Kaikkea se saksalainen ahdistunut muusikko keksii, kuin uuden metalligenren.
Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen
Siinä missä Venomin Black Metal -albumi (1982) määritteli uudenlaisen musiikkityylin Possessedin Death Metal -kappaleen (1985) yhdessä Death-orkesterin kanssa nimetessä kokonaisen genren, on Bethlehem pitkälti yksin vastuussa dark metalin synnystä. Eikä vain kastamalla sitä debyyttialbuminsa mukaan, vaan antamalle sille myös merkittävän musiikillisen alkusykäyksen, jossa pimeys oli kaukana hämärästä. Dark Metalilla päivä painuu mailleen ja koko sen keston ajan vallitsee yön musta ja lohduton pimeys.
Thrashia veivanneesta Morbid Visionista lätkimään lähteneet basisti Jürgen Bartschin sekä kitaristi Klaus Mattonin lähipiirissä osin oman käden kauttakin tapahtuneet useat kuolemantapaukset sekä yleinen masentava ja urbaani ilmapiiri että henkinen lamaantuminen imaisivat kaksikon mustaan aukkoon. Ainoa pakotie ja selviytymiskeino syvistä sielun syövereistä kohti valoa oli luoda musiikkia, joka kumpuaisi suoraan alitajunnasta. Alkoholi ja tupakka saivat kilpailevan ja äärimmäisen tehokkaan luonnonmukaisen lääkkeen, jonka ansiosta rumasta syntyikin jotain kaunista ja lohduttavaa.
Albumin ajaton vahvuus piilee siinä, että vaikka se on niin tuotannoltaan kuin biiseiltäänkin varsin yksinkertaista ja ajoittain jopa hiukan kömpelöä, piilee sen melodioissa ja yleisessä raskaassa ilmapiirissä omalaatuista syvälle porautuvaa tenhoa. Tähän päästäkseen yhtyeen ei tarvinnut käyttää mitään ylimääräisiä kuorrutuksia kuten naislauluja tai edes juurikaan koskettimia, sillä perinteisellä kitara-basso-rummut-laulu kombinaatiolla luodut tunnelmat ovat enemmän kuin riittäviä.
Osasta Dark Metalin kappaleista löytyy myös yllättävät hetkensä, ja yleensä juuri silloin kun sen tasaiseen piinaavaan mateluun on alkanut uppoutua. Bändi saattaa herättää kuuntelijansa takaisin reaalimaailmaan vetelemällä avokämmenellä ympäri korvia lyhyellä blast beat-kaahauksella tai yllättävällä, jopa lohdullisia säveliä sisältävällä tunnelmanmuutoksella vain palatakseen takaisin luojiensa omaan päänsisäisen ahdistavan olotilan kuvailuun. On helppoa kuvitella, että juuri tällaiselta syvä masennus tuntuu niine harvoine hyvine hetkineen.
Jos musiikki onkin selkeästi korvin kuultavassa ahdistuneisuudessaan painostavaa, onnistuu se jollain ihmeen keinoilla lääkitsemään myös kuuntelijaansa. Esimerkiksi Funereal Owlbloodia kuunnellessa on helppo ymmärtää Bartschin ajatusmaailmaa omien samaa kehää pyörien yöllisten ja painostavien ajatusten purkautuessa syksyisen aamun sarastuksessa.
Esikoisensa jälkeen orkesteri on laajentanut levy levyltä niin musiikillista kuin sanoituksellista repertuaariaan uppoutumalla entistä syvemmälle hulluuteen ja surrealistisiin teemoihin molemmilla saroilla. Seuraajallaan Dictius Te Necarella (1996) (latinaa, suomeksi sinun tulee/pitää tappaa itsesi) oli vielä kiehtova julkaisu, mutta lukuisten miehistönvaihdosten myötä (mm. kolme rumpalia ja kitaristia sekä yhdeksän eri laulajaa) bändi tuntuu kadottaneen näkemyksensä pahan kerran. Tai ehkä sen ainoalla alkuperäisellä jäsenellä Jürgen Bartschilla menee vain nykyään liian hyvin, sillä Bethlehemin tapauksessa taide syntyi todellakin kärsimyksestä ilman minkäänlaista romantisointia.
Ei ole kovinkaan yllättävää, että mm. omien sisäisten demoniensa kanssa pitkään kamppaillut ja niitä musiikiksi kääntänyt Niklas Kvarforth on nimennyt Dark Metalin yhdeksi suurista vaikuttajistaan. Tämä on varsin selkeästi aistittavissa etenkin Shiningin alkupään tuotannossa ja onpahan Niklas ehtinyt vaikuttamaan Bethlehemin vokalistinakin vuosina 2009-2011 kahdella toistaiseksi uusimalla julkaisuilla
Julkaistu Inferno #102/2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti