Inferno #27/2005

AGENT STEEL
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.

Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.

Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.

GZR
Ohmwork
Mayan

5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.

Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.


HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet

2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.


HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music

7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.

Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.

Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.


ISOLE
Forevermore
I Hate Records

6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipulitee­makkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.

NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet

7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.


NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records

8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.

Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään. 

REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm

8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.


SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox

8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.

KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005

Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.

Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.

Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.

KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005

MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.

Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.

Inferno #6/2002

DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision

Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista, sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien, levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä, ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on erittäin outoa.

Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin, mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour Some Sugar on Me -kappaleista.

Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti hyllyyn pölyä keräämään. 4/10

DEVOLVED
Technologies
Casket Music

Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan. Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta. Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi, myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi pienoisen audioähkyn. 6/10

DORO
Fight
Steamhammer

Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä, jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma. Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa. Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain, ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10

ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records

Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti 53 minuutin ajan.

Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10

FOZZY
Happen
Steamhammer

Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla. Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ

HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media

80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin. Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa. Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in miesopiskelijalla.

Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin vuosituhannelle. 7/10

OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records

20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa. Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.

Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu, syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10

ROOT
Black Seal
Redblack Productions

Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan, ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin. Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu, mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10

ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer

25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs. Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10

ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media

Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa. Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja. Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa jatkaa elämistään. 8/10

SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer

Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer on päättänyt tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille. Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10

TANKARD
B-day
AFM Records

Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day . Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa, ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen. Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään. Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi. Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10

VACANT STARE
Vindication
Copro Records
 
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia" hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina, mutta en juurikaan muuten. 4/10

VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer

Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye. Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan ja arvostelemaan. 4/10