DEF LEPPARD
Hysteria DVD
Eagle Vision
Classic Albums -sarjaan kuuluva DVD esittelee yhden menestyksekkäimmän
hard rock -albumin tekoa ja taustoja. Def Leppardin Hysteria oli aikanaan varsinainen
hittikokoelma. Sen tarttuvat ja aikaisempaan tuotantoon huomattavasti popimmat
kappaleet vetosivat erittäin laajaan yleisöön ja myyntiluvut
olivat sen mukaisia. Tässä valossa julkaisu on oikeutettu siinä missä samaan
sarjaan kuuluva Iron Maidenin The Number of the Beastkin. Levy koostuu kahdesta
eri osasta, varsinaisesta 50-minuuttia kestävästä dokumentista,
sekä saman pituisesta ekstra materiaalista. Dokumentti koostuu pääosin
bändin jäsenten leppoisista kertomuksista ja muisteloista sekä managerien,
levy-yhtiön heppujen, tuottajien ja lehdistön-edustajien bändiä ja
musiikkia ylistävistä kommenteista. Dokumentissa keskitytään
levyn suurimpien hittien kuten Hysteria, Rocket ja Love Bites tarkempaan esittelyyn
ja syntyhistoriaan, mikä onkin ymmärrettävää, sillä muuten
dokumentin pituus olisi helposti kaksinkertaistunut. Väliin on kylvetty
lyhyitä, maksimissaan muutaman kymmenen sekunnin videoiden pätkiä,
ja tässä tuleekin DVD:n suurin ja ärsyttävin puute. Levyltä ei
löydy yhtään kokonaista musiikkivideota, mikä minusta on
erittäin outoa.
Ekstramateriaali noudattaa varsin samaa kaavaa kuin varsinainen dokumenttikin,
mutta sillä erotuksella, että se keskittyy pääosin bändin
jäsenten haastatteluihin ja ajatelmiin muistakin asioista. Parasta ekstroissa
on kuitenkin pari lyhyttä ja rentoa akustista versioita Hysteria ja Pour
Some Sugar on Me -kappaleista.
Kokonaisuutena DVD tarjoaa varsin mielenkiintoista taustatietoa bändistä ja
sen menestyksekkäimmästä levystä myös muille kuin
hc-faneille, mutta ensimmäisen katselun jälkeen se jää taatusti
hyllyyn pölyä keräämään. 4/10
DEVOLVED
Technologies
Casket Music
Suuria sanoja kerrotaan levyn mukana tulevassa biossa, jossa bändiä tituleerataan
Australian vastineeksi edesmenneelle Fear Factory lle. Raskaus
ja aggressio nostettuna toiseen potenssiin on lause, jolle halveksuen tuhahdan.
Levy osoittautuu kuitenkin varsin positiiviseksi yllätykseksi, varsinkin
kun ottaa huomioon, että kyseessä on debyyttilevytys. Rumpali takoo
patteristoaan erittäin tehokkaasti, ja lopputulos kuulostaa positiivisessa
mielessä kuin epileptisen konekivääriampujan päästämiltä sarjoilta.
Aggressiota ja rankkuutta löytyy myös enemmän kuin riittävästi,
myös laulu- ja kitaraosastolta. Äkkiväärät kappaleet
tarjoavat paljon rytmin ja temmon vaihdoksia, mutta kappaleet pysyvät silti
hanskassa. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mutta useimmissa
kappaleissa tämä on yksinkertaisesti vain liikaa ja saa aikaiseksi
pienoisen audioähkyn. 6/10
DORO
Fight
Steamhammer
Saksan pieni suuri nainen on palannut uudella soololevyllään, joka
kantaa reteästi nimeä Fight . Saatekirjelmän mukaan
albumi on nauhoitettu lähestulkoon keikkatilannetta vastaavassa ympäristössä,
jotta levylle olisi saatu mahdollisimman energinen ja luonnollinen äänimaailma.
Jo tässä kohtaa ollaan menty pahasti metsään, sillä pitkään
aikaan en ole näin nimekkään artistin levyllä törmännyt
yhtä kolkkoon ja tuhnuiseen tuotantoon. Kun tähän yhdistetään
vielä täysin mitäänsanomattomat, ideoiden puutteesta kärsivät
ja junnaavat kappaleet, ei lopputuloksella voida hurrata. Levyn pari ensimmäistä rokkaavampaa
kappaletta kuullostavat karmeilta kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja loppupuoli
onkin lähes kokonaan pidemmän päälle puuduttavaa balladiosastoa.
Doron hieno ääni ei pääse oikeuksiinsa kuin ajoittain,
ja tämäkään ei levyä pysty pelastamaan. Kyllä suutarin
pitäisi pysyä lestissään ja Doron nahkapuvussaan. 4/10
ELYSIUM
Dreamscapes
De Profundis Records
Perinteisen doomdeathin nimeen vannova Elysium on alan pioneerien My Dying Briden
ja "vanhan" Paradise Lostin levyt tarkkaan kuunnellut ja lopputulos
onkin kuin suoraan doomin oppikirjasta. Laulu möristään matalalta
ja melankolisten kitaroiden päälle luodaan sävyjä koskettimilla
ja sopraanomaisella naislaululla. Lopputulos kuulostaa miellyttävältä
ja soljuvalta, mutta täysin yllätyksettömältä ja tasapaksulta
romanttiselta synkistelyltä, joka syyssateen tavoin virtaa tasaisen varmasti
53 minuutin ajan.
Todelliset doomfriikit saattavat tästä saada jotain irti, mutta kylmä
tosiasia on, että tämä kaikki on tehty jo lähes 10 vuotta
sitten, ja mielenkiinnon saavuttamiseksi on tutuilta synkiltä poluilta
poikettava ja tallattava uusiakin uria. 6/10
FOZZY
Happen
Steamhammer
Mystinen promo CD, joka musiikin sijasta sisältääkin lähes
puolituntia pitkän CD-ROM videon. Lyhytelokuva esittelee bändiä
niin haastatteluin, livepätkin kuin lavojen takana kuvatulla materiaalilla.
Onpahan mukaan ängetty bändiä kehuvia lyhyitä haastatteluita
oikeilta rockstaroilta kuten Sebastian Bach, Dee Snider, Mike Pornoy ja Zakk
Wylde, joten kuuluisia tuttuja tekijöillä ainakin on ollut. Levyn
ja bändin tarkoitus jää lopulta täydelliseksi arvoitukseksi
ja lopputuloksena on vain huono yritys tehdä Spinal Tap henkistä hard
rock parodiaa. Leffassa esiintyvät musiikkipätkät ovat menevää
joskin varsin kliseistä amerikan hard rockkia ja tämän julkaisun
tarkoitusperiä sekoittaa entisestään muutamat cover veisut. Jollakin
on selkeästi ollut ylimääräistä rahaa kuvata tämä
video, mutta täydellinen omien ideoiden puute tekee siitä loppujen
lopuksi varsin tylsää katsottavaa. (Mega) EI PISTEITÄ
HOLY MOSES
Disorder of the Order
Century Media
80-luvulla uransa alottaneiden bändien comeback-levytyksien kuuntelu
hirvittää aina etukäteen, sillä sen verran karmeita ja
surkuhupaisia yrityksiä on sekaan mahtunut. Holy Moses in
uran kultakaudella ei orkesteria tullut koskaan tsekattua, vaikka sulokurkku Sabine
Classen ista paljon alan miesten keskuudessa paljon puhuttiinkin.
Ennakkoluuloja ja nostalgian värittämiä lämpimiä muistoja
ei rasitteena siis ollut. Disorder of the Order yllättääkin
positiivisesti ja lunastaa paikkansa nykypäivän levytysten joukossa.
Levy paiskaa kuulijan korville tasaisen tappavasti diesel moottorin lailla
eteneviä teknisiä thrashaavia ralleja, jotka tuovat ajoittain etäisesti
mieleen uudemman Destruction in. Suurin osa kappaleista kulkee
hypnoottisesti ja keskitempoisesti sisältäen salakavalia ja ovelia
kitarakoukkuja, jotka jäävät päähän vasta useamman
kuuntelukerran jälkeen. Laulajatar Sabine ärisee mallikkaasti ja
laulussa on munaa enemmän kuin kymmenellä silkkiperseisellä Hanken in
miesopiskelijalla.
Levyn hyviin puoliin voidaan laskea, että sen musiikilliset juuret löytyvät
kyllä 80-luvulta, mutta musiikki ei ole jämähtänyt tuolle
thrashin kultakaudelle, vaan se on riittävän modernia tällekin
vuosituhannelle. 7/10
OVERKILL
Wrecking Everything (live)
Spitfire Records
20 vuoden uran tehnyt Overkill paiskaa ilmoille toisen täyspitkän
livelevynsä, tällä kertaa 13 kappaleen ja 70+ minuutin muodossa.
Ennen kuuntelua vallinnut skeptisyys levyn tarpeellisuudesta haihtuu kauas pois
heti ensimmäisen rallin tulviessa ämyreistä: tämähän
toimii ja kovaa! Biisivalikoima koostuu lähes jokaisen Overkill levyn parhaista
kappaleista, jotka muodostavat todella toimivan kokonaisuuden ja ilahduttavaa
on huomata, että 80-luvun materiaaliakaan ei ole unohdettu. Bändi
runttaa kappaleet läpi kuuntelijalle saakka välittyvällä
energialla ja tuo moneen levyllä vaisulta kuulostavaan kappaleeseen kaivattua
menoa ja meininkiä. Levyn soundit ovat todella tanakat, ja kaiken kruunaa
Bobby "Blitz" Ellsworthin loistavassa iskussa oleva persoonallinen
vokalisointi sekä DD Vernin uhkea bassottelu.
Overkillin pitkää uraa on ollut ilo seurata, varsinkaan kun orkesteri
on pienistä ala- ja ylämäistä huolimatta noudattanut tiukasti
omaa linjaansa. Tämä uusin live osoittaa, että bändissä
riittää vieläkin runsaasti potkua ja että mistään
kehäraakeista ei ole kysymys. Tältä samaiselta keikalta kuvattu,
syyskuussa julkaistava täyspitkän setin sisältävä DVD
nousee ehdottomasti top 5 hankintoihin. 8/10
ROOT
Black Seal
Redblack Productions
Pitkähköllä urallaan jo kuudennen täyspitkänsä julkaissut Root on
aina jäänyt pienen kuuntelijakunnan suosikiksi, ja ainoastaan alkuaikojen
hieman kokeellista joskin samalla primitiivistä black metalliin kallellaan
oleva musiikkia kuulleena en riemusta kiljuen CD:tä soittimen sisään
tunkenut. Ensisävelistä alkaen oli kuitenkin selvää, että kehitystä on
tapahtunut joka osa-alueella, pelkästään positiiviseen suuntaan,
ja musiikkityylikin on aikojen saatossa muuttunut entistä kokeellisemmaksi
ja hiotummaksi. Okkultissävytteisen dark metallin saralla se tarjoaa hyvinkin
mielenkiintoisia ja sujuvasti eteenpäin liukuvia kappaleita tarttuvin melodioin.
Ajoittain monipuolinen musiikki on hyvinkin tummaa, jonka kruunaa matala mieslaulu,
mutta vastapainoksi löytyy kevyempiä ja tarttuvampiakin kappaleita
ja osioita. Kappaleet tuovat tunnelmaltaan ja ideoiltaan mieleen Moonspellin vanhemman
tuotannon ilman selkeitä välimeren folk-vaikutteita, ja onpahan levyllä yhdelle
kappaleelle äänijänteitään lainannut Fernando
Ribeiro. Kokonaisuutena levy tarjoaa tarkoille korville ja synkille
mielille kylliksi mielenkiintoista pureskeltavaa 12 hymnin muodossa. 7/10
ROSE TATTOO
Pain
Steamhammer
25 vuoden kokemuksella hard rockkia paiskova Rose Tattoo osaa
hommansa vaikka edellisestä levystä onkin ehtinyt kulua 18 vuotta. Meno yltyy parhaimmillaan
lähes 70-luvun AC/DC:n tasolle eikä musiikkikaan noista ajoista kovin
kaukana ole. Äänimaailma toimii joka suhteessa enemmän kuin hyvin
ja on aina soittoa ja laulua myöten sopivan räkäinen ja särmikäs.
Maanmiestensä tavoin bändi osaa todellakin rokata on kyseessä
sitten hitaammat tai nopeammat veisut. Kun mukaan heitetään vielä
ripaus blues ja southern rock vaikutteita on maukas soppa valmis nautittavaksi
vaikka kesäisen helteisellä automatkalla. 6/10
ROTTING CHRIST
Genesis
Century Media
Primitiivisellä, mutta kiehtovalla black metallilla uransa aloittanut
Rotting Christ on kulkenut pitkän matkan reilussa kymmenessä vuodessa.
Suurelle levy-yhtiölle viime vuosikymmenen puolessa välissä napattu
bändi muuttui soittotaitojen kasvaessa melodisen gootti/rock/metallin
suuntaan. Elokuun loppupuolella julkaistava Genesis yllättää kuulijan
ovelilla ja tarttuvilla kappaleilla, raakuutta unohtamatta. Levylle on saatu
ympättyä mukaan viehättävä mystinen ja okkultistinen
ilmapiiri, joka ei kuitenkaan vaikuta yliammutulta. Bändi on onnistunut
luomaan ovelia ”kreikkalaisia” sovitusideoita ja melodioita lähes jokaiseen
biisiin. Niihin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Kappalemateriaali
levyllä on monipuolista ja tyylikkäästi toteutettua, ja levyä voidaankin
pitää yhdistelmänä vanhaa ja uutta. Hitaat ja melodiset
kohdat tasapainottavat hienosti suorempia mättökohtia, ja biiseistä löytyy
joka kuuntelulla monia pieniä, futuristisia ja teknisiä jippoja.
Levyn selkeän terävä ja tumma äänimaailma tukee kappaleita
hyvin ja tuo niihin oman lisäulottuvuutensa. Genesis tä voitaisiin
pitää kauhuromanttisena metallilevynä, joka on höystetty
poikkeavilla, mutta äärimmäisen ravitsevilla melodioilla. R.C
on lunastanut paikkansa useita kertoja levyttäneiden bändien eliitissä julkaisemalla
kerta toisensa jälkeen hyvän levyn. Hienoa, että heidän äänimaailmansa
jatkaa elämistään. 8/10
SAVATAGE
Streets: A Rock Opera
Steamhammer
Annihilatorinkin vanhempaa tuotantoa uudelleenjulkaissut Steamhammer
on päättänyt
tehdä saman myös Savatagen 80- ja 90-luvun alkupään julkaisuille.
Mistään rahastuksesta ja hutiloinnista ei näiden julkaisujen
kohdalla ole kysymys, sillä mukaan on laitettu mielenkiintoisiakin artistien
muisteluja sekä bonus biisejä. Savatagen alun perin yli kymmenen vuotta
sitten julkaistu yritys tehdä rockoopperaa ei varsinaisesti ole huono ja
mukana on paljon hyviäkin kappaleita. Tunnelmallisesti levyltä löytyy
hieman samankaltaisia tummanpuhuvia fiiliksiä kuin klassiselta Queensrychen
Operation Mindcrime -levyltä, mutta musiikillisesti kappaleet ovat huomattavasti
konstailemattomampaa ja perinteisempää hard rock/heavy metallia. Kokonaisuutena
levystä jää kuitenkin hieman valju kuva. Vaikka kappalevalikoima
onkin varsin monipuolinen, jään silti kaipaamaan hieman mahtipontisempaa
kokonaisilmettä sekä vahvempia yksittäisiä kappaleita. 5/10
TANKARD
B-day
AFM Records
Saksalaisen olutmetallin kruunaamaton perintöprinssi
Tankard juhlistaa 20-vuotista taivaltaan julkaisemalla kymmenennen studioalbuminsa B-day .
Debyyttilevyllään Zombie Attack orkesteri räyhäsi
mallikkaasti, mutta seuraavilla levyillä ideat ja voimat alkoivat ehtyä kuin
laskuhumalaisella juhlijalla. Nelisen vuotta sitten julkaistu ja viimeisin
kuulemani Tankard-levytys Disco Destroyer oli jo aikamoista tuubaa,
ja odotukset eivät näin ollen olleet suuret uudenkaan levyn suhteen.
Bändi tuntuu kuitenkin löytäneen jostain uutta virtaa ja paiskoo
jämeriä thrash ralleja tiukalla otteella. Liekö intoa hommaan
saatu kolmelta kovalta maanmieheltä, ja heidän viimeaikoina kohonneelta
suosioltaan, sekä loistavilta viimeisimmiltä levytyksiltään.
Biisien välissä ei paljoa henkeä ehditä vetää eikä olutta
särpiä, sen verran kovalla vauhdilla ne mennään läpi.
Sanoitukset ovat pääasiallisesti yhä korneja ja huonolla englannilla
väännettyjä, mutta se ei menoa latista, vaan kuuluu melkein
asiaan. Tuhti tuotanto ja hyvä ote simppeleihin, mutta toimiviin kappaleisiin
tekee levystä helposti Tankardin parhaimmistoa. Levy ei tarjoile mitään
mullistavaa eikä turhia kikkailuja, vaan hyvää thrashia niin
vanhan liiton miehille kuin uusimmillekkin diggareille. 7/10
VACANT STARE
Vindication
Copro Records
Jälleen yksi uusi tulokas joka yrittää tehdä hieman jotain
uutta mutta lopputulos on kuitenkin tavanomaista ja tylsää toisesta
korvasta sisään toisesta ulos tavaraa. Vacant Staren ideana on yhdistää
trendikästä Link Park vaikutteista nu/ostoskeskus "metallia"
hieman rankempaan ja perinteisempään heavy metalliin. Kyllähän
tästä MTV-siloposkisuus on suhteellisen kaukana ja pienimuotoista
aidonoloista aggrovääntöä löytyy, mutta lopputulos
jää silti hengettömäksi ja valjuksi. Levyn hyvänä
ja huonona puolena voidaan pitää sitä, että se ei tarjoa
juurikaan minkäänlaisia ärsykkeitä kuuloelimille. Tällaista
haluaisin kuulla paikallisessa Prismassa ruokaostoksilla ollessani tai hissimusiikkina,
mutta en juurikaan muuten. 4/10
VANDERHOOF
A Blur in Time
Steamhammer
Metal Churchin kitaristina kannuksensa ansainnut herra Vanderhoof
on halunnut 70-luvun idoliensa tavoin luoda melodista koskettimin väritettyä hard
rockkia ja tätä varten on perustettu omaa nimeä kantava yhtye.
Herran omien näkemyksien tuloksena on syntynyt järjestyksessään
jo toinen levy täynnä elementtejä AOR:stä, hard rockista
ja progressiivisesta musiikista. Joissain kappaleissa olen havaitsevani selkeitä
Dream Theater ja Pink Floyd vaikutteita. Kappaleet ovat ärsyttävän
siloteltuja ja munattomia ja paikka paikoin jopa todella imeliä. Radioystävällistä
tämä on taatusti, vaikkakin ehkä liian monimutkaista amerikkalaiseen
makuun. Joillekkin tämä saattaisi toimia kuin tauti, mutta minä
olen kyllä aika totaalisen väärä mies tätä kuuntelemaan
ja arvostelemaan. 4/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti