukholmalainen Iron Lamb kuulostaisi Motörheadilta eikä saatekirjeessä edes yritetä peitellä millään tapaa Fast Eddie Clarkin aikaisen kokoonpanon palvontaa. Eihän bändissä tietenkään ole miehekkyyttä kuin noin neljäsosan verran Lemmyn vasemman jalan buutsin tilavuudesta, mutta tämä ei tee Iron Lambin kakkoslevystä millään lailla hävettävää divaritason palvontaa, vaan siltä löytyy jopa oma ilme ja meriitit.

Fool's Goldinmaskuliinirock ei ole yhtään lammasmaista, mutta esikuvaansa verrattuna ero on silti likimain sama kuin pyyhkisi takalistonsa kolmikerroksisella Lambilla kaskikymppisen santapaperin sijasta. Vaan eipä ääneltään lähes herra Kilmisterin äpäräpojasta käyvä Daniel Bragmanin porukka edes yritä olla yhtä karski tai raju, vaan sen kappaleissa on kauttaaltaan hienosti ja salakavalasti mukaan ujutettua pikkunättiä melodisuutta, josta jopa tytötkin voisivat tykätä. Äärimmilleen tämä on viety albumin puolivälistä luonnollisen paikkansa löytäneellä, tyylikkäällä ja lähes tyylipuhtaalla goottirock-viisulla Leave Me Be, jonka laulusta vastaa mestari itse eli Rob Coffinshaker.

Minkäänlaista kissankultaa levy ei siis todellakaan ole. Mm. Repugnant, Dismember ja General Surgery yhteyksistä tutut Motörheadin palvojat ovat onnistuneet melko hienosti jalostamaan ja muokkamaan oman tyylistä musiikkia, vaikka perusta ilmeisenä kuuluukin. Tällaisenaan Fool's Gold on kiehtova ja ihastuttava kiekko, johon kuitenkaan ei pysty rakastumaan.

Trial

Vessel

High Roller

2,5

Lähtökohdiltaan Trialin Vessel on juuri sellainen levy, jollaisia ruotsalaiset heavy metalistit ovat jo vuosia tehneet ja vieläpä varsin hyvin. Kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan ja lähes oikeanlaisina. Kitaristit vinguttavat parastaan ja tuottavatkin mukavia melodioita ja juoksutuksia, biiseissä on hyvä draivi vaikka lähes eeppisen doom metalin puolella välillä käväistäänkin ja laulajankin palkeista lähtee riittävästi korkeita ääniä. Lopputulos ei myöskään ole teennäinen tai tunneköyhä, mutta joitain siitä pahasti silti puuttuu.

Niin hyvin kuin monipuolinen materiaali onkin sävelletty ja sovitettu, eikappaleista silti tahdo saada otetta niin mistään. Pahimmillaan musiikki kuulostaa jopa sekavalta vaikkei sitä liian täyteen olekaan tungettu missään kohtaa. Ärsytyskynnyksen ylittää ajoittain myös Linus Johsanssonin korkeuksiin nouseva laulu, joka tällöin tuntuu enemmän väkinäiseltä tehokeinolta kuin luonnolliselta tavalta tulkita tekstejä.

Vessel ei ole missään nimessä huono levy, vaan siinä on paljon enemmän hyvää kuin useimmissa genreveljissään. Jollain tapaa kuitenkin kaikki hyvä sillä joko nollautuu tai vähintäänkin tasapäistyy keskinkertaiseksi. Minä niin mielelläni tästä tykkäisin paljonkin, mutta kun en vaan voi.

Inferno #111/2013

Aktor

I Am the Psychic Wars 7”

Full Contact

4,5

Kun yhdistetään porilainen outous (Lehtisalo&Leppänen) amerikkalaiseen Blue Öyster Cultin kaltaiseen melodisen kepeään hard rockiin, jota tulkitsee mainiosti underground heavy metalissa kannuksensa ansainnut myyttinen hahmo Professor Black, on tuloksena jotain erityisen hienoa sekä kiehtovaa.

Aktorin kumpaisenkin kappaleen ainutlaatuisuus löytyy sen tavasta yhdistää yksinkertaista ja pirun tarttuvaa sekä melodista, vahvasti 80-luvun alkupuolelle tuoksahtavaa kevyt hard rockia/metalia, ja ympätä mukaan ennakkoluulottomasti aimo annos psykedeelisyyttä ja hyppysellinen jos toinenkin melankolisuutta. Ajattomalta kuulostava seos ei kuitenkaan jää vellomaan rauhallisesti paikallaan pienelle piirille tarkoitetussa omassa hienoudessaan, vaan se kurkottaa avoimesti ja kutsuvasti ulospäin kohti suuria yleisömassoja.

Leppoisasti viime minuutille saakka laukkaavalle nimikappaleelle viimeisen silauksen antaa lähes alati taustalla oleva mielipuolinen kosketinpimputus, joka erillisenä raitana kiristäisi vain hermoja. Kääntöpuolen Buried by the Sea on eri osuuksineen ja rytmityksineen jo lähes progea ja selkeästi A-puolta haastavampaa ja häiriintyneempää, vaikka pohjimmiltaan senkin juuret ovat samasta lähteestä.

Nähtäväksi jää, julkaiseeko Aktor koskaan täyspitkää albumia ja jos, niin pystyykö se ammentamaan mieliensä syövereistä täyden joukon näin sopivasti toisistaan eroavia, mutta silti yhtenäistä kokonaisuutta tukevia Top 40 -ominaisuudella ja omituisuudella varustettuja kappaleita.

Avatarium

Avatarium

Nuclear Blast

3,5

Doom metalin legendan Candlemassin parin vuoden takainen päätös lopettaa levytysuransa Psalms for the Deadiin (2012) kuulostaa näin jälkikäteen hieman kummalliselta, sillä nyt sen pääasiallinen biisinikkari Leif Edling julkaisee vastaavanlaista materiaalia reilusti alle vuoden kasassa olleen Avatariumin nimissä. Bändikavereiksi on saatu jamppoja, jotka ovat tulleet tutuksi mm. Evergreyn ja Tiamatin riveistä, mutta nimeltä mainitsemisen arvoinen kaikista on vahvaääninen Jennie-Ann Smith.

Viisikon musiikista pitäisi kuulua niin Jethro Tull, Blue Öyster Cult, Rainbow kuin 60-luvun musiikkia ja pop, ja kyllähän muutamasta riffistä kuuluu Black Sabbath lähes suoraan puhumattakaan Ritchie Blackmorea kunnioittavista kitarasooloista tai Jethro Tullin kaltaisista akustisista pätkistä. Avatarium ei kuitenkaan rokkaa trendikkään retrosti, vaan se paiskoo vallan raskaalla otteella klassista doom metalia aivan kuten Candlemasskin teki 30 vuotta. Myös laulajattaren laaja-alainen äänenkäyttö muistuttaa Ruotsin ykköstuomionjulistajan parhaimpia solisteja ja kehtaanpa vielä lisäksi väittää, ettei perinnedoomia ole naisen toimesta näin komeasti laulettu varmaan koskaan.

Niin jylhästi ja sujuvasti kuin porukka leiviskänsä hoitaakin aina mainion massiivisesta Moonhorse-avauskappaleesta loppuun saakka, jää kappaleilta kuitenkin kaipaamaan vieläkin uskaliaampia irtiottoja, syvemmälle vaikutteisiinsa sukeltamista sekä seoksen tehokkaampaa hämmentämistä. Osaamisesta tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, ainoastaan uskalluksesta ja maltista kehitellä kappaleita ajan kanssa. Nähtäväksi jää, onko Avatarium sittenkin pelkkä projekti, vai onko siitä jopa genrepioneerin manttelinperijäksi.

The Country Dark

Dead Man's Handjob

Big Money Recordings

3

Reilu vuosi sitten yksi Suomen kieroimmista ja punaniskaisimmista orkestereista julkaisi oudolla tavalla maittavan ja kiihdyttävän debyyttinsä. Nyt baareissa ja teurastamoissa tapahtuneista lahtaus- ja abduktiohommista on siirrytty pornobaareissa ja syrjäisissä mökeissä tapahtuviin erilaisiin tavallisuudesta poikkeaviin rakkaudenosoituksiin, jotka kuuluvat jokaisen kunnon rivologin päiväunelmiin.

The Country Darkin omalaatuinen tulkinta kantrista psycho/rockabilly ja garage rock -vaikuttein on jalostunut ja perversiöitynyt huomattavasti entisestään ja löytyypä sieltä täältä myös jopa surf rockiakin. Jos kehitys onkin lähes aina tervetullut asia, jää Dead Man's Handjobilla luu vetävän käteen silti aiempaa useammin. Ikään kuin kaikkien tuntemasta ja sosiaalisesta kylähullusta olisi tullut huhujen kohteena oleva erakoitunut vanhapoika, johon lyhytkestoisen, vain puolituntia kestävän kontaktinkin solmiminen on hankalaa.

Härskeiten levyltä toimivat heti alussa ytimeen porautuva Buttplug, Shemale, Cockteasin' Chick, Raving Mad sekä leppoisa lopetus Wank Alone. Näiden väliin jäävät kuusi muuta pornopiisiä eivät aivan samanlaista kiihotuksen tilaa pysty nostattamaan. Dead Man's Handjob tuntuu väkisinkin hiukan kylmältä, vaikka ammattilaisen ottein se asiansa hoitaakin.

Hell

Curse And Chapter

Nuclear Blast

4,5

Vuonna 2011 ilmestynyt Hellin yhdistetty debyytti&comeback-levy osoitti, että melkein heavy-historian hämäriin unohtuneella veteraanilla on nykyäänkin painavaa ja ihan relevanttia esitettävää kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeenkin. On melkoisen hämmentävää, että vaikka pelkkiä uusiksi vedettyjä vanhoja veisuja sisältävä Human Remains lupailikin hyvää, on puolet uutta ja vanhaa sisältävä Curse And Chapter näinkin timanttinen kiekko.

Brittien tyyli muistuttaa edelleen vahvasti 80-luvusta, mutta niin kitaristin kuin albumituottajankin pestiä hoitavan Andy Sneapin ansiosta lopputulos soi kerrankin onnistuneen modernisti ja erittäin jämäkästi. Curse And Chapter on edeltäjäänsä huimasti teatraalisempi ja se muistuttaakin niin kappaleiltaan kuin kokonaisuudeltaan sekä kauhumaisella ilmapiiriltään teema-albumia, vaikka näin ei ilmeisesti olekaan.

Suurta osaa tässä vaikutelmassa näyttelee myös David Bowerin omalaatuisen osuva laulutyyli, josta voi löytää jopa Geddy Leetä, mutta ennen kaikkea King Diamondia ja Lizzy Bordenia. Edellämainitun kaksikon musiikkiin löytyy myös selkeitä yhteneväisyyksiä musiikin monipuolisuuden, vahvojen melodioiden sekä tarttuvien kertosäkeiden muodossa, joista yhtenä parhaimpana esimerkkinä eeppisesti ja massiivisesti jyräävä sekä takuuvarman tarttuvan kertosäkeen sisältävä Darkhangel.

Levyn avauskolmannes on todella vakuuttava hittikimara, jonka jälkeiset kappaleet eivät ole yhtään sen huonompia, mutta vaativat vain paneutumista alkua enemmän. Seuraavalle julkaisulle jää parantamisen varaa ainoastaan pikkiriikkisen verran: usein viiden minuutin pintaan ja reilusti ylikin menevistä biiseistä voisi höylätä pois muutaman hennon lastun sieltä täältä, jolloin tunnin mittaisesta kokonaisuudestakin saisi entisestäkin nasevamman.

Helvetti soikoon, tällaista herkkuyhdistelmää ei tällä vuosituhannella ole näin onnistuneesti tehty.

Lord Fist

Wordless Wisdom of Lord Fist MLP

Full Contact

4

Mainion Spark for the Night -debyyttidemon viime vuonna julkaissut Lord Fist julkaisee uudet neljä kappaletta, mutta nyt taakse on saatu Ektron sisarlafka Full Contact ja formaatiksi vinyyli. Äärimmäisen perinnetietoista heavy metalia soittavien mikkeliläisten päätyminen porilaisen huomaan ei varsinaisesti yllätä, toimiihan porukka pitkälti musiikkinsa suhteen samanlaisella tinkimättömällä asenteella ja pieteetillä kuin vaikkapa Solitaire tai Ranger.

Minikiekon avaavassa Lordof the Nightissa on jotain samankaltaista vastustamatonta ja vauhdikasta tarttuvuutta kuin demon käynnistäneessä Super Sailorissa, vaikka piirun verran jälkeen jäädäänkin. Muutoinkin musiikin suuntaviivat on pitkälti samat kuin aiemminkin, mutta sävellyksiä on selkeästi pähkäilty enemmän korottaen samalla yleistä haastavuus- ja vaikeuskerrointa. Näin toimenpiteiden seurauksena yhtyeen oma ilme on entistä erottuvampi ja vakavampi.

Wordless Wisdom of Lord Fist ei soi nykyajalle tyypilliseen tapaan ahdettuna ja täysillä, vaan vapaasti täysin hengittäen ja iSukupolven mielestä epäilemättä auttamattoman kämäisesti. Laulaja-kitaristi Perttu Koivusen ääntä tai kitarointia yhdessä Niko Kolehmaisen kanssa voi kuvailla jopa ujoksi ja herkäksi, mutta osaamisen puutteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaan kyseessä on ennen kaikkea kokonaisuutta palveleva tyylikeino 80-luvun suurelta yleisöltä pimentoon jääneiden hämärämpien esikuvien mukaisesti.

Lord Fistin nuorten miesten musiikki onnistuu kaikessa vanhakantaisuudessaan kuulostamaan tuoreelta, koska sitä tehdään jääräpäisesti ja mitään häpeilemättä täydellä sydämellä. Kuinka monesta jo paikkansa vakiinnuttaneesta vanhasta jäärästä tai tuoreesta modernista yrittäjästä voi sanoa samaa?

  

Wasted

Here Comes the Darkness

Combat Rock Industry

4,5

Lähes täysikäiseksi ehtinyt Wasted on kypsynyt todella tyylikkäästi viidennelle levylleen unohtamatta kuitenkaan poikamaista virnistystään. Yhtyeen punk rockissa painopiste on nyt siirtynyt askeleen verran kohti jälkimmäistä määritelmää, mutta edelleen kaiken lähtökohtana olevasta ensin mainitusta genrestä jäljellä ovat mm. napakkuus ja usein myös tempo.

Porukan soitto- ja äänityshommista vuosien varrella keräämä runsas kokemus näkyy Here Comes the Darknessilla siinä, että sen 25 minuutista ei löydy yhtään turhaa eikä sen kymmenessä kappaleessa ole yhdessäkään mitään ylimääräistä. Kaikki sanottava esitetään niin kiihkeästi, napakasti ja sellaisilla koukuilla varustettuna, että saalis liikkuu takuuvarmasti ja käy pyydykseen on kyseessä sitten hilpeämmin tai melankolisemmin soiva rokkipala tahi punkkirepäisy. Juuri muikeasti vaihteleva, mutta silti saumattomalta kuulostava kokonaisuus tekee julkaisuista julmetusti kuuntelua kestävän vaikka sitten useaan kertaan peräkkäin toistettuna.

Pimeyden keskellä kirkkaimpina kiintotähtinä loistavat avausrepäisy ConcereteWasteland, Death Bells, levyn nimiraita, Tragedy sekä komeuden päättävä How Did I Get Here? Näiden nostaminen esille ei kuitenkaan millään muotoa vähennä loppuviisikon valovoimaisuutta.

Here Comes the Darknessista huokuva aitous ja mukaansatempaavuus on sitä luokkaa, että on sääli jos se jäisi ainoastaan suomalaisten tai punkkareiden tietoisuuteen.

3 x Jussi Lehtisalo

© Sami Sänpäkkilä

Jussi Lehtisalosta ja pyörittämästään Ektro Recordsista ovat varmasti kuulleet lähes kaikki, jotka vielä ostavat harvoista jäljellä olevista levykaupoista useita levyjä vuodessa ja joista yhtäkään ei ole buffattu TV:ssä tai paskalehdistössä. Monille herran eksentrinen ja laaja musiikkimaku sekä musiikilliset kiinnostuksen kohteet saattavat olla myös tuttuja, julkaiseehan herra aktiivisesti levyjä Circlen lisäksi mm. Arkhamin Kirjaston, Pharaoh Overlordin, Steel Mammothin ja Rättö ja Lehtisalon nimissä. Tästäkin pitkään jatkuneesta eri artistinimien, julkaisujen ja tuotteliaisuuden sekamelskasta huolimatta Jussin tekemiset jaksavat lähes poikkeuksetta ihmetyttää ja yllättää, vaikka ne eivät aina häränsilmään osuisikaan.

Vielä tämän vuoden aikana uutta materiaalia pitäisi olla tulossa niin Aktorilta, Circleltä kuin Falconiltakin (ex-Circle). Sanokaapa yksikin toinen muusikko, joka operoisi samaan aikaa näinkin laajalla skaalalla?

Tulevat & tuoreet Lehtisalo-julkaisut Top 3: