Inferno #27/2005

AGENT STEEL
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.

Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.

Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.

GZR
Ohmwork
Mayan

5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.

Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.


HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet

2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.


HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music

7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.

Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.

Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.


ISOLE
Forevermore
I Hate Records

6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipulitee­makkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.

NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet

7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.


NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records

8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.

Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään. 

REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm

8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.


SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox

8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.

KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005

Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.

Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.

Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.

KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005

MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.

Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.

Inferno #7/2002

AARNI/UMBRA NIHIL
Split-CD
Firebox

Tuhti lähes 80 minuuttinen split julkaisu esittelee kaksi kotimaista underground doom orkesteria karusta kylmästä pohjoisesta. Pelin avaa suomalaisissa metsäisissä tunnelmissa liikkuva Aarni ja jatkaa samoilla poluilla mihin lähes kymmenen vuotta sitten Thergothon lopetti vaeltamisensa. Orkesteri yhdistää musiikissaan tummia sävyjä salatieteisiin ja onnistuu olemaan kaikessa monotonisuudessaan varsin monipuolinen. Helpolla eivät kuulijalle avaudu bändin luomat ajoittain hyvinkin psykedeeliset visiot ja Lovecraftmaiset painajaisnäkymät. Lähes uskonnollisella hartaudella kuunneltuna Aarnin luomukset alkavat vihdoin ja viimein selkiintymään ja mieli alkaa täyttymään non-euklidisilla kuvioilla. Kokonaisuutena bändi onnistuu olemaan kieroutuneella tavalla häiriintynyttä mutta samalla kaunista ja vangitsevaa. Musiikin läpi kuuluva niin soitannollinen kuin tuotannollinen puoli on hiukan amatöörimäistä ja karkeaa, mutta toisaalta se tuo mukaan oman viehättävän aspektinsa.

Oma niinikään omaperäisen näkökulmansa synkän musiikin genreen tuo splitin toinen osapuoli Umbra Nihil. Aarnin kanssa samoilla auringonlaskun jälkeisillä metsäteillä liikkuva orkesteri on musiikillisesti helpommin lähestyttävä. Minimalistisen hypnoottiset kappaleet soljuvat hitaasti ja rauhallisesti eteenpäin ajoittain vahvassakin Skepticismin hengessä. Aivan samaa nihilististä funeral doom henkeä Umbra Nihil kiertää sisällyttämällä kiemuraisempia koukkuja ja nyansseja kappaleisiinsa. Rauhoittava ambient henkisyys vaivuttaa helposti kuulijaa transsiin ja matkalle kohti uusia ulottuvuuksia.

Kokonaisuutena Fireboxin ensimmäinen julkaisu on varsin laadukas ja originelli tuotos. Toivoa sopii, että niin orkesterien kuin yhtiönkin laadullinen taso pysyy vähintäänkin samassa kuin mihin rima nyt on asetettu. 8/10 

DOKKEN
Long Way Home
Sanctuary Records

Reilun kahdenkymmenen vuoden kokemuksella Amerikan rokkia paiskova Dokken osaa kyllä hommansa. Biisit ovat tarttuvia, mutta eivät liian laskelmoituja tai siloiteltuja. Kappaleista löytyy myös tarvittaessa sitä rokkia eivätkä pari pakollista slovariakaan ole onneksi liian siirappia tihkuvia. Komeita, ovelia ja tyylitajuisia kitarajuttuja löytyy levyltä lähes joka kappaleesta mitkä nostavat Dokkenin muiden tusinabändien yläpuolelle. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman liian tasapaksu ja kärsii valjusta tuotannosta. Aivan yhtä komeina kuin aikanaan eivät kajahda myöskään Donin vokalisoinnit mistä miinusta. Kauttaaltaan levyä värittävät surumieliset melodiat ja sävyt tarjoavat silti mukavan letkeää kuunneltavaa myös syysiltoihin. 6/10

MY SHAMEFUL
To All I Hated
Nocturnal Music

Alun perin parisen vuotta sitten demona julkaistu rapia 30 minuutin synkistelytuokio julkaistaan nyt MCD:nä italialaisen lafkan toimesta. Synkkääkin synkempää syksyyn sopivaa tuomiota julistava kotimainen duo laahaa kappaleensa läpi vahvassa vanhan My Dying Bride hengessä. Hitaat ja lohduttomat kappaleet valuvat kuulijan korviin varsin rönsyilemättöminä ja suoraviivaisina matalan örinän säestäminä. Doom metal ei toimi niinkään erillisinä yksittäisinä kappaleina, vaan usean kappaleen muodostamina kokonaisuuksina ja tässä piilee My Shamefulin vahvuus ja heikkous. Levyn neljää kappaletta ei juurikaan pysty erottamaan toisistaan edes useiden kuuntelukertojen jälkeen.

Kappaleet tuntuvat rakentuvan yhden yhteisen perusidean varaan, josta on muodostettu levyä varten neljä erilaista variaatiota. Orkesteri osoittaa kyllä omaavaansa kykyä purkaa ahdistuneisuuden ja surun musiikiksi, mutta alan huippujen joukkoon nousemiseksi vaaditaan astetta pidemmälle jalostettuja ideoita ja sovituksia. Genreen perehtyneille fanaatikoille levy tarjoaa kyllä lupaavia ja mielenkiintoisia kuunteluhetkiä kaunistelemattoman doomin parissa.  6/10

NOVEMBERS DOOM
To Welcome the Fade
Dark Symphonies

Pitkän uran kivisellä pellolla kyntänyt ja maata muokannut bändi alkaa vihdoin kylvämään työtä vastaava satoa. Raskaan doom/deathin saralla aloittanut orkesteri on vuosien saatossa jalostanut tuotantoaan monipuolisemmaksi ja omaperäisemmäksi. Musiikillisesti levy jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjä The Knowing , mutta tällä kertaa levyllä liikutaan enemmän Opeth in kaltaisissa sfääreissä. Levyltä on mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, sen verran saumattoman ja vahvan kokonaisuuden se muodostaa. Raskaampia kohtia kevennetään sopivassa suhteessa rauhallisemmilla osuuksilla ja niin örinöiden kuin puhtaiden mies- ja naisvokalisointien käyttö on hienossa harmoniassa kokonaisuuden kanssa. To Welcome the Fade on levy, jossa Novembers Doom käyttää kuuntelijoidenkin tiedossa ollutta potentiaaliaan ja nousee melankolisen metallin kärkikastiin.  8/10

PENTAGRAM
Turn to Stone
Peaceville

Doom-piireissä kulttimaineella ratsastava Pentagram on kannuksensa ansainnut. Kolmekymmentävuotisen uransa aikana yhtyeeltä ei monen monituista levytystä olla julkaistu, mutta julkaistut levyt ovat olleet sitäkin merkittävämpiä. Tästä osoituksena useat kokoelmat, jotka kaikki antavat hyvän idean siitä, mistä Pentagramissa oikein on kysymys. Hyvänä esimerkkinä toimii Peacevillen julkaisema best of -kokoelma, joka koostuu lafkan 90-luvun alussa julkaisemien kolmen Pentagram-täyspitkän materiaalista.

Pentagramin yhteydessä on lähes mahdoton olla mainitsematta Black Sabbathia , mutta vertailua tehdessä on syytä muistaa, että bändit ovat aloittaneet samoihin aikoihin. Pentagram ei missään nimessä apinoi suurta innoittajaansa, vaan kulkee pää pystyssä omilla synkillä poluillaan. Parhaimmillaan biisit yltävät lähes samoihin sfääreihin Sabbathin kanssa, vaikka ovatkin yleisesti ottaen hiukan rokkaavampia. Täyteen tungetulle levylle sisältyvät kaikki Pentagramin hitit, joskin yksittäisten biisien nostaminen muiden yläpuolelle on tasokkaan materiaalin vuoksi erittäin hankalaa. Tällainen pitää kokoelmalevyn ollakin: toimii taatusti niin vanhoille doom-friikeille kuin uusille bändiin ja musiikkityyliin tutustuville 7/10 
 
SOLITAIRE
Rising to the Challenge
Iron Glory Records

Erittäin harvoin kuulee näin häpeilemättömästi 80-luvun metallilta kuulostavaa orkesteria, joka ei kuitenkaan syyllisty tuon ajan ideoiden kopiointiin ja riffien lainaamiseen. Amatöörimäisen ja tökerön kannen ei kannata antaa hämätä. Solitaire paiskaa kuulijalle lähes puhdasoppista speed metallia sellaisella energialla ja intensiteetillä, että vanhan liiton miestä alkaa melkein heikottamaan. Laulaja pääsee ulosannissaan lähes legendaarisen Agent Steel laulajan John Cyriiksen tasolle, mikä on hienoa kuultavaa. Vaikka biisit ovat lähes poikkeuksetta kaahausta alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja, pysyy homma soittajilla koko ajan lapasessa.

Vaikka äänimaailma levyllä onkin kirkas ja selkeä, on vaivana pienoinen hengettömyys ja persoonallisen otteen hienoinen latistuminen. Temmon pudottaminen muutamalla asteella saattaisi myös tuoda tarvittavaa moniulotteisuutta ja syvyyttä kappaleisiin. Kokonaisuutena bändi toimii ja osoittaa, että speed metal elää ja voi hyvin, mutta että harva sen esittämisen kuitenkin taitaa. 7/10

SOULGRIND
Into the Dark Vales of Death
Holy Records

Selkeillä ja tuhdeilla saundeilla varustettu Into the Dark Vales of Death tarjoaa jämäkkää kotimaista black/dark metallia. Orkesterin jäsenten kokemuksen kyllä kuulee niin sävellys kuin soittopuolellakin. Mahtipontiset runsailla naislauluilla ja syntikkakuvioilla väritetyt kappaleet kulkevat ärhäkkäästi eteenpäin. Vertauskohteeksi voisi helposti löytää Dimmu Borgirin varustettuna astetta aggressiivisimmilla, monipuolisimmilla ja synkemmillä melodioilla. Levyn kappaleet muodostavat koherantin ja varsin laadukkaan kokonaisuuden, josta löytyy useita erilaisia kuuntelua kestäviä ja mielenkiintoa ylläpitäviä ulottuvuuksia. Ajoittain varsin ylellisesti käytetyt koskettimet yhdistettynä naislauluun liikkuvat kyllästymisen äärirajoilla. Tyylikkäät kitaraosuudet yhdistettynä perinteisiin bm-tyyppisiin ärinävokaaleihin kaipaisivat kaverikseen ehkä hieman matalampaa artikulointia käyttävää laulajaa. Soulgrind onnistuu kuitenkin helposti välttämään tyypillisimmät tämän genren sudenkuopat ja samalla luomaan riittävällä luovuudella ja tyylitajulla varustetun levyn. 8/10

WATCHMAKER
Kill.Crush.Destroy
Dreamcatcher Records

Tyypillisen saatekirjelmän tavoin bändiä ja levyä kehutaan maasta taivaaseen. "The band is the embodiment of pure anger". Paskat sanon minä. Minun korvissani tämä kuullostaa tuhnuiselta demo-tason bändiltä, joka yrittää tehdä jotain mihin kyvyt ja ideat eivät riitä. Puuduttavia tusinariffejä suolletaan kieli-instrumenteista minkä ehditään, jonka päälle kannuja taotaan apinan raivolla ärjyessä järjettömästi kaiken komeuden päälle sen minkä kitarisoista irti lähtee. Ja tämän pitäisi olla aggressiivista "audio terroria". Lopputulos muistuttaa juuri sitä tasapaksua mölinää, jota vanhemmat aikoinaan väittivät kaiken huoneestani kantautuvan musiikin olevan. 2/10