LIZZY BORDEN KIRVEEN OTTI

Niin lapset kuin hevimiehet ovat hänen nimeään loruilleet leikeissään ja riimitelleet lyriikoissaan. Kirvesmurhaajan Lizzie Bordenin legenda elää yhä tänäkin päivänä vankasti niin itseään kuin orkesteriaan Lizzy Bordeniksi kutsuvan amerikkalaisen toimissa.

Lizzy Bordeniin on alusta asti lyöty glam rockin leima, mikä johtui pitkälti heidän ulkonäöstään sekä intensiivisestä keikkailusta LA:n klubiskenessä muiden meikki- ja huivibändien kanssa. Orkesterin imago ja tyyli oli kuitenkin enemmän velkaa Alice Cooperin kaltaisille shokeeraaville artisteille kuin lähempänä naista näyttäville ja niitä kainaloonsa kahmiville kauniille pojille eikä musiikissakaan juuri laulettu rakkaudesta ja läpi yön bailaamisesta. Musiikillisestikin bändi oli enemmän velkaa Iron Maidenin ja Judas Priestin kaltaiselle heavy metalille, kuin varsinaiselle kiiltokuvarockille.

Niin monen muun aikalaisensa tavoin, Lizzy Bordenin ura alkoi 80-luvun alkupuolella Los Angelesissa. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt Demo ’83 kiinnitti pari vuotta aiemmin Metal Blade levymerkin perustaneen Brian Slagelin huomion, joka oli ehtinyt tuoda runsaasti näkyvyyttä useille vielä tuolloin vailla levytyssopimusta oleville bändeille kuten Metallica, Slayer, Overkill, Trouble ja Armored Saint julkaisemalla heidän kappaleitaan sarjan Metal Massacre –nimen alla kulkeneita kokoelmalevyjä.

Lizzy Bordenin Rod Of Iron –kappale julkaistiin sarjan nelososalla ja myöhemmin uudestaan orkesterin vuonna -85 julkaistulla debyytillä Love You To Pieces. Väliin mahtui Rainbow coverin Long Live The Rock ’n’ Roll sisältänyt Give’em The Axe EP (-84), jonka senkin julkaisi Metal Blade aivan kuten tähän mennessä kaikki yhtyeen kuusi täyspitkää studiolevyä, pari EP:tä ja singleä, livelevyn sekä Best Of –kokoelman.

And gave her mother forty whacks…

Orkesterin debyytti esitteli jo tuolloin monipuolisen kokoonpanon, jonka musiikki oli samaan aikaan melodista, mutta myös rankkaa. Termillä power-metal kuvattiin yleisesti myös heidän musiikkiansa, vaikka nykyisellään se tuokin mieleen monelle aivan toisenlaisia mielikuvia. Monet pitävätkin albumia Lizzy Bordenin parhaana ja aliarvostettuna metallin klassikkona etenkin Amerikan ulkopuolella. Hehkutuksella on kieltämättä vankat perusteensa, sillä levyltä löytyy useita tarttuvia mutta mallikasta kitarointia esitteleviä kappaleita, joiden kruununa on Lizzyn omintakeiseksi ja tavaramerkiksi nousseet mutta mielipiteitä tehokkaasti jakavat korkealta ja kovaa vedetyt laulusuoritukset.

Vain vuosi debyytin ilmestymisen jälkeen bändi julkaisee niin tuplalevylle kuin videolle ja modernin teknologian mahdollistamana myöhemmin DVD:lle päätyneen The Murderess Metal Road Show –livetallenteen. Tällä kuullaan ja ennen kaikkea nähdään kaikki debyytin kappaleet sekä osa myös ensimmäisen EP:n biiseistä. Shock metal –imagoa vahvistaa Love You To Pieces -kappaleen aikana alusvaatteisillaan keikistelevän neitokaisen sullominen laatikkoon ja tämän mestaaminen milläs muullakaan kuin kirveellä. Veren kanssa lotraava Lizzy antaa myös yleisölle osansa eikä tylyltä kohtalolta säästy edes lavalle saapasteleva Joulupukkikaan Psychopath –veisun aikana. Taattua ja harmitonta viihdettä, joka saattaa ehkä naurattaa mutta samalla myös ihastuttaa ja muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista jolloin vastaavia show-numeroita vielä nähtiin metallikonserteissa.

Lizzy Borden ei levännyt laakereillaan, vaan saman vuoden -86 syyskuussa em. liven kanssa julkaistiin Menace To Society, jonka nimi kuvaa hyvin ajan henkeä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Orkesteri joutui välittömästi senaattorien ja muiden politiikan silmäätekevien vaimojen perustaman vuonna 1985 Parents Music Resource Centerin (PMRC) hampaisiin mm. Twisted Sisterin, Mötley Cruen, Venomin sekä W.A.S.P.:in kanssa, joiden katsottiin olevan haitallisia nuorisolle seksiä, väkivaltaa, alkoholin- ja huumeiden käyttöä ylistävien sanoitustensa kanssa. Vaan mikä yritetään kieltää, kohottaa vain suosiotaan ja niin kävi myös Lizzy Bordenin kanssa. Menace To Society oli vahva seuraaja debyytille, eikä varsinaisia muutoksia tyylissä kuullakaan, ainoastaan aavistuksen pidemmälle jalostettuja musiikillisia ja tekstillisiä ideoita.

When she saw what she had done…

Silloin kun metalli on kuumaa, on sitä taottava. Lizzy Borden takoi ensin Visual Lies –albumia ennakoivan Me Against The World –singlen heti perään Terror Rising EP:n ja kaikki nämä kolme julkaisua vuoden 1987 aikana. Levyllä kaikki loksahti vielä entistäkin paremmin kohdalleen aina parantuneita soundeja, Lizzyn entistäkin vakuuttavampaa laulua ja tarttuvampia kappaleita myöten. Hullunkurisesta lähes väkisinkin naurunpyrskähdyksiä aiheuttavasta kansikuvasta huolimatta levyllä on toinen toistaan parempia kappaleita. Avausraita Me Against The World on todellinen heavy metalin kapinahenkeä liehtova tunnuslaulu ja yksi orkesterin parhaiten tunnetuista ja menestyneimmistä lauluista.

Loppuunmyydyt kiertueet niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin seurasivat levyn julkaisua ja kuluikin pari vuotta, ennen kuin seuraaja Master Of Disguise ilmestyi. Suuria muutoksia ei menestyksekkääksi havaittuun kaavaan oltu haettu, ainoastaan sävellykset olivat aiempaa entistäkin monipuolisempia ja kunnianhimoisempia. Osana Metal Bladen 25 vuoden taipaleen juhlistamista  musiikkibisneksessä levy julkaistiin uudelleen yhdessä Visual Liesin kanssa bonusraidolla ja DVD:llä varustettuna. Tarjonnan on vastattava kysyntää ja vielä lähes pari vuosikymmentä alkuperäisistä julkaisuista sitä Lizzy Bordenia kohtaan riittää. Huolimatta huomattavasti suuremmasta suosiosta ja tunnettavuudesta Atlantin tuolla kuin tällä puolen, osoitti bändi viimeistään olevansa kaikkea muuta kuin pelkkä Amerikan ihme.

Mitä tämän Master Of Disguisen jälkeen tapahtui, on pienoinen mysteeri, johon suuri ja kaikkitietävä Internetkään ei etsivälle tarjoa vastausta. Bändi tuntui katoavan täydellisesti kartalta ja kysynnästä sekä toivoa paluusta antoi ainoastaan vuoden -94 The Best Of Lizzy Borden –kokoelma. Hiljaiselo kuitenkin jatkui jatkumistaan.

…She gave her father forty-one

Paholainen pitää kuitenkin huolta omistaan ja kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen vuonna 2000 orkesteri ilmoitti hieman yllättäenkin julkaisevansa uuden levyn Deal With The Devil.

Alkuperäisessä kokoonpanossa kitaristit ja basistit olivat vaihtuneet taajaan, mutta vokalistin lisäksi rumpali Joey Scott Harges oli pysynyt uskollisena ja paukuttanut nahkoja jokaisella levyllä. Vaikka levyllä soittaakin lukuisia sessiomuusikoita mm. Joey Vera, omalle tyylille oltiin uskollisia pitkästä tauosta huolimatta. Konstailematonta ja melodista nykyaikaan tuotua metallia 80-luvun hengessä, jossa tälläkin kertaa riffittely ja kitaratyöskentely oli ensiluokkaista.

Vaan eipä alkanut tästäkään levystä aktiivinen murhaaminen keikoilla ja kiertueilla. Osa syy löytyy varmasti vanhojen konkareiden halusta karistaa glam-metal viitta harteiltaan ja luoda jotain hieman uutta ja erilaista. Lizzyn nimissä tämä ei kuitenkaan ollut järkevää, joten vanha parivaljakko kasasi ympärilleen uuden kokoonpanon Starwood–nimen alle ja julkaisi vanhan yhteistyökumppaninsa Metal Bladen kautta If It Ain’t Broke, Break It –debyytin vuonna 2004. Kappalemateriaalia nojaa huomattavasti enemmän niin 70-luvun hard rockiin a’la Kiss ja The New York Dolls kuin saman genren uudemman aallon lipunkantajista kuten The Darkness ja Velvet Revolver. Kokoonpanon kakkoslevyä on valmisteltu pitkään ja hartaasti, mutta ainakaan toistaiseksi sen julkaisupäivämäärästä ei vielä ole tietoa.

Mutta eipä ole Lizzy Bordenkaan vielä haudattu, sillä lokakuussa 2007 ilmestyi taas kuin puskista bändin kuoleman kanssa teemallisesti flirttaileva kuudes studiolevy Appointment With Death. Edellislevyn tavoin mukaan oli saatu nimekäs joukko erilaisia muusikkoja aina vanhan liiton kitarasankareista George Lynchiin äärimetallin erikoisosaajaan Erik Rutaniin. Levy on vahvasti nykyajassa kiinni musiikillisia juuriaan unohtamatta, jonka tekemiseen aina kansia ja tarinaa myöten on todella panostettu. Vaikka albumi onkin vahva, tummasävytteinen ja monipuolinen näytös, ei aivan samaa vanhojen levyjen iskevyyttä kuitenkaan ole tavoitettu. Selkeä osoitus se kuitenkin on bändin elinvoimaisuudesta ja relevanttiudesta yhä lähes neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen. Lizzyn kirves heiluu yhä, ei ehkä yhtä tappavasti kuin ennen, mutta silti kylmän harkitusti. 

Julkaistu Inferno #51/2007