CRONIC DISORDER
Torture Test
Mighty Music
Amerikkalaista Cronic Disorderia on hehkutettu underground skenessä jo
jonkin aikaa ja onpahan orkesteri ehtinyt jo muutama vuosi sitten julkaista
ensimmäisen omakustannetuotoksensa. Torture Test on kuitenkin orkesterin
debyytti tanskalaiselle Mighty Music lafkalle. Lähes joka arvostelua Cronic
Disorderia on verrattu myöhäisempään Sepulturaan ja ei
suotta. Kyllä pojat ovat Chaos AD:nsä ja Roots Bloody Rootsinsa kuunnelleet.
Eihän tämä mitään suoraa apinointia ole vaan kyllä Cronic
Disorderin teknisessä ja keskitempoisessa death/thrash musiikissa omaakin
juttua on.
Ongelma vain tuppaa olemaan, että kappaleet eivät ole
tarpeeksi teknisiä mutta eivät myöskään tarpeeksi
suoraviivaisia upotakseen tajuntaan. Käteen ei musiikista paljoakaan jää ja
lopputulos on varsin hengetön ja vaisu. Kotimaassa esim. Jane Doe 69 tekee
tämän paljon paremmin.
4/10
DECEASED
Behind the Mourner's Veil
Relapse Records
Trendejä tulee ja trendejä menee mutta Deceased on jaksanut pakertaa
jo 15 vuoden ajan. Ainoan oikean heviasenteen ja musiikin puolestapuhujana
tunnettu King Fowleyn luotsaama Deceased julkaisee nyt kuudennen levytyksensä,
joka on jatkoa vuoden takaiselle "Supernatural Addiction" täyspitkälle.
Behind the Mourner's Veil tarjoaa kolmen uuden kappaleen lisäksi neljä coveria,
joilla Deceased osoittaa kunnioitustaan omille vaikuttajilleen (Tankard, D.R.I.,
Warfare ja Anthrax) ja hyvinhän nuo coverit toimii tuttuun Deceased tyyliin.
Omat kappaleet ovat taattua laadukasta Deceased materiaalia ja bändin
omintakeinen tyyli yhdistää voimakkaat 80-luvun heavy/speed/thrash/death
metal vaikutteet toimivaksi moderniksi 2000-luvun metalliksi josta ei energiaa
puutu.
Deceased on niitä harvoja orkestereita joiden retro henkinen musiikki
toimii aidosti ja bändi soittaa suohon lähes kaikki nuoremmat yhtyeet,
jotka pääosin tyytyvät vain hengettömästi kopioimaan
metallin pioneerien klassikkoriffejä ja kappaleita. Bändin parilla
viime levyllä esittelemä hieman melodisempi paahto on tuonut uusia
ulottuvuuksia musiikkiin ja tätä MCD:tä kuunnellessa toivoisi,
että levy olisi täyspitkä ja että siinä olisi enemmän
omia kappaleita. 9/10
EM SINFONIA
Intimate Portrait
Hammerheart Records
Alunperin Broken Hope nokkamiehen Brian Griffinin sivuprojektina
mutta sittemmin täydeksi bändiksi kasvanut Em Sinfonian toinen levytys "Intimate
Portrait" on varsin kunnianhimoinen ja omaperäinen levytys. Amerikkalaisen
doom metallin pioneerien (mm. Evoken, Morgion, Novembers Doom jne) suosion
myötä myös uusia yrittäjiä putkahtaa ilmoille. Em
Sinfonian musiikki on keskitempoista synkistelyä yhdistettynä koskettimilla
hyöstettyyn hieman progressiiviseen doom-death metalliin varustettuna
puhtaalla naislaululla sekä miesörinällä. Onhan tätä tehty
Euroopassa jo aiemminkin mm. Dominionin (R.I.P.) toimesta joten ei tämä mitenkään
täysin mullistavaa ole. Kitaroilta toivoisi hiukan muhkeampaa ja jämäkämpää soundia
sekä musiikilta ajoittain hieman raskaampaa ja hitaampaa poljentoa. Levyltä löytyvä cover
versio Iron Maiden "Revelation" klassikosta tuo alkuperäiseen
uutta väriä ja toimii hyvin alkuperäistä hitaamallakin
temmolla. Kaikenkaikkiaan Em Sinfonia on kuitenkin hyvä lisäys Amerikkalaiseen "doom" skeneen
ja lupaava tulokas jota kannattaa tämän tyylisuunnan fanien pitää korvalla. 7/10
FLOTSAM AND JETSAM
My God
Metal Blade
Harva 80-luvulla uransa aloittanut speed/thrash bändi on enää hengissä,
mutta Flotsam And Jetsamin järjestyksessään kahdeksas albumi
osoittaa, että ainakin yksi niistä harvoista on säilynyt. F&J:n
kahta ensimmäistä levytystä voidaan pitää speed/thrash
metallin klassikkoina, mutta niiden jälkeen orkesterin ura kääntyi
laskuun ja yhtye jäi musiikillisesti polkemaan hieman paikallaan - musiikki
eli eteenpäin ja levyiltä löytyi muutama hyvä kappale mutta
loppu materiaali oli enemmän tai vähemmän täytemateriaalin
kuuloista. Bändin tunnusmerkkinä on ollut vokalisti Eric AK:n massasta
erottuva vokalisointi, joka on taantunut jonkin verran alkuaikojen korkealta
ja kovaa vedetyistä kiekaisuista. Hattua täytyy yhtyeelle nostaa,
sillä sen verran sinnikkäästi orkesteri on puurtanut eteenpäin
miehistönvaihdoksista ja manageriongelmista huolimatta.
My God kuullostaa
energiseltä ja parhaalta F&J levyltä aikoihin. Tietty biisien
hienoinen samankaltaisuus vaivaa levyä vieläkin, mutta kyllä levy
kuullostaa kuitenkin varsin monipuoliselta kokonaisuudelta. Levyltä löytyy
niin menopaloja kuin rauhallisempiakin kappaleita ja tämä on oikein
oiva levytys tutustua orkesteriin mikäli aiemmin ei sitä ole tehnyt.
Flotsam And Jetsam näyttää My God levyllä hyvin nuoremmille
trendimetallisteille kuinka hyvää ja omaperäistä metallia
osataan vieläkin tehdä. 7/10
NIGHT IN GALES
Necrodynamic
Massacre Records
Vaikka saksalainen Night in Gales on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa,
on bändi ainakin allekirjoittaneelle täysin uusi kokemus. Ennakkoluuloja
oli sen verran, että odotin jotain tusina retro-thrash meininkiä,
mutta kuuntelukokemus olikin varsin positiivinen kokemus. Musiikki liikkuu
jossain melodisen thrash/death metallin välimaastossa, mutta onneksi kappaleet
eivät ole pelkkää paahtoa alusta loppuun vaan tempoa osataan
pudottaa paikka paikoin sekä viljellä tarttuvia ja äkäisesti
surisevia mättöriffejä. Monipuolisuutta siis löytyy, varsinkin
kun vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasta ajoittaiseen lähes örinään.
Rumpali takoo kannujaan varsin mallikkaasti ja mielenkiintoisesti ja parhaimmillaan
bändi yltää lähes Testamentin Demonic levyn kaltaiseen
rytinään ja energiaan. Necrodynamic on varsin jämäkkä ja
tiukka paketti ruotsalaisen Witcheryn hengessä. 7/10
NO RETURN
Self Mutilation
Listenable Records
Ranskalainen No Return on taas yksi orkesteri, josta aikaisemmin ei ole minkäänlaista
havaintoa. Vaikka levyn nimi onkin varsin korni ja kliseinen, niin musiikissa
ei itsessään ole mitään varsinaista vikaa. Bändi tykittää varsin
jämäkästi ja tarkasti hieman futuristista death/thrash metalliaan
ja eikä ihme sillä onhan Self Mutilation jo yhtyeen viides levy.
Eihän tämäkään levy mitään suuria yllätyksiä tarjoa
eikä omaperäisyydellä pääse kehumaan, mutta yhtyeen
tanakka ote sekä varsin tarttuva ja tekninenkin mättö on helposti
genren keskivertoyrittäjien yläpuolella. Keikalla tällainen
meininki toimisi varmasti vieläkin paremmin kuin levyllä. Huolimatta
levyn 36 minuutin kestosta, alkaa levyn puolivälissä tylsistyttämään,
kun biisejä ei enää tahdo erottaa toisistaan. Jonkin verran
levyä vetreyttää muutama melodinen ja mielenkiintoinen kitarasoolo/kosketinluritus,
mutta koko levyä ne eivät jaksa pelastaa. Jos tämä olisi
tehty 80-luvulla Sepulturan Beneath the Remainsin aikaan, olisi No Return saattanut
olla kovempikin nimi, mutta nykyaikana se tahtoo upota muiden keskinkertaisten
levytyksien suohon. 6/10
