The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist
3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu
Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa
Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta
Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa
ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys,
vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan
kuulostaa.
On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa
yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin
puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa
tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen,
junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin
paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta
myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai
dekadenttia Deathstarsia.
L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi
menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman
musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta,
sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan
tehokeinojen iskevyyttä. Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset.
Diabolic Force
Old School Attack
No Colours
1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo
aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti
löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen
sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää
sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda
likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä
lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom
huonoimmillaan ulostivat.
Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty
täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta,
jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella
studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at
soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne
Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.
Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta,
lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan.
Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre
4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se
möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge
ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin
nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella
kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan
meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.
Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa
vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa
post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus
sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em.
elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain
kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.
Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää,
mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa
tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan
kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon
hakatun madon kaltaiseksi.
Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce
3 The Crossfire on kuin suklaarasia,
mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen
elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu
ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata
puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja
halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua
löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella
täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.
Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on
vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet
ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on
mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset
puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna
on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää
eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.
Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa
mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun
tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden
muodostamaan laumaan saakka.
Gary John Barden
Love & War
Escape
2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin
katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia
temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka
kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin
vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa
ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.
Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen
makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista
kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien
tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä
valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti
kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä
päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää
kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin
keskinkertaisuuden alapuolelle.
Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien
soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla.
Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta
läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia.
Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture
3,5
Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi
havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin
tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista.
Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja
hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen
ja kiinnostava.
Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen,
eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa
ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin
HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies
todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee.
Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti
yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä
ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen
vanhemman tuotannon.
Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa
tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa
kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä
entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo
oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa
keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti.
Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic
2,5
Rokata voi monella tapaa, kuka
katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas
tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo
70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren
maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom
rockin poluilla.
Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan
ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita
ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan
legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka
musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu
viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään
alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka
lepsusti tahtia lattiaan naputellen.
Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään
tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja
sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen
Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää.
Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade
2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen
1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen
vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän
täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä
Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme
ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil
levylle.
Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan
modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin
yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin
ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä
sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20
vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.
Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama
lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä
voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa,
sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi
ärsytyskynnyksen suhteen.
Necrodeath
Draculea
Scarlet
3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden
unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä
vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun
laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa
ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä
muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate
–kiekot.
Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin
inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat
Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes
kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta
nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn
teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja
vaihtelua kuin aikaisemmin.
Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death
hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin
levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys.
Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi
olemassa.
Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN
3,5 Sanotaan, että matkiminen on
imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain
silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta
pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja
hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää,
mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja
tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.
Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka
kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä
tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja
lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on
kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon
sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.
The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös
ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta
vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on
periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden
löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä
porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna.
Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura
0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja
vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon
musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista
death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla
noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa
jopa korkeakulttuuriksi.
Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän
ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla
luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin
eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä
kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin
instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen
normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla
hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.
Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään
rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan
elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko
16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on
perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä
sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää
levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että
albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään
tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen
kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi
kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack.
Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1
3,5
Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin
keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn
tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin
ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu
löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden
2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.
Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin
ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa.
Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja
voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi.
Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä
negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän
omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat
uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.
Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin,
jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat
kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä
C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa
nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan.
Taint
Secrets And Lies
Rise Above
2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia
tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan.
Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä
ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa
lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri
tällainen levy.
Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen
hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään
näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät
ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan
puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja
Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman
olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.
Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty
rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista
vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan
päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä
haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää
viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava
piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja
yllättävä idea.
Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours
3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen
tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista
velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty,
äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta
piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin
pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan
ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.
Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on
mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja
tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli
vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä
musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat
selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella
heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.
Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on
suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa
kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset
albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta.
UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance
Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota
on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla
klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään,
jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja
vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta
kait.
Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka
toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena
ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin
sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen
kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen
hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti
yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä
biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.
Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike
Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei
minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni
viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia.
Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music
2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna
2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä
onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan
joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei
ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei
kahdentoista raidan anti nousekaan.
Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille
jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit
soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka
melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää,
sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti
maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja
toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta
myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.
Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti