Inferno #56/2008

Belenos
Chemins De Souffrance
Northern Silence

3,5 Ranskasta kanaalin yli Brittein saarille kulkeutunut Belenos on yhden miehen näkemys black metalista, josta voi löytää myös ripauksen pakanallista meininkiä. Vaikka albumi onkin kirjaimellisesti kaksijakoinen sisältäen puolet vanhaa kymmenen vuoden takaista demomateriaalia uudelleennauhoitettuna sekä kokonaan uutta, on se sisällöllisesti silti hämmentävän koherentti.

Chemins De Souffrance ei jätä tai jättää mukavasti kylmäksi riippuen kuinka asian haluaa ilmaista. Etenkin keskitempoisimmissa osuuksissa kuulee selkeät Burzum-vaikutteet, vaikka tunnelma onkin varsin kaukana täydellisen repivästä ja primitiivisestä lohduttomuudesta. Kappaleet ovat varsin hyvällä tyylitajulla toteutettuja miellyttävän monipuolisia teoksia, jotka etenkin parhaimmillaan 7-9 minuutin kestoisina tarjoavat sulateltavaa pitkäksikin aikaa.

Ei levy mikään genren merkkipaalu tule olemaan, mutta onpahan vahvahko keskitasoa parempi näyttö siitä, ettei musta metalli ole kokonaan ummehtunutta ja kuluneiden kliseiden kehnoa kierrätystä.

Godiva
Destruction
Mausoleum

2,5 On onni, että Godivalta löytyy enemmän tyylitajua musiikista kuin mitä levyn visuaalinen ja lyyrinen ilme antaa olettaa. Parin aiemman albumin ja jäsenten muiden kokoonpanojen tuoma kokemus kuuluu herrojen vääntämässä perusarvojakin kunnioittavassa melodisessa metallissa ja ex-Victory vokalisti Fernando Garcia on mies paikallaan.

Parhaimmillaan kappaleet ovat mukiinmeneviä ja jossain määrin jopa lanttuunkin käyviä (Pedal To The Metal), mutta seassa on vain turhan monta innostusta lamaannuttavaa keskitason rallia. Helpostihan kiekko soittimessa pyörii useammankin kerran, vaan lopulta sen anti jää varsin vähäiseksi ja pahasti parempiensa kuten vaikkapa Dream Evilin jalkoihin.

Kalmah
For The Revolution
Spinefarm

3 Pari vuotta on mennyt valssin pyörteissä Kalmahilla ja viidennelle albumille onkin tuotu vähän uutta, joskaan ei varsinaisesti mitään kumouksellista. Aivan kuten edeltäjänsäkin kohdalla, ensikosketus albumiin ei lupaile paljoakaan. Pintaan nousee jopa ärsyyntymisen tunne näennäisesti ja teknisesti hyvältä kuulostavasta, mutta muuten varsin mitäänsanomattomalta vaikuttavasta metallihölkästä. Mieli kuitenkin muuttuu yön yli nukkumisen ja lisäkuuntelukertojen myötä.

The Black Waltziin verrattuna kappaleiden tempo ja monimutkaisuus on kasvanut, mutta asian kääntöpuolena bändi tuntuu ainakin osittain kadottaneen viehättävän metsäläishenkensä. Aiemmista veisuista kohonnut vahva suopursun ja rahkasammaleen tuoksu on vaimentunut huomattavasti ja jälki on huomattavasti neutraalimpaa. Bändin vahvuus on edelleenkin melodiapuolella keskitempoisemmissa kappaleissa ja osuuksissa, sillä vauhtia lisäämällä se taantuu usein tylsäksi ja ponnettomaksi bodomaiseksi räyhäämiseksi.

Joka biisistä on helppo löytää paljon hyvää, mutta harva niistä on mallikelpoinen kokonaisuus parhaimpana poikkeuksena miehisellä tavalla karun herkkä Ready For Salvation. Koskettimien Wirman-lirkutus tai perusmatto kuulostaa edelleenkin raivostuttavan keinotekoiselta ja turhalta bändissä, jonka kitaristiveljeksiltä irtoaa näinkin maittavia juttuja instrumenteistaan. Aidosti kehnojen ja hyvien seikkojen johdosta levystä tulee kompromissi kuten arvosanastakin.

Mar De Grises
Draining The Waterheart
Firebox

3,5 Nelisen vuotta ovat chileläiset kypsytelleet kakkosalbumiaan ja aivan kuten viinienkin kanssa, aika on periaatteessa tehnyt vain hyvää ja syventänyt musiikin aromia entistäkin jalostuneemmaksi ja tuhdimmaksi. Musiikin voi edelleen lokeroida doom-deathiksi, mutta perinteisessä mielessä ajateltuna lokero alkaa olla ahdas ja ennen kaikkea turhan rajoittunut.


Vaikka arviokriteereitä tiukentaisikin debyyttiin verrattuna, on Draining The Waterheart hyvin lähellä The Tatterdemalion Expressin hienoutta ja omalaatuisuutta. Aivan yhtä tenhoava se ei kuitenkaan ole, mutta toisaalta se kiehtoo jalostuneemmin hieman eri tavalla. Pitkien kappaleiden tehokeinot ovat edelleen hyvin samankaltaiset aina raskaammista ja rankemmista osiosta niin soitto-kuin laulupuolella herkempiin ja maalailevimpiin osuuksiin. Tunnelmallinen dynamiikka on toimivaa, vaikka se ei sielun syviä sopukoita onnistukaan koskettamaan toivotulla tavalla.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella kiekko vaikuttaa jopa tylsältä ja mitäänsanomattomalta vain avautuakseen selkeästi paremmin perusteellisemman tutustumisen myötä. Albumin on äärimmäisen vaikea sisäistettävä, koska se ei tarjoile yksinkertaisia rakenteita ja helposti päähän iskostuvia melodioita, vaan suorastaan vaatii keskittynyttä kuuntelua kuulokkeilla. Pieni pettymys levy kuitenkin on, vaikka monelle tunnetummallekin orkesterille yhdenkin yhtä hienon kappaleen säveltäminen levyn kahdeksasta olisi uran parhaimpiin kuuluvaa materiaalia.

Marionette
Spite
Listenable

2,5 Kylmä tosiasiahan on, että metallimusiikissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole keksitty mitään mullistavaa noin viiteentoista vuoteen. Toisaalta taas vanhassa vara parempi eikä uusien jippojenkaan kehittely saa olla itseisarvo, vaan lopulta kyse on hyvistä kappaleista. Onkin sinällään hieman huvittavaa, että göteborgilainen Marionette yrittää uudistaa kotikaupungissaan syntynyttä ja sittemmin ummehtunutta melodeath-genreä debyytillään siinä kuitenkaan onnistumatta.

Orkesterin mainitsemat vaikutteet ruotsalaisesta hardcoresta ja metallista kuuluvat selkeästi, mutta japanilainen j-rockista tuttu visual-kei -tyylisuunta näkyy korkeintaan herrojen emo-henkisistä promokuvista. Kappaleet ovat kyllä aggressiivisia, vauhdikkaita ja napakoita, mutta samalla oudon sekavia puuroutuen merkillisesti mössöksi eikä niinkään soundeista. Unohtumattomia tahi tarttuvia melodioita ei kuulla edes kertosäkeissä ja kokonaisuutena kiekko jääkin perustavalla tavalla tasapaksuksi.

My Shameful
Descend
Firebox

3 Ilahduttavan synkkää on ollut My Shamefulin taival hieman tasapaksusta alusta huolimatta. Temmot hiipuivat levy levyltä, vaikka julkaistutahti ei ja 2006 julkaistulla The Return To Nothingilla alettiin olla jo funeral doomin ytimessä. Valitettavasti neljännellä täyspitkällään Descendillä poispäin haudan partaalta viettävä askel on aiempaa rivakampi ja kokonaisuus latteahko.

Uutukainen vaikuttaa aiempia julkaisuja yksinkertaisemmalta niin kappalemateriaaliltaan kuin soundeiltaankin. Enää bändi ei laahaa musertavaan raskaasti aiempaan tapaan ja tästä johtuen niin ruumis kuin sielukin saa hieman levähtää ja elätellä toivoa. Samalla on myös osittain kadonnut My Shamefulin viehätys sen taantuessa niin musiikillisesti kuin tunnelmallisestakin lähemmäksi 90-luvun puolivälin lukuisia doom-orkestereita.

On hyvä asia, ettei orkesteri ole jäänyt polkemaan paikallaan tälläkään levyllä, mutta nimensä mukaisesti kehityssuunta ikävä vain on alaspäin edeltäjiinsä verrattuna.

Obsession
Carnival Of Lies
Mausoleum

2,5 Aika entinen ei koskaan enää palaa, tästä Juhan Vainion viisaudesta olisi -83 perustetun Obsessionin kannattanut ottaa opikseen. Orkesterin kaivamiselle haudasta 2002 ja levyn julkaisemisen takana täytyy puhtaasti olla nostalgiset syyt, sillä musiikillisia vahvoja perusteita ei hyvällä tahdollakaan meinaa löytyä. Nokkamies Mike Vesceralla kun on virityksiä ollut aina omaa soolouraa myöten.

Carnival Of Lies voisi aivan hyvin olla 80-luvun lopulla äänitetty ja hyllytetty bändin kolmas levy, sillä sen verran autenttisilta sen metalliveisut kuulostavat aina tuhnuisia soundeja myöten. Kyllähän biisien tunnusmerkit ovat selvät ja osaset oikeanlaiset, mutta lopputulos on kuitenkin ihmeen lepsu ja ponneton. Vanha konsti kuten vaikka Dokkenin Back For The Attack on tässäkin tapauksessa parempi kuin pussillinen uusia, mutta siltikin vanhoja.

Remembrance
Silencing The Moments
Firebox

3 Laskemalla yhteen orkesterin ja julkaisijan nimen saa selkeä tuloksen kaksi, josta voi helposti jo päätellä mistä oikein on kysymys: doom metalista, jota voi halutessaan tarkentaa joko lisäämällä funeral -etuliitteen tai death –määritteen perään. Ilman kuunteluakin asian varmistaa viimeistään biisien keskimääräinen 10+ minuutin kesto yksi välisoitto pois lukien.

Ranskalaisen mies-nais duon toinen albumi sisältää genren peruspalikoista koostettua hidastelua, joka on teoriatasolla mallikasta, mutta käytännössä turhankin yllätyksetöntä ja moneen kertaan aiemmin kuultua. Silence The Moments ei pysty missään vaiheessa vaivuttamaan kuuntelijaansa epätoivon alhoon tai murskaamaan kaikenkattavan lohduttomuuden alle. Kevät-doomiksi se silti riittää, mutta ei tällä syksy riittävästi synkkene.

Sacred Crucifix
From Beyond To…
CFTN

3,5 On ilahduttavaa huomata, että pitkän linjan pohjoisen pojat jaksavat yhä edelleen vääntää. Neljä vuotta sitten paluun kunniaksi julkaistu Aeons Of Chaos –debyytti kun jäi lähinnä pelkäksi yritykseksi lämmitellä vanhoja hyviä aikoja ja muistoja. Nyt pelkästään jo uuden EP:n avausraita ja kakkoskiekollekin päätyvä The House on selkeästi ilkeintä ja virkeintä vanhan liiton death metalia mitä nelikko on konsanaan vääntänyt.

Sama tasaisen vahva joskaan ei aivan yhtä iskevä linja jatkuu kahdella muullakin omalla biisillä ja Hobbs’ Angel Of Deathin ja Sentencedin lainaveisut istuvat mukavasti kokonaisuuteen kertoen mistä Sacred Crucifixin jantterit ovat taatusti nuorempana vaikutteita imeneet. From Beyond To… on naseva välityö, joka oikeasti onnistuu nostattamaan kiinnostusta seuraavaa julkaisua kohtaan.

SinKing
Dead Man’s Groove
Forkwork
 
3,5 Lähes mahdotonta on olla mainitsematta Panteraa SinKingin yhteydessä ja tokkopa tuota lähtee itse bändikään kiistämään, vaikka ainaiset vertailut sapettaisivatkin. Vaan eipähän moinen rinnastaminen mikään häpeä ole, kun soitto kulkee näin mallikkaasti ja kappaleissa on juuri oikeanlaista miehevää räyhäkkyyttä.

Asenteella runnomisesta käy hyvänä esimerkkinä heti pellit täysillä avaava Break The Silence, jonka välittömässä vanavedessä seuraavat pari raitaa tulevat niin ikään varsin messevästi. Dead Man’s Groove nousee kuitenkin EP:n johtotähdeksi ja nimensä mukaisesti se sisältää rutkasti enemmän tunnelmointiin kuin mättämiseen keskittyvää groovea a’la Down.

Tampereen pitkälle loikkaavan pitkätukan Evilän tähdittämän Beastie Boys –lainan olisi sen sijaan voinut jättää poiskin, sillä siinä alkuperäisen groovea ei ole saatu tippaakaan mukaan. Muuten usein välityön mittaiseksi mielletty minijulkaisu on vahva lisä bändin diskografiaan, vaikkei se pakotakaan hakkaamaan päätä pulpettiin.

Inferno #22/2004

AARNI
Bathos
Firedoom Music

Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.

Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa. Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti toistoa ja asiaan paneutumista.

Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin sfääreihin. 8/10 

FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music

Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10 

LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord 

Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän, toteutus pari pykälää heikompi. 5/10 

MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania

Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi, kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin. Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.

Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä. Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se tiedetään.

Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10 

MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music

Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.

Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin. Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti. Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10 

STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne 

Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10

Inferno #10/2003

ACCEPT
Metal Blast from the Past DVD
Drakkar Entertainment

Acceptin metallipläjäys on erittäin kattava ja tuhti paketti yhtyeen historiasta ja varsinkin kulta-ajasta. Alun perin VHS:nä julkaistu, Osakassa -85 kuvattu keikka on 11 biisin timantinkova dokumenttimuotoinen hittikimara, joka niin monen julkaisun lailla on onnistuttu osittain pilaamaan biisien päälle joristuilla kommenteilla. Kuvanlaatu jättää toivomisen varaa etenkin värien osalta, mutta tunnelmaa se ei onnistu pilaamaan, ja ajan henki on vahvasti läsnä. Kun bonukseksi ympätään vielä nippu yhtyeen promovideoita, täydellinen diskografia sanoituksineen ja lukuisine ääninäytteineen sekä pakolliset muut kattavat materiaalit, aletaan puhumaan yhdestä täydellisimmistä ja faniystävällisimmistä DVD-julkaisuista. Komeuden kruunaa levyn kääntöpuolen yhdeksän biisin CD-audio osuus, josta löytyy niin ennen julkaisemattomia ralleja kuin Breaker-levyä varten demottuja biisien 8-raitaversioita. Historiallinen "kymppihän riittää!" olisi taatusti napsahtanut ilman livemateriaalin väkisinmakaamista.8/10

CANDLEMASS
Documents of Doom DVD
Escapi

Doom metalli -skeneä aikoinaan kohauttanut ja myöhemmin suorastaan hallinnut Candlemass tuli tunnetuksi erityisesti Messiah "Muumi-peikko" Marcolinin omaperäisestä ja vakuuttavasta laulutyylistä sekä Leif Edlingin luomista koskettavista ja voimakkaista kappaleista. Vuonna '90 julkaistu livelevy on nyt kuultavissa ja nähtävissä DVD-formaatissa tuomion dokumentilla maustettuna. Biisilistaa ei voi kuvailla kuin sanalla hittikavalkadi, sillä yhtään heikkoa esitystä ei setistä löydy. Messiah on kovassa vedossa ja hänen hilpeä lavaesiintymisensä on mukavaa vastapainoa muuten synkälle musiikille. Bändi on kokonaisuudessaan varsin energinen ja suurimpien klassikoiden soidessa ei kylmiltä väreiltä voi välttyä, sen verran intensiivinen tunnelma keikasta välittyy myös televisioruudun välityksellä. Toiselta levyltä löytyvä dokumenttiosio sisältää lähinnä 80- ja 90-lukujen taitteessa sekä vuonna 2002 taltioituja hetkiä kiertueelta. DVD on kokonaisuutena vallan mainio, sisällöltään mielenkiintoinen ja teknisesti hyvin toteutettu paketti hieman aliarvostetusta, mutta hyvin omaperäisestä orkesterista. 9/10

CARNAL FORGE
The More You Suffer
Century Media

Musiikillisia sukulaissuhteita mietittäessä Carnal Forge olisi positiivisessa hengessä helppo nimetä The Hauntedin pikkuveljeksi. Edelliseen Please…Die! levyyn verrattuna on tapahtunut pienoista materiaalin hiomista ja kehittymistä. Paahtavat osuudet ovat saaneet kokonaisuutta tasapainottavaa vastapainoa koukeroisista ja keskitempoisista progressiivisista kohdista, mitä peräänkuulutinkin jo edellisen levytyksen arvion yhteydessä. Meno on aidon aggressiivista läpi levyn, laadusta tinkimättä ja niskanikamia säästämättä. Kitarat maalailevat ajoittain melodioita varsin mallikkaasti ja viiltelevät taas toisaalla vastapainoisen vauhdikkaasti. Kertosäkeet taotaan kuulijan kalloon pajavasaran lailla. Aivan jackpottia bändi ei levyllä kuitenkaan kerää, mutta neljän euron mukava voitto tällä kyllä napsahtaa. Huipun saavuttamiseksi vaaditut pienet, mutta merkittävät asiat jäävät yhä uupumaan. Dynamiikan lisääminen ja toisaalta taas kappaleiden tiivistäminen saattaisivat tuottaa kolme Rayn merkkiä samaan linjaan. Pelaamiseen edellytetty ikäraja ja suurempienkin voittojen keräämiseen vaadittu kyky on kyllä jo olemassa. Orkesterin uutukainen ansaitsee saman arvosanan kuin ehkä yhden arvosanan verran yläkanttiin rankkaamani edeltäjä. 7/10

ELLIPSIS
Comastory
Adipocere

Harvoin on eteen tullut levyä, jota kuvaavien sanojen vähyys on suoraan verrannollinen musiikin hyvyyteen. Keskeltä litistyneen ympyrän merkillinen sekametelisoppa ei maistu missään vaiheessa, ja taidot eivät yksinkertaisesti yllä toteuttamaan kunnianhimon sokaisemia ideoita. Orkesteri yrittää ympätä musiikkiin niin progea kuin tummasävytteisempiä tunnelmallisia elementtejä, sekä hippusellisen avantgardea ja luovaa hulluuttakin. Lopputuloksena on reilun tunnin mittainen jööti vaihtelevasti tylsää ja ärsyttävää materiaalia, jonka kuuntelemisen sijasta kansantanhuharrastuksen aloittaminenkin alkaa kuulostamaan houkuttelevalta. Vokalisti ulisee lähes äänenmurroksen saaneen nuoren pojan lailla, ja kun tätä tukemassa on ohueksi miksatut kitarat ja ulisevat koskettimet, on lopputuotoksessa yhtä paljon sisältöä kuin laihialaisten lihasopassa. Kertakaikkisen kammottavaa materiaalia, jonka takia alkaa jo epäilemään ”huonoimmillaankin hevi on hyvää” –viisauden järkevyyttä. 2/10

FUNERAL
In Fields of Pestilent Grief
Nocturnal Music

90-luvun alkupuolella doom-piireissä kovastikin palvottu ja suitsutettu Funeral hävisi debyyttinsä jälkeen kuin kusi lumeen. Informatiivinen internet paljasti orkesterin tehneen parikin demoa hiljaiselonsa aikana, mutta seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen uutta virallista julkaisua. Aika ei ole kypsyttänyt orkesterin ulosantia, vaan kalvakkaan haamun lailla orkesteri haparoi unohduksen suosta takaisin ihmisten ilmoille. Omalla tavallaan musiikki on eteeristä ja kiehtovaa, mutta samalla negatiivisella tavalla turruttavaa ja valjua. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja vaikka ajoittain bändi väläyttää mielenkiintoisia ideoita ja pikkunättejä melankolisia melodioita, ovat riffit valitettavan mitäänsanomattomia. Vokalisoinneista vastaava naissopraano vetelee samalla ohuella äänellä ja laulumelodioilla läpi kaikki kipaleet. Vaihteluksi ja vastapainoksi suorastaan alkaa kaipaamaan miehistä alarekisterin laulua. Kokonaisuutena levyn tarjoamat eväät ovat hieman köykäiset ja muistuttavat rasvatonta maitoa ja ranskanleipää lauantaimakkaralla. Kuuntelukertoja lisäämällä levylle on helppo lätkäistä pari pinnaa lisää ensivaikutelmaan verrattuna, mutta valitettavasti keskinkertaisuutta paremmaksi sitä ei voi arvostaa.  6/10

JAG PANZER
The Era of Kings And Conflict DVD
Century Media

Pitkän uran perinteisen metallin saralla tehnyt Jag Panzer on alusta saakka noudattanut metallin vanhan koulukunnan parissa vallitsevaa "tee-se-itse" -periaatetta. Tuloksena on tällä kertaa bändin itse suunnittelema ja toteuttama DVD, jota on "avaimet käteen" -periaatteella tarjottu levy-yhtiölle, ja hyvin on kelvannut. Tunnin ja vartin mittaisen digitaaliseen videoteoksen sisällöstä on itse asiaa 2/3 ja loput ekstrojen muodossa tarjoiltuja lyhyitä pätkiä eri kappaleiden kitarasoolojen soittamisesta ja pitkähköstä haastattelusta. On erittäin kunnioitettavaa, että bändi ja erityisesti kitaristi Mark Briody ovat itse tuottaneet ja ohjanneet neljä viidestä levyn promovideosta. Mainosvideoiden lisänä tarjoillaan vielä kohtuullisen laadukasta bootleg-keikkamateriaalia neljän kappaleen verran. Vaikka näinkin vanhalta bändiltä olisi voinut ympätä mukaan enemmänkin erinäisille nauhoille tarttunutta materiaalia, on kokonaisuus vallan kelvollinen myös laadullisesti. Levyltä välittyy mukavan kotikutoinen, lämminhenkinen ja välitön tunnelma aidosti metallin asialle omistautuneista ihmisistä. 8/10

KHANATE
Khanate
Southern Lord Recordings

Tyylistään tinkimättömän ja tutun underground lafkan samanlaisilla adjektiiveilla kuvattavan orkesterin debyytti on vaikea pala nieltäväksi. Alan henkilöille tutun moneen soppaan lusikkansa työntäneen Stephen O'Malleyn luotsaama bändi turvautuu tuttuihin aineksiin. Khanate työstää hieman erilaista variaatiota äärimmilleen hidastetusta nihilistisestä ja riisutusta doomista. Myllynkivien lailla bändi jauhaa ja laahaa läpi kappaleet, joiden kesto liikkuu pääasiallisesti 10 ja 20 minuutin välimaastossa. Turhia hienouksia ja kikkailuja on turha odottaa, sen verran tasaista surinaa ja pörinää kappaleet ovat. Laulajan kitarisoja raastava ääni on enemmän kuin osuva sanojen tulkkina ja musiikin täydentäjänä. Totuuden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että minä tuskin koskaan tulen pääsemään sellaiseen mielentilaan, että tämänkaltaista musiikkia täysin ymmärtäisin. Ahdistuksen ja v-käyrän kasvaessa eksponentiaalisesti bändillä saattaisi olla hetkensä patoutumien purkautumiskanavana, mutta pahimmillaan ahdistuneisuus saattaisi muuttua aggressioiksi. Metallikansan Valiumiksi Khanatea on lääkärien turha määrätä. 4/10

LEVL
Controlled by Time
Punctured Records

Kanukkien debyyttilevy alkaa heti ensitahdeista alkaen takomaan galvanoitua rautanaulaa kuuntelijan otsolohkoon. Luulot otetaan pois heti kättelyssä ja homman nimi tehdään selväksi: rokkaavalla otteella taottua asennemetallia, johon on onnistuttu ymppäämään mukaan omaperäisiä ja tuoreitakin ideoita. Lievää samankaltaisuutta uusimman Annihilator-materiaalin kanssa on havaittavissa eikä vain siksi, että tuottajan pallilla on häärinyt muuan Jeff Waters. Bändi tuuttaa tulemaan mukavan mielenkiintoisia ja raskaita tapporiffejä tavoitteena iskeä tonnin tiilikuorman tavoin vastaanottaja maanrakoon. Eväät orkesterilla olisikin tähän olemassa, mutta kummallisen ohuet ja tehottomat saundit verottavat osansa materiaalin tehosta. Merkillisintä levyssä lisäksi on, että yhtä nopeasti kuin into orkesteriin nousee ensimmäisten biisien aikana, alkaa mielenkiinto lopahtamaan totaalisesti levyn puolessa välissä. Loppurallit ovatkin melkoista puuduttavaa pakkopullaa, ja levyn viidestä ensimmäisestä kappaleesta olisikin saanut erittäin tehokkaan ja pari pojoa enemmän keränneen MCD:n. Kokonaisuutena levy ei valitettavasti toimi, mutta kykyä Levlillä on. Bändin nimi kannattaa kyllä laittaa muistiin tulevaisuutta korvallapitäen. 5/10

LITA FORD
Greatest Hits Live
Cleopatra

80-luvulla kovan hevikissan kuosissa ja maineessa ollut liukas-Lita katosi 90-luvun koittaessa yhtä tehokkaasti kuin joidenkin naisten ulkoinen kauneus ikävuosien karttuessa. Lähes kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Greatest Hits Live -nimeä kantava levytys ei nimellään juurikaan houkuttele. Mieleen tulee heti vanhan kehäraakin epätoivoinen yritys palata vielä kerran parrasvaloihin vanhojen hittien saattelemana. Onneksi aivan näin huonosta levystä ei sentään ole kysymys. Lätyltä löytyy oikeasti Litan parhaimmistoa, ja livetilanteessa kappaleista on mukavasti karsiutunut liiallinen silopintaisuus. Pelkistetyt rallit osoittavat materiaalin vahvan tasalaatuisuuden ja bändi tuntuu toimivan kohtalaisesti niin popimpien kuin rokimpienkin palojen kohdalla. Äänityksestä välittyy mukavan intiimi tunnelma pienen, mutta innokkaan yleisön edessä. Valitettavasti kokonaiskuvaa vaivaa merkillisen ponneton olemus, joka ei suoranaisesti tunnu olevan bändin saatikka materiaalin vika. Suurin kunnia voiman puutteesta menee puhtaasti selkeän joskin kliinisen ja ohuen äänimaailman piikkiin. 4/10

LIZZY BORDEN
Visual Lies
Metal Blade Records

Kultaisella 80-luvulla mainetta ja metallipäitä niittänyt Lizzy Borden oli ulkomusiikillisilta seikoiltaan samaan aikaan sekä huvittava että kummallinen ilmestys. Alice Cooperin tavoin nimellä ja ulkonäöllään shokeeraavuutta tavoitteleva bändi oli kuitenkin kokoelma hiukset tupeerattuina ja yläruumis paljaana keekoilevia kauniita poikia. Yhdistelmä sopi kuin hajuvesi lihapullaan. Kun levyn kanteen laitetaan vielä kauttaaltaan hopeamaalilla maalattu irvistävä naama kurkkimaan televisionraadon sisältä, on pienoinen ihme että tätä bändiä on yleensä kukaan vaivautunut ostamaan ja kuuntelemaan. Toisin kuin monet samankaltaisella konseptilla varustetut aikalaisensa bändi osasi oikeasti tehdä hyviä ja tarttuvia kappaleita. Musiikki ei näin 15 vuotta myöhemminkään kuulosta liian kornilta tai vanhanaikaiselta, vaan on yhä ihan kelpo tavaraa. Tälle uudelleenjulkaisulle löytyy siis hyvätkin perustelut ja loppuun on laitettu neljä pakollista, joskin harvinaisen turhaa live demo/remix bonusbiisiä. Kirves-Lissun musiikki on yhdistelmä melodista 80-luvun hard rockia ja metallia. Biiseistä löytyy kaikki tuon ajan kliseet, mutta erittäin toimivana tanakkana pakettina. Laulajalla on äänialaa ja bändillä kykyä tehdä hyviä biisejä. Tarttuvat hyvin toteutetut kertosäkeet yhdistettynä hyviin ja mielenkiintoisiin kitarakuvioihin ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Vaikka nostalgia ehkä kaunistaakin hippusen verran totuutta, ei mikään muuta sitä tosiasiaa että hyvin tehty metalli kestää kuuntelua läpi vuosikymmenien. 8/10

MOURNING BELOVETH
The Sullen Sulcus
Aftermath Music

Smaragdisaaren vehmailla kukkuloilla kymmenisen vuotta ylös-alas taivaltanut Mourning Beloveth on päässyt uransa toiselle huipulle, kakkoslevylle nimeltään The Sullen Sulcus. Bändi purkaa ahdistuksensa ja melankoliansa kaikkien doom-deathin oppien mukaan hitaaseen ja raskaaseen kitaravetoiseen doomiin, jonka kruunaa mukavan karhea ja matala miesääni. Ilmeisinä vaikutteina ovat toimineet naapurisaaren 90-luvun alun pioneerien Anatheman ja My Dying Briden musiikki, sillä sen verran selkeitä samankaltaisuuksia löytyy kitaroiden vaeltelevassa tavassa tuoda esille melodioita. Levyn äänimaailmassa on mukavan rosoinen ja siloittelematon ote, josta lienee kiittäminen monen vastaavankaltaisen levyn saundeja hakenutta Magzia. Kaikki peruselementit hyvin toteutettuna asiaankuuluvista pitkistä kappaleista löytyy, mutta valitettava persoonallisuuden puute leimaa kokonaisuutta. Kuusi kipaletta valutettuna reiluun tuntiin soljuu leppoisesti kuuloelimestä sisään ja toisesta ulos juuttumatta sen kummemmin aivolohkojen syövereihin. Aavistuksen verran keskitason yläpuolelle musiikin nostaa mukavan melankolinen, kevääseen sopiva perussävy. 6/10

MY SHAMEFUL
Of All the Wrong Things
Firebox

Kotimainen My Shameful onnistuu yllättämään doomia tuntevan kuuntelijan täyspitkällä debyytillään. Taakse on jäänyt vahvasti My Dying Bride –henkinen gootahtava doomdeath, ja sen sijaan tempoa on tiputettu ja ideoita kanavoitu laahaavan funeral-doomin pariin. Kaksihenkinen kokoonpano purkaa ahdistustaan ja tulkitsee tuskaansa kuiskaavaan tyyliin kuuloalueen alarajoilla olevalla murinalla hitaan varmasti ja piinaavasti. Varsin minimalistisessa musiikissa kitarat vetelevät mureita ja raastavia säveliä, ja väliosissa tunnelmaa luodaan vaimein puhtain kitaroin ja koskettimin. Pääosin seitsemän ja kahdeksan minuutin välimaastossa vaeltelevien kappaleiden muodostama kokonaisuus on positiivisessa mielessä tasapaksu ja tasapainoinen. Yksittäisen biisien erottaminen kokonaisuudesta ei meinaa helpolla onnistua, mutta toisaalta siihen ei ole minkäänlaista tarvettakaan. Kokonaisuus muodostuu vahvojen osasten summasta, josta heikkoa lenkkiä ei löytäisi edes itse Kirsi Salo. Vaikka mitään uutta ja mullistavaa ei orkesteri varsinaisesti tarjoa, onnistuu se silti luomaan alan ihmisille maistuvaa ja laadukasta, musiikin muotoon puettua pienen ihmisen tuskaa. 8/10

NAIL WITHIN
Nail Within
Listenable Records

Itämään viisaat miehet ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaiseksi kipakan ja yllättävänkin mielenkiintoisen paketin. Erityisesti ruotsalaisesta melodisesta death/thrash -metallista varsin voimakkaasti vaikutteita ja inspiraatiota ammentava bändi on kypsän ja valmiin kuuloinen ja tuuttaa turpaan vakuuttavanoloisesti. Laulajan äänestä on helppo löytää niin Mille Petrozzaa kuin Tomas Lindbergia ja vahva yhteys löytyy myös Nail Withinin ja em. laulajien edustamien orkesterien musiikin välillä. Sattumaa ei liene myöskään se, että ko. laulajat vierailevat levyllä, ja että levyn tuottajana on häärinyt mm. Kreatoria tuottanut Harris Johns. Hapen haukkaamiseen ei kappaleiden aikana anneta paljoakaan aikaa, mutta maukas kitaratyöskentely tekee levystä mukavasti sulavan. 80-luvun henki leijuu myös jossain etäällä taka-alalla, mutta kliseiseen retroiluun bändi ei onneksi sorru. Vaikka saatekirjelmä lupaakin seitsemän hyvää ja kymmenen kaunista, pystyy niistä kokonaisuus toteuttamaan vain noin ¾ mikä sekin on jo hyvä suoritus. Omaperäisyysastetta lisäämällä ja kokemuksen kautta kokoonpanolla on mahdollisuus nousta muutaman vuoden kuluessa isojen poikien sarjaan. 7/10

NASTY SAVAGE
Wage of Mayhem
Massacre

Taas yksi kulttibändin leiman otsaansa saanut 80-luvun ”suuruus” on palannut vietettyään koko 90-luvun poissa parrasvaloista. Nyt julkaistun ep:n tarkoituksena on toimia jonkinlaisena ennakkomaistiaisena ja yleisön herättäjänä myöhemmin tänä vuonna julkaistavalle täyspitkälle. Tuotoksella on pelattu hieman varman päälle, sillä kahden uuden kipaleen lisäksi levylle on soitettu uusiksi yhtyeen legendaariseksi tituleerattu neljän veisun debyyttidemo. Uudet kipaleet ovat varsin mukavaa ja raskasta 90-luvun perusmetalliriffittelyä 80-luvun hengessä aina saundeja myöten. Vaikka kappaleet ja soitto kulkevat kyllä ihan mukavasti, ei loppupeleistä käteen jää silti kuin pelkkä puhtaaksi kaluttu luu. Itse demon kappaleet ovat astetta parempaa ja parhaimmillaan jopa hyvää ja hieman rankempaa heviä, jota ei yksinkertaisesti ole voitu tehdä kuin kultaisella 80-luvulla. Kitarat vinkuvat mukavasti vanhan Mercyful Faten ja Diamond Headin tavoin, ja koko touhussa on nostalginen ja hämärä ilmapiri. Kiinnostus alkuperäisiä versioita kohtaan kasvoi suuresti, vaikka hyvin ovat herrat onnistuneet säilyttämään fiiliksen aina suttuista äänimaailmaa myöten. Joidenkin asioiden olisi parasta pitää kuolleena, ja vain aika näyttää, kuuluuko Nasty Savage niihin asioihin. 5/10

OVERKILL
Killbox 13
Spitfire

Vanhalle Overkill-fanille suhtautuminen orkesterin 80-luvun alkuaikojen klassikkojen jälkeen julkaistuihin levyihin on ollut hieman ristiriitaista. Koskaan en ole uutta julkaisua odottanut vesi kielellä, mutta aina ne silti olen hankkinut ja riittävän kuuntelun jälkeen ne ovat osoittautuneet myös vähintäänkin kohtalaisiksi tekeleiksi. Orkka on kaikki nämä vuodet onnistunut säilyttämään energiatasonsa ja onnistunut uusiutumaan sopivasti silti juuriaan unohtamatta. Uusin täyspitkä jyräytys on monella tapaa tuttua ja turvallista, mutta samalla myös uutta ja kokeellista. Lähestymistapa biiseihin on aiempaa huomattavasti koukeroisempi ja kokeilevampi: suoria ja tarttuvia perustuuttauksia ei levyllä juurikaan kuulla. Tämä tekee levystä hieman hankalan lähestyttävän ja paljon kuuntelua vaativan, mutta samalla myös pitempään kestävän. Niin levyn saundeissa kuin itse biiseissäkin on havaittavissa myös paljon ajan henkeen sopivaa, mutta omaa tunnistettavaa modernia otetta ja tuntumaa. Bobby käyttää hienoa ja omaperäistä ääntään yhä harkitusti ja taitavasti, muun bändin kutoessa ja tukiessa kokonaisuutta mukavan jämäkällä, raskaalla ja tarkalla otteella. Vanhoihin klassikkoihin on levyä turhaa alkaa vertailemaan, koska niiden kaltaista materiaalia ei orkesteri edes yritä tehdä. Silti vanhasta hyökkäysketjusta löytyy yhä potkua tehdä yksi uransa myöhäisempien vaiheiden parhaimmista levyistä. 8/10

PANTHEIST
O Solitude
Firebox

Hurjalla tahdilla laadukasta satoa jo kevään korvalla puskeva Firebox viettää kolmansia hautajaisiaan tuoreimman musiikkijulkaisun parissa. Kuin saattoväki joka lähestyy edesmenneen viimeistä leposijaa, lähestyy Pantheist musiikissaan hautajais-doomin massiivisuutta ja synkkyyttä. Arvokkaasti ja juhlallisesti orkesteri synkistelee massiivisten kirkkourkuja muistuttavien koskettimien avustuksella. Puhtaisiin mieslauluihin yhdistettynä hidas ja raskas tunnelmointi alkaakin muistuttaa hieman nyrjähtäneellä tavalla gregoriaanisen kirkkolaulun harrasta tunnelmaa. Levyn ilmapiiriä luodaan painostavammaksi niin kähinällä kuin örinälläkin, mutta oudoksi sen luon täysin puskasta tulevat ja kuuntelijan housut kintuissa yllättävät lyhyet osuudet. Kaiken laahaavan keskimäärin kahdentoista minuutin tienoilla liikkuvan synkistelyn seassa bändi saattaa intoutua fiilistelemään akustisella kitaralla tai pianolla, tykittämään blast beattia tai rappaamaan death metallia vanhan My Dying Briden tavoin. Omaperäisyyttä tavoitteleva kokonaisuus on kohtuullisesti harmoniassa, mutta sovitus ja toteutuspuolella olisi vielä pientä hiomisen varaa. Tulevan pääsiäisen ajan pyhäksi tuomion kolmiyhteydeksi My Shamefulin ja Until Death Overtakes Me:n kanssa Pantheist on kuitenkin helppo nostaa. 7/10

RAGE
The Video Link DVD
Sanctuary Records

Kymmenen vuoden takainen keikka näkee päivänvalon näin digitaalisena aikana. Pitkän linjan teutoonimetallistit raivoavat kymmenen kappaleen ja vajaan tunnin ajan useita hittejään ajalta, jonka minä lasken Ragen kultakaudeksi. Keikkaa ei onnistuta edes täysin pilaamaan käsittämättömän amatöörimäisellä kuvauksella, kummallisilla kuvakulmilla ja rajauksilla eikä edes ärsyttävillä nopeilla leikkauksilla. Tunnelma on koko ajan mukavan kotikutoinen ja lämmin. Saundeja ei ole onneksi siloiteltu liiemmin jälkeenpäin ja esiintymisessä on koko ajan ns. tekemisen meininki, vaikka ajoittain trio näyttääkin lavalla hieman orvolta. Perinteiden mukaisesti setin väliin on pitänyt tunkea totaalisen turhia pätkiä haastatteluista sekä lavan ulkopuolisesta elämästä. Uudemman polven Rage-diggarit ja metallistit eivät todennäköisesti saa tästä julkaisusta paljoakaan irti, mutta vanhan liiton miehille ja naisille levy tarjoaa taattua perusviihdykettä vaikka mallaspohjaisten tuotteiden merkeissä vietettyihin illanistujaisiin.7/10

SAGA
Marathon
Steamhammer

Minun progetietämykselläni ja ymmärrykselläni on luojan lykky, että ennakkotietoni Sagan kohdalta osoittautuvatkin osaltaan vääriksi. Pitkän linjan bändin musiikki osoittautuukin vain progesävytteiseksi pop-AOR:ksi eikä kiemuraiseksi instrumenttikikkailuksi. Lopputuloksena on levyllinen helposti vastaanotettavaa ja sujuvaa lähes radioystävällistä musiikkia, jonka pureksiminen vaatii kuitenkin hieman enemmän purukalustoa kuin pelkät mummon tai vaarin tekohampaat. Mukaan on toki tungettu kärpässarjan balladeja ja pop-kappaleita, mutta sarjaa ylemmäksi nousee hieman haastavammat kappaleet. Kitarat ja koskettimet yltyvät ajoittain vetämään parrasvaloissa varsin mukavasti jippojaan, joten kyllä kokoonpanolle voi huoletta ensimmäisen asteen progesertifikaatin myöntää. Kokonaisuus on asiaankuuluvasti sliipattua, mutta samalla myös valitettavan pyöreää ja yhtä maistuvaa kuin kana. Musiikista tuleekin mieleen pään sisällä soiva hissimusiikki hetkinä, jolloin ajatukset kovasta yrityksestä huolimatta tyhjää. (Mega) 4/10

SWARM
Beyond the End
Mausoleum

90-luvun alussa hajonneen legendaarisen Death Angelin voimakolmikko on reilut kymmenen vuotta myöhemmin päätynyt samaan kokoonpanoon nimeltään Swarm. Nuoresta iästä ja taidoistaan tunnetuksi tullut kannuttaja Andy Galeon, kuusikielisen taitaja Rob Cavestany sekä The Ultra-Violence -debyytin maanisista vokaalisuorituksista vastuussa ollut Mark Osegueda tekevät taas omaa juttuaan varsin kelvollisesti. Vaikka suurempia musiikillisia yhteneväisyyksiä ei myöhäisemmän Death Angel -materiaalin kanssa juurikaan ole, ei silti olisi ollut kovinkaan vaikea kuvitella orkesterin jatkaneen tämänkaltaisen musiikin parissa jo kymmenen vuotta sitten. Bändi veivaa menemään etäisesti 70/80-luvun taitteen musiikista vaikutteita imevää, lievästi funk-henkistä poljentoa rennolla ja rokkaavalla otteella. Mukana on letkeää mutta raskaahkoa groovea ja svengiä, sekä yksinkertaisia ovelia kitaroiden ja rumpalin yhteistyössä muovaamia rytmityksiä. Yksittäiset kappaleet toimivat kyllä hyvän otteen ansioista kohtuullisesti, mutta kokonaisuus tuppaa tasapäistymään tylsyyteen asti. Pikkunättiä jytää satunnaisiin kuunteluhetkiin. 6/10

UNTIL DEATH OVERTAKES ME
Prelude to Death
Firebox

Samalla levy-yhtiöllä My Shamefulin kanssa majaansa pitävä, maailman arvottomuutta ja elottomuutta musiikillaan kuvaava yhden miehen orkesteri määrittelee funeral-doom käsitettä hieman uudella tavalla. Vaikka musiikissa onkin näiden kahden bändin välillä runsaasti samankaltaisuutta, on Belgian herran visio kitaroiden suhteen astetta minimalistisempi ja koskettimien käytön suhteen rutkasti runsaampi. Kitarat surisevat tasaisen laahaavasti hautajaissaattueen lailla, laulajan koristessa kuin juuri haudasta noussut rienas elävä kuollut. Genren ja musiikin hengen mukaisesti negalomaanisiin mittoihin kasvatetut 15-20 minuuttiset kappaleet on kuorrutettu runsailla, mutta simppeleillä koskettimilla ja jylhä kokonaisuus alkaakin lähestymään hyvin vahvasti ambient-genreä. Öljyn lailla kaiuttimista valuva musiikki herättää pääkopan sisällä syksyisen synkän kuusimetsän sekä lohduttoman poltetun ja raiskatun maan kaltaisia mielikuvia. Ihmiselon kurjuuden lähes täydellisenä soundtrackkina toimivan levyn päättää erittäin hieno Chopin laina Marche Funebre, joka kuvaa hienosti matkaa kohti elon (ja levyn) väistämätöntä loppua ja sen jälkeen vallitsevaa tyhjyyttä. 8/10

VOIVOD
Voivod
Chophouse

Kahden vuosikymmenen ajan erilaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa matkannut Voivod on taas kerran herätetty horroksestaan. Huikeita ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita kokeneen tappokoneen taru on päättymässä vihdoin ja viimein lopulliseen ikuiseen lepoon, eikä vastassa ole sen vähempää kuin oma jumala. Kanadan tiukka nelikko on taas kasassa lähes alkuperäisellä kokoonpanolla vokalistin Snaken palattua ruotuun käyttämään persoonallista lempinimensä mukaista kiemurtelevaa ääntään. Tylsästi nimetyllä tuoreimmalla lätyllään bändi palailee musiikissaan takaisin 90-luvun alun ja Nothingfacen tunnelmiin. Musiikkiin on tullut mukaan vivahde suoraviivaista ja rujoa rock-henkeä sekä tunnelmaa, psykedelian väistyessä enemmän taka-alalle. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kiehtovuus ja särmikkyys on yhä tallella, vain hienoisen mutaation kokeneena. Helposti avautuvaa ja lähestyttävää materiaalia ei kokoonpano tänäkään päivänä silti tee. Musiikki laskeutuu geostationääriseltä radaltaan audiodataa sisältävän luotaimen lailla vastaanottajan ilmakehään ja penetroituu väkisin tajunnan sopukoihin. Luotaimen sisältämä viesti on vahva ja parhaiten sitä kuvaa levyn päätösbiisi, johon minä ainakin haluan uskoa myös tulevaisuudessa: We Carry On! 8/10

Inferno #7/2002

AARNI/UMBRA NIHIL
Split-CD
Firebox

Tuhti lähes 80 minuuttinen split julkaisu esittelee kaksi kotimaista underground doom orkesteria karusta kylmästä pohjoisesta. Pelin avaa suomalaisissa metsäisissä tunnelmissa liikkuva Aarni ja jatkaa samoilla poluilla mihin lähes kymmenen vuotta sitten Thergothon lopetti vaeltamisensa. Orkesteri yhdistää musiikissaan tummia sävyjä salatieteisiin ja onnistuu olemaan kaikessa monotonisuudessaan varsin monipuolinen. Helpolla eivät kuulijalle avaudu bändin luomat ajoittain hyvinkin psykedeeliset visiot ja Lovecraftmaiset painajaisnäkymät. Lähes uskonnollisella hartaudella kuunneltuna Aarnin luomukset alkavat vihdoin ja viimein selkiintymään ja mieli alkaa täyttymään non-euklidisilla kuvioilla. Kokonaisuutena bändi onnistuu olemaan kieroutuneella tavalla häiriintynyttä mutta samalla kaunista ja vangitsevaa. Musiikin läpi kuuluva niin soitannollinen kuin tuotannollinen puoli on hiukan amatöörimäistä ja karkeaa, mutta toisaalta se tuo mukaan oman viehättävän aspektinsa.

Oma niinikään omaperäisen näkökulmansa synkän musiikin genreen tuo splitin toinen osapuoli Umbra Nihil. Aarnin kanssa samoilla auringonlaskun jälkeisillä metsäteillä liikkuva orkesteri on musiikillisesti helpommin lähestyttävä. Minimalistisen hypnoottiset kappaleet soljuvat hitaasti ja rauhallisesti eteenpäin ajoittain vahvassakin Skepticismin hengessä. Aivan samaa nihilististä funeral doom henkeä Umbra Nihil kiertää sisällyttämällä kiemuraisempia koukkuja ja nyansseja kappaleisiinsa. Rauhoittava ambient henkisyys vaivuttaa helposti kuulijaa transsiin ja matkalle kohti uusia ulottuvuuksia.

Kokonaisuutena Fireboxin ensimmäinen julkaisu on varsin laadukas ja originelli tuotos. Toivoa sopii, että niin orkesterien kuin yhtiönkin laadullinen taso pysyy vähintäänkin samassa kuin mihin rima nyt on asetettu. 8/10 

DOKKEN
Long Way Home
Sanctuary Records

Reilun kahdenkymmenen vuoden kokemuksella Amerikan rokkia paiskova Dokken osaa kyllä hommansa. Biisit ovat tarttuvia, mutta eivät liian laskelmoituja tai siloiteltuja. Kappaleista löytyy myös tarvittaessa sitä rokkia eivätkä pari pakollista slovariakaan ole onneksi liian siirappia tihkuvia. Komeita, ovelia ja tyylitajuisia kitarajuttuja löytyy levyltä lähes joka kappaleesta mitkä nostavat Dokkenin muiden tusinabändien yläpuolelle. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman liian tasapaksu ja kärsii valjusta tuotannosta. Aivan yhtä komeina kuin aikanaan eivät kajahda myöskään Donin vokalisoinnit mistä miinusta. Kauttaaltaan levyä värittävät surumieliset melodiat ja sävyt tarjoavat silti mukavan letkeää kuunneltavaa myös syysiltoihin. 6/10

MY SHAMEFUL
To All I Hated
Nocturnal Music

Alun perin parisen vuotta sitten demona julkaistu rapia 30 minuutin synkistelytuokio julkaistaan nyt MCD:nä italialaisen lafkan toimesta. Synkkääkin synkempää syksyyn sopivaa tuomiota julistava kotimainen duo laahaa kappaleensa läpi vahvassa vanhan My Dying Bride hengessä. Hitaat ja lohduttomat kappaleet valuvat kuulijan korviin varsin rönsyilemättöminä ja suoraviivaisina matalan örinän säestäminä. Doom metal ei toimi niinkään erillisinä yksittäisinä kappaleina, vaan usean kappaleen muodostamina kokonaisuuksina ja tässä piilee My Shamefulin vahvuus ja heikkous. Levyn neljää kappaletta ei juurikaan pysty erottamaan toisistaan edes useiden kuuntelukertojen jälkeen.

Kappaleet tuntuvat rakentuvan yhden yhteisen perusidean varaan, josta on muodostettu levyä varten neljä erilaista variaatiota. Orkesteri osoittaa kyllä omaavaansa kykyä purkaa ahdistuneisuuden ja surun musiikiksi, mutta alan huippujen joukkoon nousemiseksi vaaditaan astetta pidemmälle jalostettuja ideoita ja sovituksia. Genreen perehtyneille fanaatikoille levy tarjoaa kyllä lupaavia ja mielenkiintoisia kuunteluhetkiä kaunistelemattoman doomin parissa.  6/10

NOVEMBERS DOOM
To Welcome the Fade
Dark Symphonies

Pitkän uran kivisellä pellolla kyntänyt ja maata muokannut bändi alkaa vihdoin kylvämään työtä vastaava satoa. Raskaan doom/deathin saralla aloittanut orkesteri on vuosien saatossa jalostanut tuotantoaan monipuolisemmaksi ja omaperäisemmäksi. Musiikillisesti levy jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjä The Knowing , mutta tällä kertaa levyllä liikutaan enemmän Opeth in kaltaisissa sfääreissä. Levyltä on mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, sen verran saumattoman ja vahvan kokonaisuuden se muodostaa. Raskaampia kohtia kevennetään sopivassa suhteessa rauhallisemmilla osuuksilla ja niin örinöiden kuin puhtaiden mies- ja naisvokalisointien käyttö on hienossa harmoniassa kokonaisuuden kanssa. To Welcome the Fade on levy, jossa Novembers Doom käyttää kuuntelijoidenkin tiedossa ollutta potentiaaliaan ja nousee melankolisen metallin kärkikastiin.  8/10

PENTAGRAM
Turn to Stone
Peaceville

Doom-piireissä kulttimaineella ratsastava Pentagram on kannuksensa ansainnut. Kolmekymmentävuotisen uransa aikana yhtyeeltä ei monen monituista levytystä olla julkaistu, mutta julkaistut levyt ovat olleet sitäkin merkittävämpiä. Tästä osoituksena useat kokoelmat, jotka kaikki antavat hyvän idean siitä, mistä Pentagramissa oikein on kysymys. Hyvänä esimerkkinä toimii Peacevillen julkaisema best of -kokoelma, joka koostuu lafkan 90-luvun alussa julkaisemien kolmen Pentagram-täyspitkän materiaalista.

Pentagramin yhteydessä on lähes mahdoton olla mainitsematta Black Sabbathia , mutta vertailua tehdessä on syytä muistaa, että bändit ovat aloittaneet samoihin aikoihin. Pentagram ei missään nimessä apinoi suurta innoittajaansa, vaan kulkee pää pystyssä omilla synkillä poluillaan. Parhaimmillaan biisit yltävät lähes samoihin sfääreihin Sabbathin kanssa, vaikka ovatkin yleisesti ottaen hiukan rokkaavampia. Täyteen tungetulle levylle sisältyvät kaikki Pentagramin hitit, joskin yksittäisten biisien nostaminen muiden yläpuolelle on tasokkaan materiaalin vuoksi erittäin hankalaa. Tällainen pitää kokoelmalevyn ollakin: toimii taatusti niin vanhoille doom-friikeille kuin uusille bändiin ja musiikkityyliin tutustuville 7/10 
 
SOLITAIRE
Rising to the Challenge
Iron Glory Records

Erittäin harvoin kuulee näin häpeilemättömästi 80-luvun metallilta kuulostavaa orkesteria, joka ei kuitenkaan syyllisty tuon ajan ideoiden kopiointiin ja riffien lainaamiseen. Amatöörimäisen ja tökerön kannen ei kannata antaa hämätä. Solitaire paiskaa kuulijalle lähes puhdasoppista speed metallia sellaisella energialla ja intensiteetillä, että vanhan liiton miestä alkaa melkein heikottamaan. Laulaja pääsee ulosannissaan lähes legendaarisen Agent Steel laulajan John Cyriiksen tasolle, mikä on hienoa kuultavaa. Vaikka biisit ovat lähes poikkeuksetta kaahausta alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja, pysyy homma soittajilla koko ajan lapasessa.

Vaikka äänimaailma levyllä onkin kirkas ja selkeä, on vaivana pienoinen hengettömyys ja persoonallisen otteen hienoinen latistuminen. Temmon pudottaminen muutamalla asteella saattaisi myös tuoda tarvittavaa moniulotteisuutta ja syvyyttä kappaleisiin. Kokonaisuutena bändi toimii ja osoittaa, että speed metal elää ja voi hyvin, mutta että harva sen esittämisen kuitenkin taitaa. 7/10

SOULGRIND
Into the Dark Vales of Death
Holy Records

Selkeillä ja tuhdeilla saundeilla varustettu Into the Dark Vales of Death tarjoaa jämäkkää kotimaista black/dark metallia. Orkesterin jäsenten kokemuksen kyllä kuulee niin sävellys kuin soittopuolellakin. Mahtipontiset runsailla naislauluilla ja syntikkakuvioilla väritetyt kappaleet kulkevat ärhäkkäästi eteenpäin. Vertauskohteeksi voisi helposti löytää Dimmu Borgirin varustettuna astetta aggressiivisimmilla, monipuolisimmilla ja synkemmillä melodioilla. Levyn kappaleet muodostavat koherantin ja varsin laadukkaan kokonaisuuden, josta löytyy useita erilaisia kuuntelua kestäviä ja mielenkiintoa ylläpitäviä ulottuvuuksia. Ajoittain varsin ylellisesti käytetyt koskettimet yhdistettynä naislauluun liikkuvat kyllästymisen äärirajoilla. Tyylikkäät kitaraosuudet yhdistettynä perinteisiin bm-tyyppisiin ärinävokaaleihin kaipaisivat kaverikseen ehkä hieman matalampaa artikulointia käyttävää laulajaa. Soulgrind onnistuu kuitenkin helposti välttämään tyypillisimmät tämän genren sudenkuopat ja samalla luomaan riittävällä luovuudella ja tyylitajulla varustetun levyn. 8/10

WATCHMAKER
Kill.Crush.Destroy
Dreamcatcher Records

Tyypillisen saatekirjelmän tavoin bändiä ja levyä kehutaan maasta taivaaseen. "The band is the embodiment of pure anger". Paskat sanon minä. Minun korvissani tämä kuullostaa tuhnuiselta demo-tason bändiltä, joka yrittää tehdä jotain mihin kyvyt ja ideat eivät riitä. Puuduttavia tusinariffejä suolletaan kieli-instrumenteista minkä ehditään, jonka päälle kannuja taotaan apinan raivolla ärjyessä järjettömästi kaiken komeuden päälle sen minkä kitarisoista irti lähtee. Ja tämän pitäisi olla aggressiivista "audio terroria". Lopputulos muistuttaa juuri sitä tasapaksua mölinää, jota vanhemmat aikoinaan väittivät kaiken huoneestani kantautuvan musiikin olevan. 2/10