Inferno #51/2007

The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist

3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys, vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan kuulostaa.

On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen, junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai dekadenttia Deathstarsia.

L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta, sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan tehokeinojen iskevyyttä.  Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset.

Diabolic Force
Old School Attack
No Colours

1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom huonoimmillaan ulostivat.

Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta, jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.

Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta, lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan.

Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre

4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.

Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em. elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.

Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää, mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon hakatun madon kaltaiseksi.

Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce

3 The Crossfire on kuin suklaarasia, mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.

Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.

Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden muodostamaan laumaan saakka.

Gary John Barden
Love & War
Escape

2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.

Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin keskinkertaisuuden alapuolelle.

Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla. Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia.

Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture

3,5 Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista. Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen ja kiinnostava.

Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen, eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee. Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen vanhemman tuotannon.

Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti.

Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic

2,5 Rokata voi monella tapaa, kuka katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo 70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom rockin poluilla.

Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka lepsusti tahtia lattiaan naputellen.

Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää.

Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade

2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen 1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil levylle.

Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.

Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa, sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi ärsytyskynnyksen suhteen.

Necrodeath
Draculea
Scarlet

3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate –kiekot.

Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja vaihtelua kuin aikaisemmin.

Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys. Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi olemassa.

Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN

3,5 Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää, mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.

Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.

The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna.

Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura

0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa jopa korkeakulttuuriksi.

Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.

Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko 16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack.

Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1

3,5 Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden 2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.

Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa. Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi. Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.

Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin, jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan.

Taint
Secrets And Lies
Rise Above

2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan. Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri tällainen levy.

Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.

Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja yllättävä idea.

Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours

3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty, äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.

Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.

Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta.

UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance

Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään, jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta kait.

Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.

Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia.
 
Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music

2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna 2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei kahdentoista raidan anti nousekaan.

Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää, sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.

Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan.

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa.  6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10