Abyssic
Brought Forth in Iniquity
Osmose
2,5
Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jalometallin loiste hyvin toteutettuna tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi, jos siitä on vaivatonta nauttia. Tästä niin mm. Susperiassa kuin Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustamassa Abyssicin ja kolmannessa levyssä on kyse.
Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. 90-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa jylhältä ja kohtalokkaalta soundtrackmaisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta. Näitä samoja orkestraalisia tehokeinoja myös Dimmu Borgir on käyttänyt myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy kuten ei Abyssicillakaan.
Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.
Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger
3
Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.
Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.
Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.
Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne
3,5
Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.
Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.
Riot City
Electric Elite
No Remorse
4
Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.
Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.
Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.
Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye
3,5
Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.
Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.
Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.
Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus
2,5
Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.
Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.
Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims
4
Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.
Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.
Vivisektio
Uusi normaali
Svart
4,5
Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.
Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.
13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.
Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin
4
Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.
Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.
Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.
Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger
3
Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.
Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.
Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.
Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne
3,5
Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.
Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.
Riot City
Electric Elite
No Remorse
4
Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.
Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.
Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.
Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye
3,5
Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.
Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.
Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.
Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus
2,5
Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.
Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.
Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims
4
Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.
Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.
Vivisektio
Uusi normaali
Svart
4,5
Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.
Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.
13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.
Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin
4
Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.
Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.
