Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rankka Päivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rankka Päivä. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. marraskuuta 2022

Inferno #206/2022

Abyssic
Brought Forth in Iniquity
Osmose
2,5

Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jalometallin loiste hyvin toteutettuna tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi, jos siitä on vaivatonta nauttia. Tästä niin mm. Susperiassa kuin Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustamassa Abyssicin ja kolmannessa levyssä on kyse.

Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. 90-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa jylhältä ja kohtalokkaalta soundtrackmaisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta. Näitä samoja orkestraalisia tehokeinoja myös Dimmu Borgir on käyttänyt myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy kuten ei Abyssicillakaan.

Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.

Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger

3

Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.

Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.

Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.

Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne

3,5

Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on  isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.

Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.

Riot City
Electric Elite
No Remorse

4

Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.

Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.

Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.

Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye

3,5

Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.

Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.

Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.

Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus

2,5

Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.

Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.

Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims

4

Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.

Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.

Vivisektio
Uusi normaali
Svart

4,5

Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.

Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.

13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.

Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin

4

Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.

Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Inferno #109/2013

Beelzefuzz
Beelzefuzz
The Church Within
4

70-luvulla ja osin vielä 80-luvun alussakin oli käytössä mainio heavy rock termi, joka on yhä edelleenkin varsin käyttökelpoinen kuvaillessa raskaalla kädellä soitettua rock-jytää. Hard rock kun mielletään usein virheellisesti pelkästään 80-luvun tukkahevibändeihin ja heavy metal sekä sen synkempi alalaji doom metal taas sekin on ainoastaan noin 30 vuotta vanha keksintö, vaikka esi-isät toki löytyvätkin edelliseltä vuosikymmeneltä. Beelzefuzz-trion kahden demon jälkeen julkaisema ensimmäinen täyspitkä jos mikä on varsin tyylipuhdasta heavy rockia ilman minkäänlaista retroilun tai salatieteiden värittämää tympeää leimaa.

Orkesteri soi lähes täydellisen korvanmukaisilla soundeilla varustettuna erittäin painavasti ja vaikka kappaleiden yleissävy onkin melko melankolinen, ei mistään klassisesta doom metalistakaan voida oikeastaan puhua. Veikeintä kokonaisuudessa kuitenkin on erittäin lunki tunnelma ja soitonletkeä yleisote, jota myös grooveksi voisi kutsua. Oman oivallisen lisänsä kokonaisuuteen tuo vielä laulaja-kitaristi Dana Orttin mainio puhdas laulu, jossa on kaikessa omaperäisessä yksinkertaisuudessaan miellyttävää rentoutta.

Mitaltaan kompaktin kiekon puolivälistä löytyvä albumin pisin kappale, seitsemän minuutin mittainen jyhkeä Hypnotize toimii hyvänä esityksenä sekä vedenjakajana levyn annista: perinteitä kunnioittavasta, mutta silti ajattomalta kuulostavasta raskasrockista, josta löytyy sopivasti vaihtelua myös tunnelmien ja vauhdin suhteen.

Brutus
Behind the Mountains LP
Svart
3

(2 x retro+3 x blues x hard rock+x psykedelia)-tunnelma2=Behind the Mountain. Tämän Brutusin musiikkia kuvaavan kaavan ymmärtäminen ei vaadi minkäänlaisia korkeamman matikkametallin erityisopintojaksoja, vaan vanhankantaisen raskaan rockin perusaritmetiikan sisäistäminen riittää.

Brutus kuulostaa selkeänruotsalaiselta, vaikka mukana häärää myös jokunen norjalainen. Selkeimpänä osasyinä tähän ovat laulajan sinällään pätevä, hivenen narisevan venyttelevä ulosanti, josta aksentti kuultaa kuitenkin läpi, mutta ennen kaikkea monen muun jo maineittakin niittäneen maanmiehensä tavoin läpeensä omaksuttu 70-lukulainen raskas rock-musiikki, jonka väkevästi inspiroimana on taidolla lähdetty luomaan omaa jo toisen levyllisen verran.

Ellei yhtye olisi näin taitava lähes joka osa-alueella, olisi se varsin sietämätöntä kuunneltavaa. Nyt sen yksinkertaisen toimivat soundit ovat juuri kohdallaan, soitossa kuuluu mukavan ronski tatsi ja monipuolisista biiseistä löytyy vielä rutkasti jykevän tarttuvaa boogieta. Vain henkimaailman puolella eli tunnelmassa meininki jää ikävästi hieman puolitiehen.

Brutus voi hyvinkin parannella asemiaan ja tunnettavuuttaan tulevaisuudessa, mikäli se vain saa panostettua tunnelataukseen enemmän paukkuja. Siltikin sen suurena, joskin osaltaan turhaan monen kaulaan ripustamana riippakivenä tulee aina olemaan kulkeminen Witchcraftin ja Graveyardin perässä näiden suuremmalle yleisölle tutuksi tekemiä kulku-uria.

Dark Buddha Rising
Dakhmandal
Svart
3,5

Jos ovat kolme aiemmin ainoastaan tuplavinyyleinä julkaistua Dark Buddha Risingiä olleet jyhkeitä tapauksia, on Dakhmandal suorastaan järkälemäinen mammutti. Yli 80 minuutin mittaisena se täyttää jo kolme vinyyliä ja ilmestyessään nyt myös CD:nä tarvitaan niitäkin kaksi kappaletta. Massiivuutta löytyy kokonaiskeston lisäksi myös itse levyjen sisällöstä, vaikka mitään kevyesti keskellä päivää -tyylistä musiikkia ei yhtye ennenkään ole esittänyt.

Jälleen selkeästi yli kymmenenminuutin rajapyykin ylittävissä kappaleessa pyritään rituaali-ja transsimaisesti kautta saavuttamaan jonkinasteinen katarsis ja valaistuminen, joskin käytetyt keinot ja sävelet ovat äärimmäisen painostavia ja jopa rujoja. DBR:n minimalistinen ja osin nihilistinenkin tyyli yhdistää niin yksittäisissä kappaleissa kuin levykokonaisuuksissa ambienttia ja drone-henkistä murinaa erittäin hitaaseen doom-laahaukseen on varsin äärimmäistä. Tämä korostuu etenkin Dakhmandalilla, joka on edeltäjiinsä verrattuna paria pykälää raa'empi ja tunnelmaltaan selkeästi synkempi.

Niin pelottavan ehdottomalta ja vakuuttavalta kuin levy kuulostaakin, on se kuitenkin hivenen liian tuhti paketti sisäistettäväksi. Albumin fokus kun ei tahdo kohdentua täysin tarkasti mihinkään sen kuudesta arkkiveisusta. Epäilemättä Dakhmandal on kuitenkin itse yhtyeelle monen merkittävän syyn ja seurauksen luonnollinen lopputulos ja tärkeä merkkipaalu matkalla kohti nirvanaa.

Feastem
Avaritia Humanae LP
L'inphantile Collective
4

”If you are not angry, you are not paying attention” julistaa Feastem tuoreimman albuminsa sisäpussissa. Ihmisen loputon ahneus ja yksilönvapauden kaventaminen ovat vain muutamia niistä asioista, joista niin suomeksi kuin englanniksikin meuhkaava nelikko on hyvin, hyvin vihainen ja vieläpä täysin aiheesta. Ja kun sekä aggressiota että kantaaottavaa sanottavaa löytyy näinkin paljon, ei ole mikään yllätys, että tyylilajiksi on valikoitunut erittäin kipakka crustin ja grindcoren seos.

Orkesterin 3. täyspitkä on täyttä tykitystä alusta loppuun, sillä sen kaikki 20 repäisyä ovat kestoltaan minuutin ja kahden välimaastossa ja jopa alle. Pelkkää vauhtisokeaa paahtoa kappaleet eivät kuitenkaan ole, vaikka turhan pintaan miksatut rummut papattavatkin alituiseen täydellä sarjatulella. Vähäeleisiä melodioita, sävyjä ja temmonvaihdoksia löytyy oikeaoppisesti siellä ja täällä ylläpitäen mielenkiintoa käännellä puolta jopa useamman kerran peräkkäin.

Niin jämäkästi toimivan paketin kuin Feastem tarjoaakin, jää levyltä silti kaipaamaan hitusen enemmän omaa ilmettä ja/tai tarttumapintaa maanmainion Famine Yearin maliin, jossa Pete myös räyhäkkäästi raastaa kurkkuaan. Music for the Masses -rykäyksen riveissä ”This may not have the commercial appeal but at least it has the heart” kiteytyy Avaritia Humanaen sisältämän musiikin syvin olemus, vaikka kyllähän tämän alan pienissä piireissä pitäisi hyvin kaupaksi myös käydä.

Goatess
Goatess LP
Svart
3,5

Tarkastellessa nyt ensimmäisen levynsä julkaisseen Goatessin kokoonpanoa ei tuttuja nimiä neljästä ole kuin yksi: Christian ”Chritus” Linderson, ruotsalainen laulaja, joka jo yli 20 vuotta sitten tuli tutuksi sellaisista nykyisellään kanonisoiduista doom metal kokoonpanoista kuin Count Raven ja Saint Vitus. Viime vuosina herran pääbändinähän on toiminut mainio Lord Vicar. Pelkästään näistä vähäisistä lähtökohdista on helppoa päätellä, että hitaasti ja raskaasti edetään myös tälläkin julkaisulla.

Chrituksen helposti tunnistettavaa, osin ozzymaisesti korkeita nuotteja hätyyttelevää laulua on aina ollut mukava kuunnella ja niin myös nytkin. Bändi soittaa orgaanisella ja todella raskaalla groove-otteella doomia, mutta biisien pohjalla on myös erittäin paljon stoner-pohjaista aavikkojumitusta sekä satunnaisia harharetkiä psykedelian puolelle. Tämä jos mikä on musiikkia, joka tulisi fyysisesti kokea livenä sopivasti päihtyneenä ja tarpeeksi kovalla volyymillä soitettuna.

Pitkähköksi venyneiden kappaleiden heikkous ja vahvuus piilee juuri niiden jamipohjaisuudessa. Jykevästi moukaroidut, mutta silti letkeän transsimaisesti ja mukavan vapautuneesti etenevät biisit kaipaisivat rinnalleen tarkemmin jäsennöidympää vastapainoa, etenkin kun kokonaiskestoa levyllä on toista tuntia. Selkeämmät työstörupeamat siellä täällä nostattaisivat Oracle pt. 1: The Mist ja Oracle pt.2 kaltaisten hienojen siestahetkien arvostusta entisestäänkin.

Kreator
Dying Alive DVD
Nuclear Blast
3,5

Monikaan orkesteri ei nykyisellään julkaise enää niin minkäänlaisia konserttitaltiointeja, mutta ahkerana työmyyränä tutuksi tullut ja 30 vuotta melskanneet teutoonithrashari Kreator tekee poikkeuksen. Yhtye kun on julkaissut tällä vuosituhannella peräti kolme DVD-tallennetta, joista legendaarisin on alun perin vuonna 1990 VHS-kasetilla julkaistu ja aikoinaan jopa Suomen televisiossakin nähty At the Pulse of Kapitulation - Live in East Berlin 1990 konserttitallenne viiden vuoden takaa. Ja olihan tuhti Live Kreation - Revisioned Glory DVD (2003) sekin melkoista nannaa yhtyeen faneille.

Ei ole mikään yllätys, että nelikon kotikentällä juuri ennen viime jouluaattoa taltioitu keikka painottuu viidellä kappaleellaan samana vuonna julkaistuun kelpo kiekkoon Phantom Antichrist, vaikka muutamaa ralli setissä per levy on toki myös 2000-luvulta julkaistulta mainiolta albumitriolta Violent Revolution-Enemy of God-Hordes of Chaos (2001, 2005 ja 2009). Eikä Kreator yksinkertaisesti voi esiintyä kertaakaan soittamatta 80-luvun hittejään kuten Endless Pain, Flag of Hate, Pleasure to Kill, Extreme Aggression tai Betrayer eikä niin käy tälläkään kertaa. Vajaa 90-minuuttia on siis täynnä vanhaa ja uutta muttei muutama poikkeusta lukuunottamatta mitään uran keskivaiheilta, joka kieltämättä oli myös näille sekamanneille hieman vaisumpaa aikaa.

Puitteet isoine ja näyttävinetausta- ja sivulakanoineen ovat komeat ja rässiliiveihin pukeutunutta sekä vallan mukavasti erilaista konserttiliikuntaa harrastavaa jürgenia on paikalla runsaasti. Vaikka Kreator kovassa iskussa livenä onkin, on se samalla myös varsin staattinen porukka. Tätä on selvästi yritetty kompensoida melkoisilla adhd-leikkauksilla, joka etenkin tappotahtia etenevissä biiseissä käy melkoisen rasittavaksi katseltavaksi, sekä erikoisempia kuvakulmia tarjoavin moshpit- ja rumpupatterikameroin.

Yhteismitaltaan vajaan puolen tunnin bonuksista paras on minidokumentti, jossa ääneen pääsevät yhtyeen sijasta kiertuehenkilökunta. Kaksi musiikkivideota kun eivät suuriakaan elämyksiä tarjoa Phantom Antichrist videon tekemisestä kuvattu pätkä on lähes täysin vailla sisältöä. Lisäviihdettä tarjoaa englanninkielinen tekstitys biisien sanoituksien lisäksi myös Millen saksankielisiin välispiikkeihin, jotka eivät muuten vanhojen veisujen kohdalla ole reilussa 20 vuodessa muuttuneet juuri yhtään.

Jos on settilista tallenteella hyvinkin kohdallaan, samaa laatua ovat myös kuva ja ääni. Onpahan paketissa mukana toki sama keikka myös kahdella viisi bonusraitaa sisältävillä CD:llä ja formaattivaihtoehtona löytyy myös blu-ray. Latomalla lisää euroja tiskiin saakeikan myös earbookina, jossa lisänä demo- ja reeniversioita sisältävä bonus-CD ja hellitäämpä vinyylinystäviäkin vielä kolmella erivärisellä LP:llä.

Dying Alive on aivan kelpo paketti Kuojan ystäville, vaikka se onkin yhtyeen kuvatuista keikkataltioinneista kokonaisuutena heikoin.

Lingua Mortis Orchestra
LMO
Nuclear Blast
3,5

Konseptialbumit ja rock-ooppeerat ovat lähtökohtaisesti lähes aina tuhoontuomittuja, sillä harvalla kiekujalla tai rämpyttäjällä löytyy riittävästi lahjakkuutta myös kirjallisuuden tai säveltämisen saralla toteuttaa normaalia suurempia ja toisiinsa läheisesti liittyviä visioita ja kokonaisuuksia. Kun mukaan lisätään vielä lähes surullisen kuuluisa ja pettämätön saksalainen tyylitaju, ovat odotusarvot lähes aina pohjalukemissa. Koska olen lähes ylpeä suhteellisen terveellä pohjalla olevista ennakkoluuloistani musiikin suhteen, osaan myös iloita niiden kumoutuessa kuten esimeriksi LMO kykenee tekemään.

Pitkän uran speed-, heavy ja jopa power metalin parissa tehnyt Rage kokeili siipiään orkestraatioiden kanssa jo vuonna 1996 Lingua Mortis -levyllään, ja ilmeisesti lopputulos yhdessä Rock Hard festareilla 2010 vedetyn vastaavanlaisen keikan kanssa tyydytti nokkamies laulaja-basisti Peavy Wagneria, että lisää tuli ja tullee jatkossakin. Projekti kun on nyt nimetty Lingua Mortis Orchestraksi (feat. Rage) pääbändin jatkaessa puhtaasti metallisemmilla linjoilla.

Jos runsaslukuiset kosketin- ja orkesteriosuudet ovatkin täysin luonteva osa itsemusiikkia, eivät nekään lähemmin tarkasteltuna ole sen ihmeellisempiä kuin varsinainen metallijunttaus, riffittely ja vyöyrytys joista bändi on jo aiemmin hyvinkin tutuksi tullut. Vaan kun tositarinaan perustuvasta noitavainosta vuodelta 1599 kertova 60+ minuuttinen kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva ja yksinkertaisilta melodioiltaan vallan tarttuva ja hyvin soljuva sekä vielä Peavyn että kahden eri naislaulajan laululinjoiltaan erityisen onnistunut, on jälki yllättävänkin hienoa ja oikeasti kerronnallisen kuuloista.

Jos tätä edeltävän Strings to a Webin (2010) selkeästi paras raita oli 17 minuuttinen ja osin varsin sinfoninenkin eepos Empty Hollow, en jaksa ymmärtää miksi levyjä pitää julkaista kahdella eri nimellä, musiikillinen ero kun ei lopulta ole kovinkaan radikaali ja jälki tuntuu olevan parempaa mitä enemmän bändi itseään haastaa. Ei pääasiallisesti kitaristi Victor Smolskin kynäilemästä teoksesta miksikään heavy metalin merkkipaaluksi ole, mutta vähiten fyllinkiä sisältävänä julkaisuna selkeästi parasta 2000-luvun Ragea se silti on.

Mansion
We Shall Live MLP
omakustanne
2,5

Mansionin idea rakentaa erityisesti Satakunnassa 1920-50-luvuilla vaikuttaneesta synkästä hihhulikultti kartanolaisuudesta itselleen kokonaisvaltainen konsepti aina bändin nimeä myöten on hyvä. Musiikkinsa kun juontuu salatieteisiin viittaavaan 70-lukulaiseen synkempään rokkiin. Kuusihenkisessä porukassa onkin paljon samaa aina naislaulaja Almaa myöten kuin niin ikään kotimaisessa Jess And the Ancient Onessa sillä erotuksella, että jälkimmäinen on paljon syvemmällä niin biiseillään kuin teksteillään omassa jutussaan.

Niin mielenkiintoinen kuin Mansionin lähtökohta onkin, on sen musiikki vielä varsinraakelemaista ja selvästi vähemmän harkittua kuin itse imago. Debyytin neljä kappaletta tuntuvat turhan heppoisilta ja pitkiltä sisältöönsä nähden, vaikka elementit itsessään ovatkin oikeanlaisia. Kokonaisuudesta jää väkisinkin hieman halju kuva, jota asettelultaan äärettömän yksinkertaiset valkoiset kannet korostavat.

Mansion tuntuu turhaan kiirehtineen julkaisunsa kanssa, vaikka kyseessä ei ole edes täyspitkä. Tällaisenaan mahdollisella seuraavski julkaistavalla täyspitkällä sen heikkoudet korostuisivat entisestään, mutta toisaalta taas se voi hyvinkin pienin ja yksinkertaisin muutoksin saada aikaan huomattavasti vakuuttavampaa jälkeä.

Rankka Päivä
Katkeraan loppuun saakka 7”
Tajuttomat Levyt
3,5

Michael Douglasin tähdittämässä mainiossa Rankka Päivä -leffassa (Falling Down, 1993) päähenkilö kokee erilaisia arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, joiden seurauksena pelkällä D-fens nimellä tunnetulla sankarilla pää sanoo prii. Tästä alkaakin yhden miehen pitkä kotiinpaluumatka tytätterensä syntymäpäiville, jonka aikana mies vastaa jokaiseen näkemäänsä vääryyteen väkivallalla. Oletettavasti vastaavanlaisia tilanteita läpikäynyt hardcore-yhtye Rankka Päivä tyytyy sen sijaan heiluttamaan pelkkää mukavassa terässä olevaa sanan säilää lentopallomailan sijasta kymmenen repäisyn verran.

Kokeneen jäsenistön, mutta yhtyeenä kokemattomamman ensijulkaisuina Katkeraan loppuun saakka räyhää kyllä 13 minuuttia rouheasti ja ytimekkäästi, mutta jonkinlaista kokonaisvaltaisempaa selkeyttämistä niin sävellys- kuin soundipuolella se silti kaipaisi. Nyt vaihtelua löytyy kappaleista hyvin, mutta aivan kaikissa kohdissa yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan omimmillaan.

Etupuolelta esiin pomppaavat keskivaiheen kolmikko, joista Bileet etenee osuvasti tekstinsä mukaisesti rennon rokisti, Tavallisia ollessa taas lähes silkkaa metallista rullausta ja Junttien kumartaessa Terveiden Käsien kieron tumman tunnelman suuntaan. Vaikka seiskan perspuoli onkin A:ta kokonaisuutena tasaisempi, ei nelikosta viitsi erityismainintaa antaa kuin vahvasti Ydinperhettä niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaan muistuttavalle Epäpoliittista-biisille.

Toivon mukaan nämä neljä tamperelaista jaksavat kuitenkin painaa loppuun saakka, on se sitten kuinka katkera tahansa. Epäoikeudenmukaisuus kun tarjoaa laulujen aiheita loputtomiin ja oikeansuuntaista elämöintiä asiasta poppoo tuntuu osaavan esittää jo nyt. Rankkuuteen sen ei kuitenkaan enempää kannata panostaa, sillä esimerkiksi Kaduttaa ja Sedatiivin paahtopurskeissa Rankka Päivä on selvästi tylsimmillään.

True Widow
Circumambulation
Relapse
2,5

Circumambulationista on pahuksen hankala muodostaa selkeää mielipidettä. Huolimatta tasapainoisesta sisällöstään se taiteilee niin monella erilaisella raja-aidalla välillä onnistuen hyvinkin ja toisinaan taas selkeästi horjahdellen, että levystä tahtoo jäädä joka kerta eri syistä johtuvia ristiriitaisia mielikuvia.

Teksasilaistrion kolmas albumi on samanaikaisesti raukea mutta tummasävytteinen sekä kepeä muttakuitenkin tanakka. Yhtyeen itsensä stonegazeksi ristimä musiikki kiteyttääkin yhtyeen tyylin oivallisesti. True Widow kun tykkää tuijotella ujosti kengänkärkiinsä yhdistellessään rauhallisesti ja yksinkertaisesti kauttaaltaan samoin tehokeinoin maustetuissa kappaleissaan tunnelmia melankolisen popin puolelta soitettuna stonermaisesti lämpimällä otteella ja raskaalla kädellä.

Trendikästä? Ehkä. Aitoa? Kyllä. Hyvää? Kyllä ja ei. Parhaimmillaan edustamaansa musiikkiin sopivan lakonista mies sekä naistulkintaa käyttävä True Widow on yksittäisissä kappaleissa sekä etenkin levyn alkupuoliskossa, mutta levyn loppua kohden musiikin yleinen kiehtovuus alkaa rapista nopeasti ja viittä minuuttia lähentelevät kappaleet alkavat tuntumaan liiankin pitkiltä samasta muotista valettuun sisältöönsä nähden.

Puolikkaana julkaisuina Circumambulation kietoisi pauloihinsa selkeästi paksummin lemmen köysin kuin mihin se 44 minuuttia kestävänä täyspitkänä kykenee. Nyt se tahtoo jäädä pelkäksi lyhyeksi kesäromanssiksi.

Unkind
Pelon juuret
Relapse
4

Unkind on mainio yhtye, joka vain paranee vanhetessaan. Sen suurin hienous piilee siinä, että vaikka se ei ole musiikillisesti lähelläkään d-beatilla polkevan hardcoren rankimpia porukoita, yhtye kuulostaa silti pirun intensiiviseltä ja jopa pelottavan uskottavalta. Tälle viisikolle ei väitetä vastaan, vaan sanomansa tulee kuunnella korvat höröllä ja omaksua ainakin niiltä osin, mikä oman ajatteluprosessin jälkeen on suotavaa.

Vaan eipä bändi ole mitenkään tiukasti koskaan genren perinteisiin juurtunut ja Pelon juurillarajoja on puskettu taas hiukan etäämmäksi aiempaan verrattuna. Kappaleista puskee erittäin väkevästi esille niin ympäröivän maailman aiheuttama epätoivoisuus kuin tyytymättömyys arjessa vastaan tuleviin asenteisiin ja tilanteisiin. Unkind ei kuitenkaan tyydy pelkästään räyhäämään nopeasti ja väkivaltaisesti, vaan osaa värittää osuvan vaihtelevasti biisejään korostaen entisestään niiden sisältämiä fiiliksiä.

Seitsemän viisun alle puolituntinen kiekko on juuri sellainen aggressionosoitus, jonka pasifistikin haluaa ottaa mielellään vastaan ja jakaa aatteena eteenpäin. Mustelmia ei kroppaan ilmesty, vaikka sieluun voikin alkaa sattua. Pienellä soundien selkeytyksellä ja muutamalla lisäkoukulla varustettuna Pelon juuret olisi todennäköisesti vuoden rankin julkaisu.


Vektor
Black Future REISSUE
Earache
4

Yrityskaupan myötä Earache sai oikeudet julkaista uusioina amerikkalaisen sci-fi thrash -yhtyeen Vektorin molemmat albumin. Perse edellä kuuhun -taktiikkaa noudattaen aiemmin tänä vuonna julkaistiin ensin kakkosalbumi Outer Isolation alun perin vuodelta 2011 ja nyt perään niin ikään bonukseton uusintapainos Black Future -debyytistä (2009). Alkujaan Heavy Artillery levy-yhtiön löytö ansaitsee uusintapainoksensa ilman muuta, sillä tälle intensiiviselle ja kekseliäälle yhtyeelle suo mielellään suurempaa näkyvyyttä kaikin keinoin.

Vektorhan on bändi, jonka yhteydessä tuntuu olevan lähes mahdotonta olla mainitsematta VoiVodia, vaikka omaa yhtyeellä onkin silti konseptissaan enemmän kuin lainattua. Jos kaikin puolin haastava ja tekninen Outer Isolation on Vektorin oma Dimension Hatröss, voi Black Futuren puolestaan sanoa olevan nelikon Killing Technology. Kiemuraa javauhtia piisaa riittämiin jo tällä ensimmäisellä täyspitkälläkin, mutta seuraajansa verrattuna meno on silti alkukantaisempaa ja raaempaa ja sitä kautta myös aavistuksen verran helpommin lähestyttävää.

Juuri em. syystä Black Future on periaatteessa kiehtovampi tapaus kuin Outer Isolation, jonka puolesta taas puhuu lähes äärimmilleen kaikin puolin viety musiikillinen linja. Arvottaessa näitä kahta julkaisua näin jälkikäteen ja vielä käänteisessä järjestyksessä on helpompaa sanoa, että parhaillaan työn alla oleva kolmas albumi määrittänee aikanaan yhtyeen koko diskografian lopullisen parhaimmuusjärjestyksen.