Inferno #169/2019

Aria

Curse of the Seas

Sliptrick

3,5

Venäjän Iron Maideniksi tituleerattu Aria on kotimaassaan iso bändi, mutta yli 30 vuotta kestäneestä  ja lukemattomista levyistään huolimatta muualla kulttisuosikki. Curse of the Seas voi parantaa tilannetta, onhan sen miksannut Roy Z ja pääesiintyjäkeikka käppähevareiden pyhiinvaelluskohteessa Keep It True -festareilla on sekin hyvästä. CD:n maksimimittoja hätyyttävästä albumista olisi pitänyt vain karsia kolmannes, vaikka selkeää jämää ei seassa ole. Eksoottisesta laulukielestään ekstrabuustia saavat tasavahvat biisit kärkenään Smoke without Fire ja pitkä nimikappale muodostaisivat näin iskevämmän kokonaisuuden.

Attika

When Heroes Fall RE

Pure Steel

2,5

Attikan alun perin kasettina vuonna -91 julkaistusta kakkoskiekon When Heroes Fall CD-painoksesta on aikaa neljännesvuosisata, joten aika lienee kypsä uusinnalle. Levyn voi rehellisesti sanoa olevan unohdettu, mutta kumminkin kaukana klassikosta. Pumpun Amerikan mallin power/heavy-metalli on musiikillisilta, soundillisilta ja tunnelmallisilta lähtökohdiltaan kyllä kiehtovaa, mutta sävellyksiltään taas sen verran yksioikoista, että kevyehkö alkuintoilu lopahtaa pian ensikolmanneksen jälkeen. Suositeltavissa vain käppäilyn todellisessa ytimessä oleville.

Bethlehem

Lebe Dich Leer

Prophecy

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Bethlehemin nimetön albumi oli lähes täydellinen pakkaus yhtyeen aina 90-luvun alusta tutuksi tekemää hyvin intensiivistä dark metalia, jossa osin kokeellisemmilla elementeilläkin sävytetty black/doom metal -hybridi on aina ollut täysin omia polkujaan kulkevaa. Monikaan asia ei tänä aikana ole muuttunut rumpalia lukuun ottamatta, mutta miehistönvaihdokset kuuluvat tavallaan jo asiaan.

Yksi nykyisen kokoonpanon ehdottomista vahvuuksista eli Yvonne ”Onielar” Wilczynskan (Darkened Nocturn Slaughtercult) monipuolinen ääntely mielenvikaisesta riekkumisesta selkäpiihin menevään kuiskailuun on onneksi yhä edelleen tallella. Tässä yhteydessä ei todellakaan tarvitse tai edes voi puhua mistään female fronted metal -genrestä, sillä onhan se niin, että suoritus ratkaisee löytyy haarovälistä sitten lirputin tai ei. Ja juuri hänen käsittämättömän vokaaliakrobatiansa ansiosta Bethlehemin jo lähtökohtaisesti piinaavia tuntemuksia hienosti kuvaava musiikki nousee entistäkin vakuuttavammaksi.

Lebe Dich Leerin pinnan alla pirskahtelee tuttu hulluutta kohti puskeva epätoivo ja pimeys, mutta onneksi laihaa lohtua tuovat harvakseltaan kuultavat valonpilkahdukset. Edeltäjäänsä verrattuna tunnelmat ja niiden toteutukset ovat tälläkin albumilla pitkälti samat, mutta jonkinlainen pehmustetussa sellissä toinen käsi pakkopaidan hihassa -tyyppinen vapaudenrajoitustunnelma kappaleita kuitenkin tuntuu varjostavan. Tai sitten antidepressanttilääkitys on nyt paremmin, mutta luovuuden kannalta huonommin kohdallaan.

”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” lienee kohtuu osuva härmäläinen käännöstulkinta Lebe Dich Leeristä.

Dool

Love Like Blood EP

Prophecy

3,5

Mestarillisen Here Now, There Then -ensilevynsä 2017 julkaissut Dool ostaa lisäaikaa seuraajan valmistelemiselle julkaisemalla Killing Joke -coverin ja kaksi liveraitaa sisältävän EP:n. Alkuperäiseen versioon verrattuna hollantilaisten tulkinta etenee painavammin ja verkkaisemmin tehden siitä yllättävänkin helposti itsensä kuuloisen. Pitää varmasti myös paikkansa, että saatteessakin kehuttu orkesterin toimivuus live-olosuhteissa on kovaa tasoa, mutta ei tämä näiltä taltioinneilta erityisemmin käy ilmi. Selkeä faneille ja keräilijöille suunnattu kymppituumaisena vinyylinäkin ilmestyvä välityöhän tämä on, joskaan ei sieltä heikoimmasta päästä.

The End Machine

The End Machine

Frontiers

2,5

Toisaalla tässä aviisissa olevassa Last In Linen arviossa esitin kritiikkiä latteista biiseistä, mutta kehuin taas Jeff Pilsonin vääntäneen nupikoista mukavan eläväiset soundit. Omassa uudessa bändissään The End: Machinessa biisit ovat inasen parempia, mutta omassa studiossaan työstetty levy taas tuotannollisesti astetta tylsempi.

En tiedä miksi musiikkia pitää julkaista taas uudella nimellä, semminkin kun jo Dokkenista tuttu Lynch-Pilson-Brown -trio on täysin sama kuin 2012 ilmestyneellä varsin hyvällä T&N-nimen alla julkaistulla Slave to the Empire -levyllä. Tuolloinhan bassottelun ja koskettimien lisäksi herra Pilsonilla oli myös pääasiallinen lauluvastuu, joka hyvin tulikin kannettua. Nyt lauluissa puolestaan on nykyinen Warrant-vokalisti Robert Mason, jonka kanssa yhteistyötä on tehty aiemmin em. T&N:n lisäksi myös Lynch Mobissa. Piiri pieni pyörii, samat nimet siinä hyörii.

Syventyessä The End Machinen musiikkiin käy selväksi, että kyseessä ei ole mikään yksi projekti lukuisten muiden joukossa. Pitkän linjan veteraanien soitto on ilahduttavaa George Lynchin kitarointi ja laulusuoritukset stemmoineen etunenässä, eivätkä sävellykset nekään ole huolellisesti kasatuilta rakenteiltaan mitään tusinatavaraa. Ei olekaan siis mikään ihme, että tähän päivään tyylillä istutettu hard rock kuulostaa hyvältä. Isoin ongelma vain on, että kun rakennuspalikat ovat jokaisessa pitkähkössä biisissä pitkälti identtiset, jää lähes tunnin mittaiseksi taantuvalta levyjärkäleeltä kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa ja tarttuvuutta.

Eugenic Death

Under the Knife

Heaven and Hell

3

Eugenic Deathin kakkoskiekkoa työstettiin neljä vuotta ja tämä kuuluu pelkästään positiivisesti huolitellusta lopputuloksesta. Jenkkitrion thrashista löytyy kaikin puolin miellyttävää miehistä karskiutta, vaikka itse musiikki onkin kaukana rujoimmasta kohkauksesta. Biisit rullaavat miellyttävän vaivattomasti, mutta vaikka seitsemän veisun levy onkin napakassa kokonaismitassa, olisi jopa yli kuusi minuuttia useamman kerran ylittävissä sävellyksissä ollut leikkuuvaraakin. Tällaisenaan liiallinen kunnianhimo syö turhaan tehoja lopputuloksen intensiteetistä.

FM

The Italian Job CD+DVD

Frontiers

3

Brittiläisten kevytrokkareiden 35 vuotta sitten muodostama FM vaikuttaa juuri nyt elävän uutta renessanssia eikä mikään ihme, sillä viime vuonna ilmestynyt Atomic Generation oli varsin verevä esitys. Ja kun vielä vuoden 2016 uudelleenäänitys hittirikkaasta Indiscreet-debyytistä kiillotti soundeiltaan perin tuhnuisen alkuperäisen version kerrankin juuri oikealla tavalla nykyaikaan, on helppo ymmärtää, miksi Frontiers julkaisee keikkatallenteen tältäkin rosterinsa helmeltä.

Musiikilliselta sisällöltään intron ja kuusitoista kappaletta sisältävä keikka on hunajaa korville. Setti painottuu vahviten kahteen ensimmäiseen levyyn, joiden biisit ladataankin pääosin loppupuoliskossa yhtenä hittiputkena alun toimiessa enemmänkin yleisön lämmittelijänä yksittäisillä uran välikauden sekä useammalla 2010-luvun biisillä. Ura ja sen huiput käydään tasapainoisesti läpi eikä huteja kuulla ensimmäistäkään, on tarkastelijana sitten pitkän linjan fani tai myöhemmin bändin hienon musiikin löytänyt jälkikasvu.

The Italian Jobin hyvyys lepää kuitenkin lähes täysin pelkän musiikin varassa ilman formaatin tuomaa lisäarvoa. Pelkkä audiotaltiointi keikasta ei tuo juurikaan mitään lisää itse biiseihin ja levyversioihin verrattuna jälki on soundeiltaan inasen latteampaa. Liikkuvaa kuvaa taas tarkasteltaessa charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten soitto on kyllä todella komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta yleisön tavoin turhan eleetöntä. FM on toki kaikessa AOR-henkisyydessään aikuiseen makuun ja kaukana nuorison villitsijästä, mutta jonkinlaista elävyyttä jää silti kaipaamaan, vaikka molemmat osapuolet tuntuvatkin nauttivan kuvauksen perusteellakin intiimiltä vaikuttavasta keikasta.

Hermoromahdus

Perse paljaana EP

Omakustanne

4

Yhden loppu on toisen alku. Näin myös Hermoromahduksen kohdalla, sillä historiasta löytyy Aivottomien rauniot. Toisella julkaisullaan Perse paljaana uusikaupunkilaisnelikko tekee asiat hieman hassusti: äänitettyjä biisejä olisi optimaalisen nelivitosena pyörivän kaksitoistatuumaisen verran, mutta toistaiseksi vain diginä julkaistusta biisikympistä on valittu 7” EP:lle neljä ensimmäistä.

Todella tyylikäs kantaaottava kansitaide kiteyttää yhtyeen sanoman mainiosti: hyvin ei mene olet sitten pienipalkkainen duunari tai muuten vaan vähävarainen. Perse on auki, kun poliitikot päätöksineen menevät taas perse edellä puuhun ja näin tapahtuu myös maailmanlaajuisesti eikä vain armaassa kotimaassamme. Ihminen kusee omiin muroihinsa paskomalla mielin määrin luontoon mitä moninaisimmin tavoin. Yksinkertaisia ja moneen kertaan käsitelty teemoja HC-punkissakin, mutta silti nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

Simppeleitä muutaman riffin ihmeitä ovat myös yhtyeen parin minuutin molemmin puolin kestävät repäisyt. Niiden vahvuus ja tehokas iskevyys piilee kuitenkin juuri tässä suoraviivaisuudessa, joka saa ekstralisänsä vielä pelkistetyn selkeistä soundeista, metallisen tanakasta soittotatsista ja paikoittain jopa death metalin puolelle lipsahtelevista tykityksistä. 

Tässä viitekehyksessä neljän biisin pienjulkaisu onkin siis täysin oikea valinta, sillä nämä kahdeksan minuuttia esittelevät Hermoromahduksen koko repertuaarin parhaimmillaan. Ja kun melko varmasti nälkää jää, käyvät loput kuusi kipaletta vaikka jälkkäristä ilman että ähky pääsisi edes yllättämään.

Last in Line

II

Frontiers

2

Last in Linen perustajilla Vinny Appicella, Vivian Campbellilla ja juuri ennen debyytin julkaisua vuonna 2017 menehtyneellä Jimmy Bainilla on kovat meriitit niin soittajina kuin säveltäjinä, joista riittää mainita alle kolmen vuoden sisään ilmestyneet Dio-klassikot Holy Diver, Last in Line ja Sacred Heart. Nykyporukan kakkonen ei tekijämiesten mainetta kuitenkaan kasvata, sillä vaikka soitto käy ammattimaisen komeasti, soivat itse laulut ihmeen onttoina ja värittöminä. Dokkenissa ja 2000-luvulla myös Foreignerissa bassoa pompotelleen Jeff Pilsonin tuotantojälki on sentään modernisoidun heavyssa eläväistä.

Magic Dance

New Eyes

Frontiers

3

Frontiersin uusien kykyjen julkaisusarjassa on löydetty taas yksi kaikkia genren oppikirjan sääntöjä orjallisesti noudattava AOR-artisti Amerikasta, kuinka yllättävää! Magic Dancen puolustukseksi on tosin todettava, että tavanomaisuudestaan huolimatta se kuulostaa kasarityyliin niin häpeilemättömältä ja hyväntuuliselta, että ärrimurrikeksejä syötyäänkin olisi pakko hymyillä. Heikoin lenkki bändissä on sen perustajan ja lähes kaikkeen sormensa työntäneen Jon Siejkan hennohko ja väritön ääni, joka ei tihku hunajaa korviin kaivatulla tavalla.

Nixa

Opus Tierra

War Anthem

3

Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella perässään Seed, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähellä oleva jylhä hidastelu herättää välittömästi kiinnostuksen. Vaan mitä pidemmälle levy tästä etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu tunnelman laskiessa tämän seurauksena. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta kajastaa toki edelleen monipuolisia sävyjä etenkin laulajan puhtaista ja rauhallisemmista laululinjoista.

Orkesterin em. lähestymistavan tuomion julistukseen voikin nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua sekä eurooppalaisen enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavan tyylin välillä. Yhdistelmä on kuitenkin sen verran haastava, että albumi kokonaisuutena on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan välillä jääden lopulta hieman epämääräisestikin näiden väliin. Hyvistä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu taas keskivaiheelta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka onneksi onkin levyn lyhyin kappale.

Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, piisaa taivallettavaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen. 

Our Survival Depends On Us

Melting the Ice in the Hearts of Men

Ván

3

Näiltä itävaltalaisilta ei puutu kunnianhimoa ja halua haastaa itseään. Se näkyy ja kuuluu kaikesta aina romaaninmittaisista nimistä neljään yli 10 minuutin mittaiseen biisiin. Musiikkinsa on kaikkea muuta kuin helppoa omaksuttavaa vaikkei se ole millään muotoa kimuranttia. Yhtye liikkuukin alati omaperäisyyden ja ärsyttävyyden muodostamalla veitsenterällä. Primordialin kaltainen pakanallinen eeppisyys, post metal -tunnelmointi ja runnominen sekä laulajan paikoittainen Ulvova mylläri -laulutyyli on yhdistelmä, josta ei aina oikein tiedä mitä mieltä olla.

Protector

Summon the Hordes

High Roller

2

80-luvun loppupuoliskolla uransa käynnistänyt ja pienimuotoista suosiotakin nauttinut Protector on varsinainen jäärä. Uransa jo kertaalleen paketoinut ja paluun jälkeen useamman julkaisun pukannut porukka yllätti ilahduttavasti kolme vuotta sitten ilmestyneellä ”Cursed And Coronated” -teutoni-thrash-pläjäyksellään. Seuraajansa ottaa kumminkin selkeästi takapakkia, sillä vaikka bändi räksyttää ja pätkyttää edelleen luupäisesti, kaatuu tällä kertaa homma pitkälti turhan mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin riffeihin. Tämä levy tuskin kutsuu kokoon kuin pienen joukon intohimoisimpia rässiliivijürgeneitä.

Schattenfall

Melancholie des Seins

Redefining Darkness

2

Mustan metallin erikoismiehemme Joni ”Venomin haukkuja” Juutilainen teilasi loppuvuodesta 2017 ilmestyneen Schattenfallin esikoisalbumin ja seuraajaansa Melancholie des Seinsia kuunnellessakin on helppo ymmärtää miksi. Saksalaisten sinällään muodollisesti pätevä fiilistelybläky ei kouraise sisintä pintaa syvemmältä ja vaikutelma vain kiusallisesti korostuu, mitä lähemmäksi 56 minuutin kohdalla sijaitsevaa päätepistettä edetään. Pikimustan tilalla oleva aseharmaa melankolia ei lämmitä saati kylmää kaivatulla tavalla.

Sins of the Damned

Striking the Bell of Death

Shadow Kingdom

3

Esikoisellaan Sins of the Damned tykittää menemään latinoamerikkalaisen kiihkeällä sykkeellä heavy metaliaan, johon on imetty hitunen thrashin räyhäkkyyttä. Lopputulos muistuttaakin lähinnä speed metalin esi-isäkappaleita kuten Acceptin Fast As a Sharkia tai Helloweenin How Many Tearsia esitettynä vain raffimmilla lauluilla. Verrokkina toimii myös pitkä-ikäinen black/thrash-poppoo Desaster heveimmillään. Hyvin tehty perinteitä kunnioittava underground-henkisyys on aina ilahduttavaa, mutta ei näistä aineksista chileläisetkään sentään saa täysillä iskeviä 5-6 minuutin repäisyjä.

Starquake

Time Space Matter

Pure Rock

3,5

Kun bändi sekoittaa surutta mutta tyylillä 70-luvun Deep Purplen hammondin värittämää hard rock -jytää saman aikakauden Genesis & Yes progevenkoiluun ja queenmaiseen hohdokkaaseen mahtipontisuuteen matkaten siinä samalla halki ajan ja avaruuden, voidaan puhua erikoismenosta. Tällaiseen kombinaatioon ei pysty kuin saksalainen studioprojekti kipparinaan itsekin nupinvääntäjä ja instrumentalisti Mikey Wenzel. Jos maestro olisi laulajanlahjoiltaan omaperäisempi, alettaisiin olla todellisen parhauden ääressä, mutta tällaisenaankin Time Space Matter onnistuu ilahduttamaan.

Inferno #143/2017

Bethlehem

Bethlehem

Prophecy

4,5

Heti ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan Dark Metal (1994) Bethlehem tuli määritelleeksi kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doom metalin äärimmäiseen melankolisuuteen. Ja kun sanoitusten inspiraatioina toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, oli bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti kerrasta kasassa.

25 vuoden aikana yhtye on myös kohdannut omat vastoinkäymisensä. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä ja tämä on myös kuulunut musiikissa tason heittelynä. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin sille tasolle, jota siltä oli totuttu odottamaan kolmen ensimmäisen levyn perusteella. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettamaan toimintansa seuraavana vuonna, mutta onneksi tämä jäi sentään lyhytaikaiseksi. Erikoisen yksinkertaisesti nimetty albuminimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja.

Laulaja on bändissä vaihtunut useimmiten, mutta aina tilalle on löytynyt omaperäinen riekkuja, joista nykyinen Darkened Nocturn Slaughtercultista jo aiemmin tuttu Onielar on yksi kovimmista ja monipuolisimmasta. Puolalaisneidosta kun lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolistqa rääkymistä kuin Silencerin nokkamies Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää kuin puhtaampaakin ääntä.

Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin myös parastaan, sillä kiehtova ja tumma tunnelma pysyy yllä läpi koko kappalekymmenikön. Biiseissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammin tykitetyistä kappaleista loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta löytyy aina myös osio, jollaista ei osaa olettaa. Myös tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienavuus.

Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana.

FM

Indiscreet 30

Frontiers

4

Brittiläinen AOR- ja hard rock -skene on punkin tavoin jäänyt melkoisen vähäiselle tutustumiselle timanttisimman kärkiosaston ulkopuolisten bändien osalta. FM:n vuonna -86 julkaistu Indiscreet -debyyttikin ilmestyi hyllyyn vasta kolmisen vuotta sitten, joten kovinkaan intohimoista sidettä siihen ei ole ehtinyt vielä muodostua. Suhteemme tosin tulee nyt syvenemään pyöreitä juhlistavan kiekon uudelleenäänityksen myötä, sen verran hunajaiselta ja onnistuneelta lopputulos kuulostaa.

Toisin kuin lähes kaikki remake-albumit ja leffat, Indiscreet 30 on kaikkea muuta kuin turha ainakin tällaisen noviisin näkökulmasta tarkasteltuna. Selkeämmiksi päivitetty tuotanto puhaltaa kokonaan uutta eloa ennestäänkin hyviin biiseihin tehden niistä entistäkin hienompia ja ennen kaikkea vielä ajattomamman kuuloisia. Juuri tällä levyllä FM:n esittämä AOR:n ja erittäin melodisen hard rockin risteytys onkin hieno esimerkki kuinka englantilaisetkin osaavat tehdä hyväntuulista ja silti kaihoisaa melodiaher(k)uttelua Amerikan malliin.

Seitsemän bonuksen myötä levy on tungettu lähes maksimimittoihinsa, joten makeaa mahan täydeltä on todellakin tarjolla. Mutta juuri nämä aiemmin julkaisemattomat lisät tekevät viimeistään levyn hankkimisen kannattavaksi myös alkuperäisen albumin omistajille, onhan mukana tasaisen laadukasta tavaraa kuriositeetit kuten akustinen versio That Girlistä ja Ozzyn jo aikoinaan tunnetuksi tekemä Shot in the Dark mukaan lukien.

Indiscreet 30 onkin brittiläiseen tapaan harkittu ja hienostunut levytys, jota kuunnellessa sopii ja ehtii nauttia myös pannullisen haudutettua teetä tilkalla hunajaa. 

Glenn Hughes

Resonate

Frontiers

3,5

Myönnettävä on, Glenn Hughesin laulama ja soittama musiikki on enempi vähempi tuttua lähestulkoon kaikista muista lukemattomista yhteyksistään paitsi soolotuotannostaan, jota sitäkin on kertynyt 90- ja 2000-luvuilla toistakymmentä. Resonaten perusteella todellisella vanhan liiton maestrolla on edelleenkin annettavaa hard rockille, vaikka ajattomalta kuulostava albumi vahvasti perinteitä kunnioittaakin.

65-vuotias herra Hughes niin laulaa kuin bassottelee tyylillä ja vahvasti matalalta korkeuksiin saakka. Tämä ei yllätä, mutta kappaleiden kauttaaltaan todella raskasta poljentoa ei todellakaan odottanut. Kertosäkeissä taas herkistellään etenkin laululinjoissa, mutta mukavan vähäeleisen hunajaista melodiaakin taustalta toki löytyy ilman että kokonaisuus tuntuisi tippaakaan ällömakealta. Kun levyllä kuullaan vielä urkujen ujellusta, on näinkin simppeli konsepti saatu toimimaan kappaleesta toiseen hienosti.

Vanha kettu ei todellakaan syö paskaa, ainakaan tässä tapauksessa. Glenn Hughes on yksi dinosauruksista, joka vielä onneksi taistelee sukupuuttoon kuolemista vastaan. Levy sen sijaan kärsii minimuotoisesta mammuttitaudista etenkin peräpuoliskossaan, jota olisi voinut typistää biisillä tai jopa kahdella.

Loath

Altered States MC

Omakustanne

4

Lähemmäs kolme vuotta julkaisujen suhteen hissukseen pysytellyt Loath päästää helvetin irti esittämällä ei niin kamalan kivoja havaintojaan ympäröivästä maailmastamme niin suomeksi kuin englanniksikin.  Totaalista (itse)inhoa ja vihaa suolletaan mm. niin kapitalismia kuin uskontoja eli yleistetysti ihmistä ja tämän tekemisiä kohtaan ja aivan syystäkin. Valonpilkahdustakaan ei nähdä  saati kuulla, siitä intensiivinen ja pikimusta death metalin, grindin ja crustin seos pitää huolen.

Total Peace -ensilevyyn verrattuna seinäjokelaiset ovat tehneet juuri ne kaipaamani pienet muutokset, joiden ansiosta Altered States nousee nelosen arvoiseksi. Pituutta on karsittu sekä biiseissä että minuuteissa ja jäljelle jääneet 7 kappaletta ja 24 minuuttia ovatkin täyttää tavaraa joka hetkeltään. Soundipoliittiset ratkaisut ovat nyt todella hyvällä tolalla kaikessa luonnollisuudessaan korostaen niin aggressiivisuutta kuin synkkyyttäkin, joita musiikista löytyy myös yksilötasolla.

Muuten kaikki on niin kuin ennenkin: on lyhyttä rykäisyä, keskimittaista vetäisyä kuin pidempääkin   piinaavaa jyräämistä ja kestot ovatkin lähes suoraan verrannollisia keskitempoihin. Juuri oikeanlaisen ja riittävän monipuolisen ilmaisun täydennyksenä ilmapiiriä sakeennuttavat ties mistä napatut puheenpätkät, jo aiemmasta tuttu mutta erityisen toimiva tehokeino sekin.

Altered Statesilla Loath toivottaa todella vakuuttavan inhorealistisesti kaikkea pahaa myös vuodelle 2017.

Napalm Ted/Mustasuo

Split 7”

Omakustanne

3

Kahden täysin omaehtoisen kasettijulkaisun jälkeen Napalm Ted on jämäköittänyt niin soittoaan kuin tekemisiään ja lopputuloksena on melkoisen tymäkkä musta seiska. Painopiste on siirtynyt pykälän verran grindcore-henkisestä suttuisesta roiskimisesta tiukan death metal -tykityksen puolelle säilyttäen kuitenkin punk-tatsinsa. Musiikki ei kuitenkaan ole menettänyt armottomuuttaan aiempaan verrattuna, vaan niin intensiteetti kuin omailmeisyys on pikemminkin kasvanut selvästi. Pienvinyylin A-puolen täyttävä, yli minuutin mutta alle kahden mittaisena pysyvä kappalenelikko on myös edukseen juuri tässä formaatissa, sillä liika olisi liikaa sanoo Yngwie mitä tahansa.

Julkaisun kääntöpuolen kaveri Mustasuo on löytynyt läheltä eli samasta kaupungista Oulusta. Valinta on myös tyylillisesti hyvin perusteltua, vaikka vaikutteet löytyvätkin laajemmalla skaalalla aina ripauksella black metalia ja crustia myöten. Tämä kuuluukin ahdistavampana ja synkempänä ulosantina ja vaikutelmaa korostaa entisestään kahden eri laulajan perushuutamista hysteerisempi riekunta. Eri elementtejä on osattu sovittaa toisiinsa tyylillä ilman että oltaisiin liu’uttu poikkitaiteellisuuden tuolle puolen ja juuri tästä syystä triona operoiva yhtye tuo kokonaisarvosanaan varren mitan lisää.

Satan’s Fall

Metal of Satan LP

Underground Power 

4

Satan’s Fallin ensimmäinen demo ilmestyi digitaalisesti heti vuoden 2016 alussa ja kevään mittaan se sai myös virallisen julkaisunsa kaikissa mahdollisissa relevanteissa fyysisissä formaateissa. Nousukiito sen kuin jatkuu, ja täyspitkähän se on herroilla mielessä, mutta julkaistaan nyt vielä yksi EP ensin. Yhteen nivoutumisen myötä kunnianhimo ja osaaminen ovat kasvaneet ja näin tekee myös julkaisun koko biisimäärällisesti yhdellä ja tuumallisesti viidellä. Neljä kun ei enää pikkumustalle mahdu.

Yhtyeellä oli heti startatessaan vahva ja määrätietoinen ote tekemisissään ja tämä myös kuului sopivan vähäisellä käppä-factorilla ja mystiikalla varustetussa vauhdikkaassa back to the 80’s -heavyssa. Bändi tyyli ei tässä välissä ole juuri muuttunut mihinkään, mutta keikkojen ja treenauksen myötä musiikki ei vaan kuulosta tuotannollisesti jämäkämmältä, vaan on sitä myös soitannollisesti ja sävellyksellisesti. Viimeksi peräänkuuluttamani vahvistuminen kuuluu myös laulajan äänenkäytössä, joka tavoittaa ylempiä rekistereitä kiljaisuineen entistä varmemmin.

Vaikka olinkin jo riisunut usein debytanttien kohdalla käyttämäni silkkihansikkaan tarttuessani rautaisella kouralla Metal of Sataniin, ei auta kuin myöntää bändin olevan todellakin valmis suurempiin kuvioihin. Niin menevä draivi kuin nykyisissä Satan’s Fallin biiseissä onkin, jää demolta kaipaamaan ainoastaan vähäisesti käytettyjä, rauhallisempia usvaisia osuuksia. Näitä palauttelemalla tuleva albumi saattaisi asettautua paremmin kaipaamaani monipuolisuuden tasapainoon.

Void Pulse

Pulse 0.387 MC

Harm

Void Pulsen tulokasjulkaisun kohdalla on nöyrästi tunnustettava tietämättömyytensä. Kasetti-EP:n musiikillisen sisällön suhteenkin on ymmärryksessä puutteita, mutta vallan väkevästi esiin manattu ja jopa itse musiikkia merkittävämmäksi elementiksi kohoava sanoma on selkeästi osoitettu tekijöidensä lisäksi ainoastaan ja vain salatieteiden opinnoissaan pitkälle päätyneille. Tämä ei kuitenkaan haittaa pitämästä kokonaisuudesta sikäli mikäli varsinaisesta musiikkinautinnosta perinteisessä mielessä voidaan tässä yhteydessä edes puhua.

Julkaisun neljä erillistä osiota eivät myöskään noudata perinteisiä kappalerakenteita tai edes selkeitä  genrerajoja. Hidastempoisesti eteenpäin junnaavat kappaleet luovat hypnoottisen ja synkän auransa black ja death metalin sekä dark ambientin tyylikeinoin, mutta kokeellinen ja osin koneellinen lähestymistapa jauhaa raja-aidat säleiksi. Kun tällaisen perustuksen päällä julistetaan perin vakuuttavalla tavalla esoteerista ja rituaalimagialta kuulostavaa sisältöä, on lopputulos hyvinkin sisäänpäin kääntynyttä mutta silti samalla oudon kiehtovaa ja kutsuvaa.

Pulse 0,387 ei löydä arvosanaansa nimestään eikä sen ulkopuolelta. Jonkin sortin mystistä viisautta se kuitenkin kätkee sisäänsä, joka kohdallani saattaa tarkoittaa mistä avauskappale The Grand Openingissa on kyse. Ehkä tästä avautuu tulevaisuudessa polku kohti Foundation of the Temple, Upon the Flaming Waters ja All That Is Hidden Under the Heavenly Vault -biisejä.

Salamyhkä: Bethlehem "Dark Metal" (1994)

PIMEYDEN YTIMESSÄ

Kaikkea se saksalainen ahdistunut muusikko keksii, kuin uuden metalligenren.

Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen

Siinä missä Venomin Black Metal -albumi (1982) määritteli uudenlaisen musiikkityylin Possessedin Death Metal -kappaleen (1985) yhdessä Death-orkesterin kanssa nimetessä kokonaisen genren, on Bethlehem pitkälti yksin vastuussa dark metalin synnystä. Eikä vain kastamalla sitä debyyttialbuminsa mukaan, vaan antamalle sille myös merkittävän musiikillisen alkusykäyksen, jossa pimeys oli kaukana hämärästä. Dark Metalilla päivä painuu mailleen ja koko sen keston ajan vallitsee yön musta ja lohduton pimeys.

Thrashia veivanneesta Morbid Visionista lätkimään lähteneet basisti Jürgen Bartschin sekä kitaristi Klaus Mattonin lähipiirissä osin oman käden kauttakin tapahtuneet useat kuolemantapaukset sekä yleinen masentava ja urbaani ilmapiiri että henkinen lamaantuminen imaisivat kaksikon mustaan aukkoon. Ainoa pakotie ja selviytymiskeino syvistä sielun syövereistä kohti valoa oli luoda musiikkia, joka kumpuaisi suoraan alitajunnasta. Alkoholi ja tupakka saivat kilpailevan ja äärimmäisen tehokkaan luonnonmukaisen lääkkeen, jonka ansiosta rumasta syntyikin jotain kaunista ja lohduttavaa.

Kolmen demon ajan kypsynyt visio kristallisoitui vuonna 1994 julkaistulle Dark Metal -debyytille. Vaikka albumilla yhdistyykin hidas ja painostava doom metal omanlaisensa tunnelmalisänsä tuoviin black metal -elementteihin, ei musiikissa ole kuitenkaan kyse usein niin tyypillisesti käsitellystä pahuudesta, vaan nimenomaan henkilökohtaisen mentaalitason pimeydestä. Tästä dark metalissa on kysymys.

Albumin ajaton vahvuus piilee siinä, että vaikka se on niin tuotannoltaan kuin biiseiltäänkin varsin yksinkertaista ja ajoittain jopa hiukan kömpelöä, piilee sen melodioissa ja yleisessä raskaassa ilmapiirissä omalaatuista syvälle porautuvaa tenhoa. Tähän päästäkseen yhtyeen ei tarvinnut käyttää mitään ylimääräisiä kuorrutuksia kuten naislauluja tai edes juurikaan koskettimia, sillä perinteisellä kitara-basso-rummut-laulu kombinaatiolla luodut tunnelmat ovat enemmän kuin riittäviä.

Osasta Dark Metalin kappaleista löytyy myös yllättävät hetkensä, ja yleensä juuri silloin kun sen tasaiseen piinaavaan mateluun on alkanut uppoutua. Bändi saattaa herättää kuuntelijansa takaisin reaalimaailmaan vetelemällä avokämmenellä ympäri korvia lyhyellä blast beat-kaahauksella tai yllättävällä, jopa lohdullisia säveliä sisältävällä tunnelmanmuutoksella vain palatakseen takaisin luojiensa omaan päänsisäisen ahdistavan olotilan kuvailuun. On helppoa kuvitella, että juuri tällaiselta syvä masennus tuntuu niine harvoine hyvine hetkineen.

Jos musiikki onkin selkeästi korvin kuultavassa ahdistuneisuudessaan painostavaa, onnistuu se jollain ihmeen keinoilla lääkitsemään myös kuuntelijaansa. Esimerkiksi Funereal Owlbloodia kuunnellessa on helppo ymmärtää Bartschin ajatusmaailmaa omien samaa kehää pyörien yöllisten ja painostavien ajatusten purkautuessa syksyisen aamun sarastuksessa.



Esikoisensa jälkeen orkesteri on laajentanut levy levyltä niin musiikillista kuin sanoituksellista repertuaariaan uppoutumalla entistä syvemmälle hulluuteen ja surrealistisiin teemoihin molemmilla saroilla. Seuraajallaan Dictius Te Necarella (1996) (latinaa, suomeksi sinun tulee/pitää tappaa itsesi) oli vielä kiehtova julkaisu, mutta lukuisten miehistönvaihdosten myötä (mm. kolme rumpalia ja kitaristia sekä yhdeksän eri laulajaa) bändi tuntuu kadottaneen näkemyksensä pahan kerran. Tai ehkä sen ainoalla alkuperäisellä jäsenellä Jürgen Bartschilla menee vain nykyään liian hyvin, sillä Bethlehemin tapauksessa taide syntyi todellakin kärsimyksestä ilman minkäänlaista romantisointia.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että mm. omien sisäisten demoniensa kanssa pitkään kamppaillut ja niitä musiikiksi kääntänyt Niklas Kvarforth on nimennyt Dark Metalin yhdeksi suurista vaikuttajistaan. Tämä on varsin selkeästi aistittavissa etenkin Shiningin alkupään tuotannossa ja onpahan Niklas ehtinyt vaikuttamaan Bethlehemin vokalistinakin vuosina 2009-2011 kahdella toistaiseksi uusimalla julkaisuilla

Julkaistu Inferno #102/2012