Inferno #178/2020

Dool

Summerland

Prophecy

4

Lähemmäs 20 vuoden Infernon aktiivipalveluksen aikana olen antanut alle yhden käden sormien verran vitosia. Doolin vuonna 2017 ilmestynyt Here Now, There Then on yksi näistä harvinaisuuksista, jolle edellisenä vuonna julkaistu mestarillinen joskin merkillinen 12” sinkku oli jo pedannut tien selväksi. Nyt ilmestyvän kakkoslevyn kohdalla yritettiin puolittain samaa kikkaa vain sillä erotuksella, että paria tuumakokoa pienemmän vinyylisinglen A-puoliskolla oli Killing Joke -coveri, joka vähemmän yllättäen ei Summerlandilta löydy.

Debyytiltä kuului lähes käsinkosketeltavan vahva maaginen ja mystinen tunnelma, joka nyt on osittain poissa ja toisaalta taas mukautunut eri suuntaan. Nimensä mukaisesti musiikki on kaikessa raukeudessaan ja valoisuudessaan kesäisempää, mutta ilmapiiriltään silti kaikkea muuta kuin pintapuolisen kepeää. Aiemmat kytkökset The Devil’s Bloodiin alkavat jäädä myös biiseissä pikkuhiljaa enemmän taustalle, vaikka samoista lähtökohdista ammentaminen tuleekin varmasti aina ja ikuisesti kuulumaan Doolissa.

Niin ihastuttava kuin Summerland on sekä ajatuksena että musiikkina, se tuntuu kuitenkin kiusoittelevan enemmän kuin mitä lopulta antaa. On tosin pieni mahdollisuus, että suurempaan valaistumiseen levyn suhteen vaaditaan huomattavasti enemmän aikaa ja paneutumista. Todennäköisempää kuitenkin on, että lähes täydellisen julkaisun jälkeen pelkkä maallinen kovuus ei  enää oikein riitä.

Kantamus

Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EP

Suspected of Arson

4

Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamus-bändistä vie todella syvälle lepikkoon. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta Suomi-metallista, jonka jälkijunassa oli jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää. Nimihirviö-EP paljastuu heti alkutahdeista lähtien vakuuttavan angstiseksi sekä repivän äänekkääksi osoittaen jälleen kerran, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on.

Noiserockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä ei koskaan ole jaksanut kuunnella miltään yhtyeeltä. Kantamuksen ote ko. genreen ei ole puhdasoppinen ja juuri siksi se kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta. Bändi myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. 

Seoksessa ei sinällään ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion helposti kuultavissa oleva vahva visio tekee musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion. Veikeästi rullaavissa nihilistisimmissäkin kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisen kuuloisella paikallaan ja parista minuutista lähes tuplasti pidempiin löytyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Ja kun terävät ja ilmavat soundit ovat nekin just eikä melkein kohdallaan, on täysin perusteltua puhua vuoden kovimmasta yllättäjästä. 

Profanator

RE Fallen

F.D.A.

2

Delta Force II:n lanseeraama kehitysmaahevi on terminä riemastuttava aivan kuten tätä lajia tyypillisesti edustavien etelä-amerikkalaisten bändien musiikillinen riehakkuuskin. Meksikolaisen Profantorin neljännellä levyllä on täysiveristä thrash-kohkaamista niin ikään riittämiin ja tämän vetovoimaan uskoo F.D.A. julkaisemalla sen uusiksi kaksi vuotta alkuperäisen version jälkeen.

Fallenin kiivastempoinen ja kumeasoundinen rytyytys on kuitenkin siinä määrin päämäärätöntä hosumista, että hittejä ei tule. Totaalinen tympääntyminen vain kasvaa ylipitkän levyn loppupuoliskolla, johon pisimmät vetäisyt on vielä sijoitettu mukaan lukien sovitustajun ulottumattomiin karannut yli 10 minuuttia kestävä päätösbiisi.  

Ruin Lust

Choir of Babel

20 Buck Spin

2,5

Ruin Lustin kolmannen levyn suhteen tapahtuu pikaromanssi, joka alkaa heti avauskappaleessa The Choir of Babelissa, mutta joka lerpahtaa jo ennen seuraavan loppua. Jenkkinelikon jostain syvältä luolastoista ylöspäin maan kamaraa kohti vyöryvä eläimellinen sotapeto vaikuttaa aluksi julman kiinnostavalta vastustajalta. Hyvin pian huomaa kuitenkin sen rusikoinnin tehon hukkuvan liiaksi kaoottiseen melskaamiseen, vaikka levyllä ei mittaa ole viittä biisiä ja puolta tuntia enempää. Death metalia yhden yön hieman rajummista jutuista pitäville.

Slaughter Messiah

Cursed to the Pyre

High Roller

3

Slaughter Messiah on valmistellut itseään täyspitkän julkaisuun toistakymmentä vuotta ja tämä aika on käytetty reenaamalla kahdella demolla ja kolmella EP:llä. Perusasiat kuten musiikillinen linja onkin saatu timmiin kuosiin, mutta tästäkin huolimatta porukka tuntuu Cursed to the Pyrellä haukanneen hivenen liian ison palan kuin mitä pystyy nielemään.

Belgien mustasävytteinen heavy-thrash käy hyvillä kierroksilla ja rullaavuuttakin löytyy. Alkupuoliskon biisit ovat silti liiaksi vain muutaman tempun Brabantinhevosia, keskimäärin reilusti yli 5 minuutin mitat vain korostavat. Loppupuoliskolla kikkoja alkaa löytyä pakista enemmän, mutta eivät nekään onnistu nostamaan koko levyä hyvää keskitasoa korkeammalle.

Smoulder

Dream Quest Ends EP

Cruz Del Sur

3

Vuosi sitten ensilevynsä tähän maalliseen maailmana pukannut Smoulder kertoo runollisesti päättävänsä yhden aikakauden tuoreella EP:llään. Tosiasiallinen syy lienee on kumminkin takoa jo mukavasti lämminnyttä rautaa ja ostaa lisäaikaa kakkosen tekemistä varten. Vaan mikäs siinä, kun kuuden biisin käytännössä albumimittainen minari on täynnä relevanttia sisältöä.

Kaksi uutta biisiä, Manilla Road -lainaversio sekä kolmen biisin ensimmäinen ja ainut demo osoittavat koostetusti hyvin, mistä bändi on lähtenyt ja mihin se on päätynyt. Vaan kuten debyytilläänkin, oikeanlaisesta ja vankoista lähtökohdistaan sekä Sarah Annin pätevästä tuomioluvusta huolimatta siltä puuttuu edelleen sellaista eeppisyyttä ja voimaa, jonka syleilyyn haluaisi todella heittäytyä.

Inferno #169/2019

Aria

Curse of the Seas

Sliptrick

3,5

Venäjän Iron Maideniksi tituleerattu Aria on kotimaassaan iso bändi, mutta yli 30 vuotta kestäneestä  ja lukemattomista levyistään huolimatta muualla kulttisuosikki. Curse of the Seas voi parantaa tilannetta, onhan sen miksannut Roy Z ja pääesiintyjäkeikka käppähevareiden pyhiinvaelluskohteessa Keep It True -festareilla on sekin hyvästä. CD:n maksimimittoja hätyyttävästä albumista olisi pitänyt vain karsia kolmannes, vaikka selkeää jämää ei seassa ole. Eksoottisesta laulukielestään ekstrabuustia saavat tasavahvat biisit kärkenään Smoke without Fire ja pitkä nimikappale muodostaisivat näin iskevämmän kokonaisuuden.

Attika

When Heroes Fall RE

Pure Steel

2,5

Attikan alun perin kasettina vuonna -91 julkaistusta kakkoskiekon When Heroes Fall CD-painoksesta on aikaa neljännesvuosisata, joten aika lienee kypsä uusinnalle. Levyn voi rehellisesti sanoa olevan unohdettu, mutta kumminkin kaukana klassikosta. Pumpun Amerikan mallin power/heavy-metalli on musiikillisilta, soundillisilta ja tunnelmallisilta lähtökohdiltaan kyllä kiehtovaa, mutta sävellyksiltään taas sen verran yksioikoista, että kevyehkö alkuintoilu lopahtaa pian ensikolmanneksen jälkeen. Suositeltavissa vain käppäilyn todellisessa ytimessä oleville.

Bethlehem

Lebe Dich Leer

Prophecy

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Bethlehemin nimetön albumi oli lähes täydellinen pakkaus yhtyeen aina 90-luvun alusta tutuksi tekemää hyvin intensiivistä dark metalia, jossa osin kokeellisemmilla elementeilläkin sävytetty black/doom metal -hybridi on aina ollut täysin omia polkujaan kulkevaa. Monikaan asia ei tänä aikana ole muuttunut rumpalia lukuun ottamatta, mutta miehistönvaihdokset kuuluvat tavallaan jo asiaan.

Yksi nykyisen kokoonpanon ehdottomista vahvuuksista eli Yvonne ”Onielar” Wilczynskan (Darkened Nocturn Slaughtercult) monipuolinen ääntely mielenvikaisesta riekkumisesta selkäpiihin menevään kuiskailuun on onneksi yhä edelleen tallella. Tässä yhteydessä ei todellakaan tarvitse tai edes voi puhua mistään female fronted metal -genrestä, sillä onhan se niin, että suoritus ratkaisee löytyy haarovälistä sitten lirputin tai ei. Ja juuri hänen käsittämättömän vokaaliakrobatiansa ansiosta Bethlehemin jo lähtökohtaisesti piinaavia tuntemuksia hienosti kuvaava musiikki nousee entistäkin vakuuttavammaksi.

Lebe Dich Leerin pinnan alla pirskahtelee tuttu hulluutta kohti puskeva epätoivo ja pimeys, mutta onneksi laihaa lohtua tuovat harvakseltaan kuultavat valonpilkahdukset. Edeltäjäänsä verrattuna tunnelmat ja niiden toteutukset ovat tälläkin albumilla pitkälti samat, mutta jonkinlainen pehmustetussa sellissä toinen käsi pakkopaidan hihassa -tyyppinen vapaudenrajoitustunnelma kappaleita kuitenkin tuntuu varjostavan. Tai sitten antidepressanttilääkitys on nyt paremmin, mutta luovuuden kannalta huonommin kohdallaan.

”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” lienee kohtuu osuva härmäläinen käännöstulkinta Lebe Dich Leeristä.

Dool

Love Like Blood EP

Prophecy

3,5

Mestarillisen Here Now, There Then -ensilevynsä 2017 julkaissut Dool ostaa lisäaikaa seuraajan valmistelemiselle julkaisemalla Killing Joke -coverin ja kaksi liveraitaa sisältävän EP:n. Alkuperäiseen versioon verrattuna hollantilaisten tulkinta etenee painavammin ja verkkaisemmin tehden siitä yllättävänkin helposti itsensä kuuloisen. Pitää varmasti myös paikkansa, että saatteessakin kehuttu orkesterin toimivuus live-olosuhteissa on kovaa tasoa, mutta ei tämä näiltä taltioinneilta erityisemmin käy ilmi. Selkeä faneille ja keräilijöille suunnattu kymppituumaisena vinyylinäkin ilmestyvä välityöhän tämä on, joskaan ei sieltä heikoimmasta päästä.

The End Machine

The End Machine

Frontiers

2,5

Toisaalla tässä aviisissa olevassa Last In Linen arviossa esitin kritiikkiä latteista biiseistä, mutta kehuin taas Jeff Pilsonin vääntäneen nupikoista mukavan eläväiset soundit. Omassa uudessa bändissään The End: Machinessa biisit ovat inasen parempia, mutta omassa studiossaan työstetty levy taas tuotannollisesti astetta tylsempi.

En tiedä miksi musiikkia pitää julkaista taas uudella nimellä, semminkin kun jo Dokkenista tuttu Lynch-Pilson-Brown -trio on täysin sama kuin 2012 ilmestyneellä varsin hyvällä T&N-nimen alla julkaistulla Slave to the Empire -levyllä. Tuolloinhan bassottelun ja koskettimien lisäksi herra Pilsonilla oli myös pääasiallinen lauluvastuu, joka hyvin tulikin kannettua. Nyt lauluissa puolestaan on nykyinen Warrant-vokalisti Robert Mason, jonka kanssa yhteistyötä on tehty aiemmin em. T&N:n lisäksi myös Lynch Mobissa. Piiri pieni pyörii, samat nimet siinä hyörii.

Syventyessä The End Machinen musiikkiin käy selväksi, että kyseessä ei ole mikään yksi projekti lukuisten muiden joukossa. Pitkän linjan veteraanien soitto on ilahduttavaa George Lynchin kitarointi ja laulusuoritukset stemmoineen etunenässä, eivätkä sävellykset nekään ole huolellisesti kasatuilta rakenteiltaan mitään tusinatavaraa. Ei olekaan siis mikään ihme, että tähän päivään tyylillä istutettu hard rock kuulostaa hyvältä. Isoin ongelma vain on, että kun rakennuspalikat ovat jokaisessa pitkähkössä biisissä pitkälti identtiset, jää lähes tunnin mittaiseksi taantuvalta levyjärkäleeltä kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa ja tarttuvuutta.

Eugenic Death

Under the Knife

Heaven and Hell

3

Eugenic Deathin kakkoskiekkoa työstettiin neljä vuotta ja tämä kuuluu pelkästään positiivisesti huolitellusta lopputuloksesta. Jenkkitrion thrashista löytyy kaikin puolin miellyttävää miehistä karskiutta, vaikka itse musiikki onkin kaukana rujoimmasta kohkauksesta. Biisit rullaavat miellyttävän vaivattomasti, mutta vaikka seitsemän veisun levy onkin napakassa kokonaismitassa, olisi jopa yli kuusi minuuttia useamman kerran ylittävissä sävellyksissä ollut leikkuuvaraakin. Tällaisenaan liiallinen kunnianhimo syö turhaan tehoja lopputuloksen intensiteetistä.

FM

The Italian Job CD+DVD

Frontiers

3

Brittiläisten kevytrokkareiden 35 vuotta sitten muodostama FM vaikuttaa juuri nyt elävän uutta renessanssia eikä mikään ihme, sillä viime vuonna ilmestynyt Atomic Generation oli varsin verevä esitys. Ja kun vielä vuoden 2016 uudelleenäänitys hittirikkaasta Indiscreet-debyytistä kiillotti soundeiltaan perin tuhnuisen alkuperäisen version kerrankin juuri oikealla tavalla nykyaikaan, on helppo ymmärtää, miksi Frontiers julkaisee keikkatallenteen tältäkin rosterinsa helmeltä.

Musiikilliselta sisällöltään intron ja kuusitoista kappaletta sisältävä keikka on hunajaa korville. Setti painottuu vahviten kahteen ensimmäiseen levyyn, joiden biisit ladataankin pääosin loppupuoliskossa yhtenä hittiputkena alun toimiessa enemmänkin yleisön lämmittelijänä yksittäisillä uran välikauden sekä useammalla 2010-luvun biisillä. Ura ja sen huiput käydään tasapainoisesti läpi eikä huteja kuulla ensimmäistäkään, on tarkastelijana sitten pitkän linjan fani tai myöhemmin bändin hienon musiikin löytänyt jälkikasvu.

The Italian Jobin hyvyys lepää kuitenkin lähes täysin pelkän musiikin varassa ilman formaatin tuomaa lisäarvoa. Pelkkä audiotaltiointi keikasta ei tuo juurikaan mitään lisää itse biiseihin ja levyversioihin verrattuna jälki on soundeiltaan inasen latteampaa. Liikkuvaa kuvaa taas tarkasteltaessa charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten soitto on kyllä todella komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta yleisön tavoin turhan eleetöntä. FM on toki kaikessa AOR-henkisyydessään aikuiseen makuun ja kaukana nuorison villitsijästä, mutta jonkinlaista elävyyttä jää silti kaipaamaan, vaikka molemmat osapuolet tuntuvatkin nauttivan kuvauksen perusteellakin intiimiltä vaikuttavasta keikasta.

Hermoromahdus

Perse paljaana EP

Omakustanne

4

Yhden loppu on toisen alku. Näin myös Hermoromahduksen kohdalla, sillä historiasta löytyy Aivottomien rauniot. Toisella julkaisullaan Perse paljaana uusikaupunkilaisnelikko tekee asiat hieman hassusti: äänitettyjä biisejä olisi optimaalisen nelivitosena pyörivän kaksitoistatuumaisen verran, mutta toistaiseksi vain diginä julkaistusta biisikympistä on valittu 7” EP:lle neljä ensimmäistä.

Todella tyylikäs kantaaottava kansitaide kiteyttää yhtyeen sanoman mainiosti: hyvin ei mene olet sitten pienipalkkainen duunari tai muuten vaan vähävarainen. Perse on auki, kun poliitikot päätöksineen menevät taas perse edellä puuhun ja näin tapahtuu myös maailmanlaajuisesti eikä vain armaassa kotimaassamme. Ihminen kusee omiin muroihinsa paskomalla mielin määrin luontoon mitä moninaisimmin tavoin. Yksinkertaisia ja moneen kertaan käsitelty teemoja HC-punkissakin, mutta silti nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

Simppeleitä muutaman riffin ihmeitä ovat myös yhtyeen parin minuutin molemmin puolin kestävät repäisyt. Niiden vahvuus ja tehokas iskevyys piilee kuitenkin juuri tässä suoraviivaisuudessa, joka saa ekstralisänsä vielä pelkistetyn selkeistä soundeista, metallisen tanakasta soittotatsista ja paikoittain jopa death metalin puolelle lipsahtelevista tykityksistä. 

Tässä viitekehyksessä neljän biisin pienjulkaisu onkin siis täysin oikea valinta, sillä nämä kahdeksan minuuttia esittelevät Hermoromahduksen koko repertuaarin parhaimmillaan. Ja kun melko varmasti nälkää jää, käyvät loput kuusi kipaletta vaikka jälkkäristä ilman että ähky pääsisi edes yllättämään.

Last in Line

II

Frontiers

2

Last in Linen perustajilla Vinny Appicella, Vivian Campbellilla ja juuri ennen debyytin julkaisua vuonna 2017 menehtyneellä Jimmy Bainilla on kovat meriitit niin soittajina kuin säveltäjinä, joista riittää mainita alle kolmen vuoden sisään ilmestyneet Dio-klassikot Holy Diver, Last in Line ja Sacred Heart. Nykyporukan kakkonen ei tekijämiesten mainetta kuitenkaan kasvata, sillä vaikka soitto käy ammattimaisen komeasti, soivat itse laulut ihmeen onttoina ja värittöminä. Dokkenissa ja 2000-luvulla myös Foreignerissa bassoa pompotelleen Jeff Pilsonin tuotantojälki on sentään modernisoidun heavyssa eläväistä.

Magic Dance

New Eyes

Frontiers

3

Frontiersin uusien kykyjen julkaisusarjassa on löydetty taas yksi kaikkia genren oppikirjan sääntöjä orjallisesti noudattava AOR-artisti Amerikasta, kuinka yllättävää! Magic Dancen puolustukseksi on tosin todettava, että tavanomaisuudestaan huolimatta se kuulostaa kasarityyliin niin häpeilemättömältä ja hyväntuuliselta, että ärrimurrikeksejä syötyäänkin olisi pakko hymyillä. Heikoin lenkki bändissä on sen perustajan ja lähes kaikkeen sormensa työntäneen Jon Siejkan hennohko ja väritön ääni, joka ei tihku hunajaa korviin kaivatulla tavalla.

Nixa

Opus Tierra

War Anthem

3

Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella perässään Seed, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähellä oleva jylhä hidastelu herättää välittömästi kiinnostuksen. Vaan mitä pidemmälle levy tästä etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu tunnelman laskiessa tämän seurauksena. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta kajastaa toki edelleen monipuolisia sävyjä etenkin laulajan puhtaista ja rauhallisemmista laululinjoista.

Orkesterin em. lähestymistavan tuomion julistukseen voikin nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua sekä eurooppalaisen enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavan tyylin välillä. Yhdistelmä on kuitenkin sen verran haastava, että albumi kokonaisuutena on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan välillä jääden lopulta hieman epämääräisestikin näiden väliin. Hyvistä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu taas keskivaiheelta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka onneksi onkin levyn lyhyin kappale.

Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, piisaa taivallettavaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen. 

Our Survival Depends On Us

Melting the Ice in the Hearts of Men

Ván

3

Näiltä itävaltalaisilta ei puutu kunnianhimoa ja halua haastaa itseään. Se näkyy ja kuuluu kaikesta aina romaaninmittaisista nimistä neljään yli 10 minuutin mittaiseen biisiin. Musiikkinsa on kaikkea muuta kuin helppoa omaksuttavaa vaikkei se ole millään muotoa kimuranttia. Yhtye liikkuukin alati omaperäisyyden ja ärsyttävyyden muodostamalla veitsenterällä. Primordialin kaltainen pakanallinen eeppisyys, post metal -tunnelmointi ja runnominen sekä laulajan paikoittainen Ulvova mylläri -laulutyyli on yhdistelmä, josta ei aina oikein tiedä mitä mieltä olla.

Protector

Summon the Hordes

High Roller

2

80-luvun loppupuoliskolla uransa käynnistänyt ja pienimuotoista suosiotakin nauttinut Protector on varsinainen jäärä. Uransa jo kertaalleen paketoinut ja paluun jälkeen useamman julkaisun pukannut porukka yllätti ilahduttavasti kolme vuotta sitten ilmestyneellä ”Cursed And Coronated” -teutoni-thrash-pläjäyksellään. Seuraajansa ottaa kumminkin selkeästi takapakkia, sillä vaikka bändi räksyttää ja pätkyttää edelleen luupäisesti, kaatuu tällä kertaa homma pitkälti turhan mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin riffeihin. Tämä levy tuskin kutsuu kokoon kuin pienen joukon intohimoisimpia rässiliivijürgeneitä.

Schattenfall

Melancholie des Seins

Redefining Darkness

2

Mustan metallin erikoismiehemme Joni ”Venomin haukkuja” Juutilainen teilasi loppuvuodesta 2017 ilmestyneen Schattenfallin esikoisalbumin ja seuraajaansa Melancholie des Seinsia kuunnellessakin on helppo ymmärtää miksi. Saksalaisten sinällään muodollisesti pätevä fiilistelybläky ei kouraise sisintä pintaa syvemmältä ja vaikutelma vain kiusallisesti korostuu, mitä lähemmäksi 56 minuutin kohdalla sijaitsevaa päätepistettä edetään. Pikimustan tilalla oleva aseharmaa melankolia ei lämmitä saati kylmää kaivatulla tavalla.

Sins of the Damned

Striking the Bell of Death

Shadow Kingdom

3

Esikoisellaan Sins of the Damned tykittää menemään latinoamerikkalaisen kiihkeällä sykkeellä heavy metaliaan, johon on imetty hitunen thrashin räyhäkkyyttä. Lopputulos muistuttaakin lähinnä speed metalin esi-isäkappaleita kuten Acceptin Fast As a Sharkia tai Helloweenin How Many Tearsia esitettynä vain raffimmilla lauluilla. Verrokkina toimii myös pitkä-ikäinen black/thrash-poppoo Desaster heveimmillään. Hyvin tehty perinteitä kunnioittava underground-henkisyys on aina ilahduttavaa, mutta ei näistä aineksista chileläisetkään sentään saa täysillä iskeviä 5-6 minuutin repäisyjä.

Starquake

Time Space Matter

Pure Rock

3,5

Kun bändi sekoittaa surutta mutta tyylillä 70-luvun Deep Purplen hammondin värittämää hard rock -jytää saman aikakauden Genesis & Yes progevenkoiluun ja queenmaiseen hohdokkaaseen mahtipontisuuteen matkaten siinä samalla halki ajan ja avaruuden, voidaan puhua erikoismenosta. Tällaiseen kombinaatioon ei pysty kuin saksalainen studioprojekti kipparinaan itsekin nupinvääntäjä ja instrumentalisti Mikey Wenzel. Jos maestro olisi laulajanlahjoiltaan omaperäisempi, alettaisiin olla todellisen parhauden ääressä, mutta tällaisenaankin Time Space Matter onnistuu ilahduttamaan.

Inferno #145/2017

Cicutoxin/Slave Hands

Split 10”

Rämekuukkeli

2

Rämekuukkelin hanska pitää täyttä undergroundia olevan julkaisupolitiikkansa suhteen mikä sinällään on todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat kun eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splittijulkaisu kuitenkin on, että pohja omassa säkissäni alkaa tulla vastaan. Eikä bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan niiden esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä.

Cicutoxinin 1,5-2 minuutin välissä poukkoilevat viisi biisit muistuttavat rusakon jahtaamista. Ne säntäilevät sinne tänne, pysähtyvät välillä paikoilleen ja juuri kun luulevat saavasi niistä kiinni, rynnätään taas pakoon pää viidentenä tassuna. Ei bändi löysäile missään vaiheessa, mutta jollain lailla silti intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla selkeästi enemmänkin.

Omaan puoliskoonsa Slave Hands mahduttaa vain yhden kappaleen, jolla kestoa kuitenkin lähes saman verran mitä kääntöpuolella yhteensä. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludge-jurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat minun korviini ovat tässäkin hyvin pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan.

Formaattinsa ja sisältönsä puolesta pienen pieni kohderyhmä arvostanee tätä julkaisua luultavasti enemmän kuin minä.

Dispair

Legacy of Fear LP

Rawmantic Disasters/Urinal Vinyl/Nuclear Fear/Fight/Noise of Hell/Psychedelica

3

Konstailematon ja mustavalkoinen. Tämä kokonaisuutta kuvaava adjektiivikaksikko putkahti ensimmäisenä päähän Dispairin vinyylialbumia pyöritellessä uuden värillisen vinyylimaton tarjotessa kontrastia kokemukselle. Harvemmin hardcoressa tai punkissa minkäänlaisia kikkailuja tai irtiottoja tosin kuullaankaan eikä ole niin väliksikään. Luupäinen perinnetietoisuus kun on erittäin kunnioitettava arvo etenkin nykymaailmassa, jossa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä elämystä ja ärsykettä on koko ajan tarjolla joka digituuttia myöten.

Yhtyeen mättämä D-beat ei ole läheskään kaikista nopeinta ja räväkintä lajissaan. Omanlaisensa kepeys ja yksinkertaisuus vain korostuvat entisestään selkeiden joskin asiaankuuluvien diskanttisoundien ansiosta, mikä pienen hetken kestävän korvien tottumisen jälkeen muuttuu ihmettelystä hyväksyttäväksi esimerkiksi oman soundin hakemisesta. Niin musiikissa kuin sanoituksissakin voi kuulla ja nähdä kaikuja suoraan Dischargen tuotannosta, vaikka yhtä tiukan tinkimätöntä ulosanti ei ole kummallakaan saralla.

Sen verran lyhyitä ja napakoita Legacy of Fearin 13 biisiä ovat, että kaksitoistatuumaista pyöritetään normaalia nopeammin. Tämä yhdistettynä sisällön peruskauraiseen olemukseen ei haittaa kuuntelunautintoa millään tavalla, mutta vuositasolla tarkasteltuna levy jää lopulta pelkäksi mukavaksi välipalaksi, joka painuu hitaasti mutta varmasti kohti unholaa mitä pidemmälle vuosi kuluu.

Dool

Here Now, There Then

Prophecy

5

Viime vuonna kerrassaan huikealla Oweynagat-biisillä yllättänyt täysin tuntematon tulokas Dool latasi kertaheitolla esikoiselleen melkoiset odotukset. Niin bändin kuin levy-yhtiönsä uskosta tulevaan antoi kuitenkin osviittaa em. kappaleen julkaisu fyysisenä tuotteena mukaan lukien 12” vinyyli, jonka kääntöpuolelta löytyi riisutumpi tulkinta samasta kappaleesta. Edelleen 5/5 tasoa sekin.

Yhtyeen musiikki kuvaillessa ei voi olla mainitsematta nokkamiehensä poismenon myötä kuollutta ja kuopattua The Devil’s Bloodia. Eikä vain siksi, että Doolin rytmeistä vastaava kaksikko kuului myös em. bändiin, mutta Ryanne van Dorstin ääni ja laulutyyli luo myös melkoisen vahvat mielleyhtymät Farida "The Mouth of Satan" Lemouchiin. Ja löytyyhän niitä musiikillisia yhteneväisyyksiäkin enemmän kuin kotitarpeiksi.

Vaan ei Dool The Devil’s Bloodin musiikillista perintöä yritä riistää millään muotoa, vaan pikemmin se on koettavissa perinteen jatkajaksi ja soihdun kantajaksi, jolla ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta on omat näkemyksensä ja äänensä niiden toteuttamiseksi. Ja jos molemmat yhtyeet taitavatkin äärimmäisen kiehtovan melankolismystillisen tunnelman luomisen, on Doolin lähestymistapa ilmavampi ja valoisampi. Raskaita ja tummia säveliä toki niitäkin löytyy laajasta kappalearsenaalista kun tunne sitä vaatii, mutta säästeliäästi käytettynä.

Em. singleä lukuun ottamatta Here Now, There Then ei sisällä kerrasta tajuntaan uppoavia kestohittejä. Sen sijaan siltä löytyy seitsemän muuta mihinkään tiettyyn selkeään aikakauteen kuulumatonta kappaletta, joiden juuret ovat kuitenkin jäljitettävissä 70-luvun rockin eri genreihin. Vaikka albumiin ei olekaan ollut mahdollista tutustua kuin varsin rajallinen aika, on silti helppoa aistia sen ansaitsevan täydet pisteet. Sen verran vahvoja tunteita sen hieno sisältö onnistuu herättämään. Edellisestä ja ainoasta kerrasta onkin 13 vuotta aikaa.

Hobbs’ Angel of Death

Heaven Bled

High Roller

4

Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittua, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettua. Tasan 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä kun on tätä ennen julkaissut vain kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. Haudassakin porukka ehti makoilla 90-luvun loppupuolelta aina vuoteen 2002 saakka eikä jäsenistön vaihdoksissa ole tahtonut pysyä edes Internetin metallitietokannat.

Vaan eipä ole vuosikymmenien aikana edelleen yksinvaltiaana muita johtajan herra Hobbsin kiukku laantunut mihinkään ja tämä myös kuuluu niin laulussa kuin itse biiseissäkin. Ehtaa ja todella räväkkää rässiähän Heaven Bled on täynnä koko 57 minuutin mitassaan. Jopa siinä määrin, että vaikka omaa irvistelyä ja tyylillä toteutettua vaihtelua levyllä onkin rutosti, tuppaa annos olemaan armottomuudessaan vähän turhankin tuhti.

Musiikki on selkeästi edelleen vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, mutta osa sen intensiteetistä ja sävyistä on taas modernimpaa perua. Soundillisesti lähestymistapa on taas enemmän nykyaikaa ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ollut täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä antaa miinusta tuotantoarvoille. Kitarat kyllä surisevat ison plussan arvoisesti selkeinä ja ärhäkkäinä vailla kliinisyyttä laulun raivotessa samoin opein ämyreistä päin kuulijaa.

Ei ihme, että Heaven Bledin julkaisun myötä Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut myös keikkailemaan. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha eikä ole pelkoa pelkäksi nostalgia-aktiksi taantumisesta.

Patria

Magna Adversia

Soulseller

4,5

Edellisessä numerossa tuli ylistettyä kotimaisen White Deathin debyyttiä ja julistettua se vuoden kovimmaksi BM-julkaisuksi. Mutta niin vain lämmöstä ja valostakin voi kummutta haikeaa kylmyyttä ja intensiivistä pimeyttä kuten brasilialaisen Patrian kuudes albumi osoittaa. Ei Magna Adversia sentään johtopaikkaa lappeenrantalaisilta vie, mutta jaetulle ykköstilalle se kuitenkin itsensä hieman yllättäenkin änkeää.

Duona toimivan yhtyeen black metal ei tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan ole eläimellisen raivokasta ja rienaavaa suoraviivaisuudesta puhumattakaan, vaan niin musiikki kuin sanoitukset ovat huomattavasti monitasoisempia ja sivistyneempiä. Kappaleiden melankolisuus, rivakka tempo ja tyylikkäät yksinkertaiset riffit viittaavat vahvasti skandinaaviseen mustan metallin perinteisiin ilman että esikuvia voisi mainita nimeltä ensimmäistäkään.

Suoraviivaisemmillaankin kappaleissa on selkäpiihin hiipiviä melodioita, joita alati läpitunkevan raivokas ote vain korostaa. Yksi kaksikon suurimmista vahvuuksista on kuitenkin ilmiömäisyyttä lähentelevä kyky luoda ja sovittaa saumattomasti yhteen tempon ja tunnelmanvaihdoksia orkestraatioineen ja elementtejä jopa eri musiikkityyleistä. Lopputulos on kaikessa monipuolisuudessaan luonnollisen soljuva mutta silti perinteitä kunnioittava eikä se sorru missään vaiheessa ärsyttävään kokeellisuuteen.

Viisi kuuntelukertaa putkeen päivittäin lähes viikon ajan ilman kyllästymistä ja alati uutta löytäen kertoo sekin jotain levyn tasosta.

Supreme Havoc

Disgust/Deathwish MC

Omakustanne

2,5

Ensimmäistä albumiaan valmisteleva Supreme Havoc myöntää suoraan käyvänsä jonkinlaista transitiovaihetta urallaan. Yhtä lailla kiinnostaa paiskoa punkkia D-beatilla, mutta möyrimisen suuntaan ollaan kuitenkin ilmaisesti hidastamassa. Tämän eräänlaisen jakomielisyyden oireet ovat selkeästi kuultavissa kahden biisin pienipainoksisella kassu-EP:llä, jolla samalla myös ostetaan selvästi aikaa.

Punkkirymistely Disgust rullaa vaivattomasti eteenpäin, vaikka jarrupedaali painetaankin lattiaan sen keskivaiheilla. Meno on yhtä lailla sekä ärjyä että leppoisaa, mikä osaltaan johtuu korvia miellyttävän lämpimästä ja pyöreästä äänimaailmasta. Deathwishissä tempoa on laskettu entisestään, kestoa tuplattu ja mukaan on ujutettu enemmän sävyjä jopa Black Sabbathin hengessä.

Tällä pikkujulkaisullaan bändi osoittaa kyllä hallitsevansa kummankin genren perusteet, mutta ei mitään sen enempää. Tuttuus ei sinällään haittaa, mutta turvallisuus ei ole minkäänlainen etu tämänkaltaisessa musiikissa. Kappalekaksikosta tästä pahemmin kärsii juuri Deathwish, joten jotain tarvitsisi tehdä, mikäli tähän suuntaan ollaan todellakin jatkossa menossa ja vielä pitkässä mitassa.

Yleislakko

Hyvästi kauniit poutapäivät LP

Blast of Silence

3,5

Neljä vuotta sitten ilmestynyt Maailmanpolitiikan arkipäivää oli kerrassaan hykerryttävä ja tarkkanäköinen punk-julkaisu niin musiikiltaan kuin teksteiltäänkin. Sittemmin monikaan asia ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi ja tämä kuuluu myös turkulaisten neljännellä albumilla, jonka nimikin jo kertoo jonkinmoisesta toivon heittämisestä romukoppaan. Ennen oli paremmin, mutta aika entinen ei koskaan enää palaa.

Yleislakon hienous on omanlaisensa musiikillinen ilkikurisuus, joka yhdistettynä tiukkoihin kannanottoihin muodosti kiehtovan kontrastin. Nyt bändi kuulostaa astetta aggressiivisemmalta ja politiikan ja sen tekijöiden suomimisen sijasta keskitytään enemmän ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja huomioihin ihmisten käyttäytymisestä. Kriittisestä asenteesta ei ole tingitty, mutta nykyinen biisien ja sanoitusten yhdistelmä on aiempaa tavanomaisempi ja sitä myötä myös tylsempi.

Hyvästi kauniit poutapäivät -levyllä bändi kuulostaa osittain taantuneelta ja jopa pakotetulta muottiinsa siinä missä se aiemmin ennakkoluulottoman riehakkaasti tehtiin ja vapautuneesti sanottiin mikä mieltä kulloinkin painoi. Toivon mukaan ikääntyminen ei ole kyynistänyt tai laiskistuttanut herroja, sillä epäkohtien osoittamiselle ja keskisormen heristelylle punkista puhumattakaan on aina tarvetta. Toivon mukaan Yleislakon hanska pitää paremmin seuraavalla kerralla.